lauantai 23. kesäkuuta 2018

Versoja siirtyy uuteen aikaan

Blogini Versoja oli yli kymmenen vuoden ajan kirjoittamisen ja ajattelun alusta. Täällä käytiin pitkiä keskusteluja niin kirjallisuudesta kuin yhteiskunnasta. Kiitän kaikkia osallistujia!

Ajat ovat kuitenkin sellaiset, että katsoin parhaaksi sulkea blogini toistaiseksi. Ilokseni voin sanoa, että monta tärkeää asiaa tuli ilmaistua ja käsiteltyä. Häpeäkseni totean, että taivuin lopulta itsesensuuriin - se on aina huono merkki sananvapauden tolasta ja yksilöllisen ajattelun liikkumavarasta ja tietenkin antaa surkean todistuksen omasta rohkeudestani.

Uudessa blogissani Versoja 2.0 käsittelen asioita, jotka ovat mielestäni tärkeitä mutta erityisen yhteiskunnallisiin aiheisiin en puutu. Maailma on niin kuin se on ja sen ihmiset. Puhukoot yhteiskunnasta ne, joilla on unelmia ja vapaus esittää asiansa niin kuin tahtovat.

torstai 21. huhtikuuta 2016

Tulevaisuus




Tulevaisuus -- mitä odotin?

Että toteutan asiat, jotka olen jo kuvitellut päässäni, ylimitoitettua suunnitelmataloutta, aika, jona maksan toteutuneet unelmani korkoineen. Onko tämä tulevaisuutta?

Kalpea varjo-olento astuu paikalleni.

Ja sitten ovat he, joille koko ajatuksella ei ole tilaa.
Tulevaisuus, syöminen suoraan tästä hetkestä, lattialta.

Entä seikat, joissa epäonnistun? Entä jos epäonnistun?
Onko tulevaisuuteni ainoa mittari se, mitä en voi hallita?

Ehkä siinä on ilon mahdollisuus.







torstai 14. huhtikuuta 2016





Pelkojen välistä näen vähän tarkemmin

koivuissa naivat harakat, kottaraiset

ja mustarastaan, joka vetää matoa

mustasta maasta, ja peippokin on siinä.



Suunnitelma iltapäiväksi



Tapan iltapäivän
vitosen pizzalla,
makaan illan tuskissani
ja mietin: m o t,
ei Italia millään
mahdu yhteen mieheen.

keskiviikko 13. huhtikuuta 2016

Aamu




Vihdoinkin lumet haihtuivat, valuivat kaduilta ja pöly paljastui, piirsi hahmomme aamun valoon, niin kuin tähän, jossa yhdessä lähdemme kahta tietä kahden viileän ilman alla.

Minä kuljen kivien kirjomaa katua ja hyräilen: No flame burns forever...

tiistai 12. huhtikuuta 2016

Selfie





Mitä ovat nämä hahmot keppeineen toreilla, kaduilla? Maanmittaajia kaukaa linnasta, tähän maailmaan eksyneitä? Ei, he etsivät sopivaa etäisyyttä ja kulmaa. Juuri heidän vuokseen kameroiden asetukset ovat minusta minuun. He avaavat keppinsä kaapatakseen elämän kasvojensa taustaksi. He asettavat itsensä vaaraan Alpeilla ja moottoriteiden reunoilla, mutta mikään ei tapahdu heille, ei mitään tehtävää tänään, huomenna, milloinkaan. Sudet vain laulavat Oi sinä vaivainen raukka, ja he kuulevat sen.



sunnuntai 10. huhtikuuta 2016

Karhunkiven uusimmat seikkailut

Ihan uusin lukukokemus esitellään Annelin kirjoissa. Annelin luennassa oli minusta erittäin myönteistä se, että lukija oli monin paikoin todella tarkka mutta uskalsi myös sanoa, kun putosi kärryiltä. Minusta Anneli oli silti oivaltanut hyvän matkaa kirjan kahta viimeistä sivua, vaikka sanoikin juuri niiden pudottaneen. Kirjan loppu on kirjoitettu monitulkintaiseksi, ja tämän asiaintilojen epävarmuuden kirjoittaja oli hyvin rekisteröinyt.

Uusimmasta päästä oleva kritiikki on Sanni Purhosen arvio Tukilinja-lehdessä (2/2016). Purhonen nostaa esiin vammaisasiat ja sen, ettei perhedynamiikkaa ole juurikaan kuvattu tällaisesta näkökulmasta suomalaisessa kirjallisuudessa.

