keskiviikko 25. maaliskuuta 2020

COV ui hittibiiseihin



Kirkan Niin paljon se sattuu on paljon ajankohtaisempi kappale, kun sen kuuntelee COVID-korvalla,

Niin COVin se sattuu...


Tai mitä sanotte Katri Helenan Kesän lapsesta -- ei tarvita kuin pieni viruksen puraisu, ja kaikki on ainakin hetkeksi pilalla:


Mä unestani taas jo herään kesätuuleen,
Ja hyvän olon saan, kun meren äänet kuulen.
Kesämieli on taas COVin vallaton.
Mä rakastua niin nyt haluaisin kaikkiin.
Mä odotellut oon niin monen monta päivää.
Nyt kesäloma on, en tunne surun häivää.
Sydän sykkimään, ystävää etsimään!
Taas elämältä maistuu tää.



Puhumattakaan näistä:

Apulanta, Pakkomielle: "Pakkomielteessä / COVin vähän tervettä / Yhdessä kierteessä loputtomiin"

J. Karjalainen, Keihäänkärki: "Poika poloinen, COVin on tutun oloinen"

Maija Vilkkumaa, Liian kauan: "Joo talvi, joo se oli / niin COVin omituinen, märkä ja luinen"

Värttinä, Ottajat: "Niin lie kahta kaipaeli / kolmatta COVin kyseli"

Laura Närhi, Tuhlari: "Osais sua COVin paljon ehkä rakastaa"

Y. U. P, Beelsebub ei nuku koskaan: "Naapureidensa elämä / COVin rouvaa kiinnostaa"

Maustetytöt, Talvi Talvikin kanssa: "Sen opin sinä talvena COVin hyvin / kun heitettiin vain sikaa tuvalla / Se on parasta, että on mielissään, / kun elämä häviää lopulta aina kuitenkin."




tiistai 24. maaliskuuta 2020

Modernismin jälkeinen runous


Jos jotakuta kiinnostaa modernismin jälkeinen runous ja uusi kirjallisuudentutkimus, niin nyt olisi helposti netissä luettavana 112 sivun paketti Päivi Koiviston ja meikäläisen toimittamana, olkaapa hyvät: https://journal.fi/joutsen-svanen/issue/view/6242

Käsittelyssä muiden muassa Leevi Lehdon, Ulrika Nielsenin, Lassi Nummen ja Eino Santasen sekä monen muun nykyrunoilijan runoutta uusista näkökulmista. Aiheina metamodernismi, kieltenvälisyys, ekologia, modernismi ja posthumanismi, runouden poliittisuus / yhteiskunnallisuus ja sen sellaista. Tutustukaahan!



maanantai 16. joulukuuta 2019

Karhunkiven teemat palaavat - jokunen ajatus opetustoimen inkluusiokokeesta

Romaanini Karhunkivi julkaistiin 2016. Sen teemoina olivat lasten psyykkinen pahoinvointi, lastensuojelu, perheiden jaksaminen sekä utopistiset opetusjärjestelyt, jotka tunnettiin ainakin Vantaalla integraation ja inkluusion nimillä. Kotikaupunkini opetusvirastossa niihin hurahdettiin täysillä, koska uudet pedagogiset ideat yhdistivät säästöt ja demokratian. Ja Vantaa oli tämän edistyksellisyyden airut!

Voin sanoa ihan suoraan, että omalta osaltaan nämä utopistiset järjestelyt pilasivat vanhimman poikamme nuoruuden siltä osin kuin koulu sen voi pilata, joskin opettajat tekivät parhaansa hänelle osoitetussa lähikoulussa. Kiitos siitä opettajille ja fiksulle rehtorille. Vahinko tuli vain oman erilaisuuden paljastumisen, itsetunnon romuttumisen ja häpeän myötä, jotka kaikki tapahtuivat yläkoulun ensimmäisellä luokalla, nuoren kannalta kriittisellä hetkellä.

Mikä meni pieleen? Vantaa hajotti hallinnollisella päätöksellä erinomaiset erityisopetuksen keskittymät, poikamme kohdalla Veromäen erityisopetuksen keskittymän, ja siirsi valtaosan oppilaista lähikouluihin, joissa ei ollut laadultaan erityiskeskittymää vastaavia opetusresursseja eikä edes periaatteessa mahdollisuutta vastaavaan tasoon.

Itse näin tilanteen opetushallinnon ja sivistystoimen junailemana ideologispohjaisena kokeena, jossa koehenkilöinä toimivat erityisen tuen tarpeessa olevat lapset.

Pakotettu ja aivan epärealistinen hanke kuorrutettiin demokratia-, ihmisoikeus- ja lastenoikeusretoriikalla. Aivan vastaavia hankkeita toteutetaan poliittisista syistä yhteiskuntamme eri tasoilla tänäänkin.

Olen monesti miettinyt, mitä pojalleni ja hänen halulleen kouluttautua kuuluisi jos hän olisi saanut opiskella yläkoulunsa ajan siinä osaavassa ja turvallisessa koulussa, joka tuhottiin lähikouluperiaatteen ja inkluusion, demokratian ja ihmisoikeuksien nimissä. En suinkaan syytä kaikesta opetustoimea, se olisi lapsellista, mutta toisaalta en voi muuta kuin kiroten sihahtaa: Saatanan ideologiset tunarit.

Olen kompuroinut läpi monen raivon ja toivottomuuden päivän ja unettoman yön, jotka olisivat olleet tarpeeksi raskaita ilman hyvien ihmisten järjestämää kampittamistakin.

Samalla tämä tapaus, se mitä Vantaalla tapahtui erityislapsille, oli ensimmäinen kosketukseni kunnallis- ja koulutuspolitiikan arkeen. Opin paljon yhteiskunnan päätöksenteon logiikasta. Samoin opin, että puolueet ja virastot ovat täynnä eri tavoin inhimillisiä ihmisiä. Jotkut ovat hyviä ja ymmärtäväisiä, jotkut ovat kylmiä ja kovia. Joissain puolueissa haihattelu ja uuden etsiminen ovat liki itsetarkoituksellisia toimia.

En viitsi mainita nimiä ja puolueita, mutta sain hyvin karun kuvan liki jokaisen puolueen toiminnasta. En ehkä kuitenkaan niin karua kuin kaupungin virastojen toiminnasta. Tärkein oppini oli oppia olemaan luottamatta poliitikkoihin ja ideologisiin suunnittelijoihin ja lobbareihin, jotka esiintyvät hyvinä ihmisinä.

Olimme vanhempina yhteydessä kaikkiin keskeisiin puoluetoimijoihin sekä opetustoimeen. Saldona yksi ymmärtäväinen kokoomuslainen, jonka tapasimme eduskunnassa, kaksi erittäin avuliasta vihreää, jotka eivät olleet tuolla hetkellä mukana kunnallispolitiikassa, ja systeemin sisällä yksi perussuomalainen, joka ainoana asiaa kaupunginhallitukselle valmistelleen elimen jäsenenä ymmärsi, mitä vanhempina ja huolestuneina kuntalaisina sanoimme. Tämä nainen puolusti meitä julkisesti ja äänesti opetuslautakunnan esitystä vastaan.

Lisää nyttemmin monin osin epäonnistuneeksi osoittautuneesta ja huonosti resursoidusta inkluusiokokeesta tässä Ylen jutussa. Jutun lopussa on lista poliitikoista ja heidän käsityksestään erityisluokkien lisäämisen tarpeesta.

En kommentoi mitään muuta kuin että lista vahvistaa omat käsitykseni ja kokemukseni siitä, miten hyvin kansaa edustavat henkilöt ylipäänsä ovat kartalla siitä, mitä maassa tapahtuu.

Vantaalla katastrofi oli kokoomuksen ja sosiaalidemokraattien junailema ja siunaama, muut tulivat perässä joko ideologisessa hurmoksessa tai hampaat irvessä.