Pekka Jaatisen erittäin myönteinen arvio ilmestyi Kalevassa 11.4. Jaatisen kritiikissä on vahvasti esillä romaanissa korostuva miesnäkökulma sekä teos yhteiskuntakriittisenä ajankuvana - hyvä niin.

Tuomas Juntusen kritiikki uudessa Parnassossa (2/2016) oli osuva ja mukavasti asian ytimessä: pikku hiljaa alkavat lukijat löytää romaanista tulkinnallisia kerroksia. Samaa voi sanoa Juhani Branderin arviosta Turun Sanomissa; jälleen uusia tulkintaelementtejä. Näissä kritiikeissä mennään siis vahvasti sisältö edellä, vaikka etenkään lyhyessä lehtijutussa ei paljon ehdi sanoa.

Kokoava ja ilahduttavan myönteinenkin arvio on Kirjakaapin kummituksessa, tsekatkaa!

Lisäksi teoksen ovat arvioineet Ilkka, Pohjalainen ja Maaseudun tulevaisuus. Huomasin tänään, että Ilkan ja Pohjalaisen kritiikit olivat Ville Hännisen käsialaa eli kierrätystä Aamulehden jutusta.

Kaksi uutta arviota Karhunkivestä löytyy osoitteista http://kaisareetta-t.blogspot.fi/ ja http://jormamelleri.vapaavuoro.uusisuomi.fi/kulttuuri/213403-isa-poika-ja-pyha-luonto: taas havaittu joitakin nyansseja kerrontatekniikassa ja "teoreetikolle" annettu synninpäästö.

Hesarissa ilmestyi tänään Hannu Marttilan monipuolinen kritiikki romaanistani. Olin enemmän kuin iloinen, että teokseni sai vakuutettua konkarikriitikon. Tuntuu aina hyvältä, kun arvioitsija on vilpittömän innostunut ja osaa asiansa.

Aiemmin tällä viikolla ilmestyi Liisun blogissa oivaltava ja eläytyvä luenta.

Ihan ensimmäisenä romaanin bongasi Aamulehden Ville Hänninen.

tiistai 5. huhtikuuta 2016

Lorun loppu





kandeloorista kapakka
kapakasta kapiainen
kapiaisesta kapi


perjantai 1. huhtikuuta 2016

Saaliseläimet



Ei haavoittumista, valppaina, loistaen, kasvaintenkin raatelemina ne lysähtävät suoraan juoksuun tai uneen. Ne maalaavat poskensa terveiksi omalla verellään, teroittavat luunsa hehkuakseen sähköä. Suutaan ne eivät raota edes ystävien keskellä, niiden hengitys on  omaa valkeaa ja mustaa loppuun saakka.
     Älä etsi sääliäsi niiden katseista. Maailma ei ole niiden peili ja rotko, ne eivät käsitä olemassaoloaan, vain sen lakkaamisen, se harso on kaiken yllä.


torstai 31. maaliskuuta 2016

Enkeleistä ja rukoilijasirkoista





Se, mitä uskomme rukoilijasirkoista ja enkeleistä, pitää vain osin paikkansa, sillä ennen kaikkea ne ovat sukupuoliolentoja. On totta, että kookas sirkkanaaras saattaa syödä koiraan jonka spermaa janoaa, mutta enkeleiden sukupuolettomuus on pelkkä otaksuma: enkelit pariutuvat ikuisuudessa rakastavaisista ja kaikista eläimistä mutta eivät hävitä sukupuolta. Ne sisällyttävät itseensä kaikki rakkauden mahdollisuudet, myös niiden lihalliset ulottuvuudet. Eikä merkitse paljoakaan, että sirkkanaaras repii kumppaninsa pään parittelun tiimellyksessä: päättömänäkin koiras jatkaa siemennesteen pumppaamista naaraaseensa ellei sitten ole onnistunut yllättämään siippansa takapäätä, kun sen leuat jauhavat syönnöstään. Niin sirkat kuin enkelit ovat lihatunneleita. Niiden tarkoitusperät ovat aineellisia ja kohdistuvat ominaisuuksista jumalallisimpaan: lajin säilymiseen, lajin ikuisuuteen. Me ihmiset emme mahda tosiasioille mitään.