tiistai 3. joulukuuta 2019

Puhun niin totta kuin osaan (Party Remix)*



Puhun niin totta kuin osaan en ylipäätään puhu

mitään muuta

ja jos joku on puhunut muunneltua totuutta

tai sivu suunsa tässä asiassa

on tapahtunut informaatiokatkos

minun viestintääni on sanottu epäselväksi

mutta toisten viestintä on vielä epäselvempää

pyydän kunnioittavasti että vapautatte minut

ja siksi ihan oman oikeusturvani vuoksi

tahdon saada vastaukset kirjallisina

oman oikeusturvani vuoksi minulla on oikeus

oikeusvaltion menettelyjen mukainen oikeus

tähän minulla on perusteet minä puhun niin totta

kuin osaan en ylipäätään muuta kuin totta

mitkä ovat

ne perusteet jonka takia he ylipäätään ovat sitä mieltä kun ovat

viestinnässä ja muussa on ollut tarkentamisen varaa

kukaan ei ole täydellinen

tästä tullaan huomenna keskustelemaan

tahdon argumentit kirjallisena

minä puhun ja vedän johtopäätökseni

en ole mihinkään häipymässä olen tarvittaessa

käytettävissä  olen käynyt tasavallan presidentin puheilla

ei minua hävetä olla ollenkaan mukana   toimintakyky on täydellinen

palaan Washingtonista nopeutetulla aikataululla

lennän Brysselistä Suomeen jo aamukoneella

ei ole mitään tausta-ajatusta

annamme tukemme tähän järeään toimeen

ja omalta osaltani haluan kiittää lyhyestä mutta hektisestä

yhteistyön kaudesta  mitä

äänenikö käheä   minulla on flunssa ja aika vähän villoja

jatkamme samalla kokoonpanolla

tämä ei ole testamentti

olemme toimineet tiiminä vaikeissa tilanteissa

aiemminkin



*Herkkusekoituksen tarjoavat hallituspuolueet ja Suomen tasavallan presidentti



perjantai 20. syyskuuta 2019

Jäin vielä miettimään tuota "viimeistä otavalaista modernistia"



Niin, jäin siis miettimään vielä tuota "viimeistä otavalaista modernistia", joka oli Vesa Rantaman monin tavoin loistavassa kritiikissä.

Otavalla runoutta julkaisevia tekijöitä yhdistävä kirjallinen paradigma on varmasti modernismi. Sen voi havaita, kun lukee tänä vuonnakin ilmestynyttä runoutta. Ottipa minkä hyvänsä teoksen käteensä, voi olla varma, että halutessaan löytää yhteydet modernismiin.

Jos ajatellaan esimerkiksi sellaisia runoilijoita kuin Pauliina Haasjoki tai Saila Susiluoto tai minä, on kuitenkin selvää, että jokaisella on pikemminkin oma, yksilöllisesti hioutunut ja pitkään prosessoitu ja koeteltu runokädenjälki kuin tyyli, joka olisi helposti kytkettävissä haavikkolaiseen, anhavalaiseen, saarikoskelaiseen, mannerilaiseen tai muuhun modernismiin.

Haasjoen lyriikan kielessä ja olennaisessa luontosuhteessa voi nähdä kytkentöjä niin romantiikkaan, modernismiin kuin posthumanismiin. Susiluoto hyödyntää modernisteille tyypillistä roolirunoa ja proosarunoa sekä myyttejä, mutta myös tilallisia ja "pelillisiä" keinoja, esimerkiksi näin.

Minusta esimerkiksi me kolme muistutamme enemmän Helvi Juvosen kaltaisia tekijöitä, joita on vaikea suoraan luokitella. Selvennän omalta kohdaltani hieman mitä tarkoitan.

Itse olen tietoisesti yhdistellyt teosmuotoon erilaisia menetelmällisen ja genre- ja kaanonlähtöisen kirjoittamisen keinoja läpi viiden runoteoksen tuotantoni. Olen käyttänyt klassisia, romanttisia, symbolistisia, modernistisia, postmodernistisia ja 2000-luvun metamodernistisen nykyrunouden keinoja.

Esimerkiksi tässä viimeisessä, Hämärä ei tanssi enää, luokittelun tekee vaikeaksi se, että kyse on selvästi ja hyvin suoraan yhteiskunnallisesta runoudesta. Runokieleni on esteettisesti tässä paljon enemmän sukua Saarikosken 60-luvulla ja 80-luvulla kirjoittamille poliittisille, joskin myös politiikasta vetäytyville kokoelmille, samoin Sonnevin yhteiskunnallisesti tietoiselle lyriikalle, kuin anhavalaiselle modernismille. Teoksessa olen runokieleltäni ja teemoiltani periaatteessa vasemmistolainen olematta ideologisesti erityisen vasemmistolainen tai oikeistolainen.

Saarikoskeen minut yhdistää arkisten toimien kuvaus ja autofiktiivisten keinojen käyttö, samoin myytit. Omassa teoksessani myytit eivät ole antiikin myyttejä ja katso taaksepäin, vaan hyödynnän ja luen esiin lisääntymismyyttejä eri traditioista, lähinnä juutalais-kristillisestä perinteestä. Niihin yhdistyvät kaikkien käsillä olevat väestönkasvun tilastolliset tiedot ja ennusteet.

Tuon esille uudenlaista apokalyptiikkaa ja huomautan, miten aiemmat lisääntymismyytit, jotka ovat usein uskonnollisia, eivät ole edes osanneet käsitteellistää tai hahmottaa tilannetta, johon olemme ajautuneet antroposeeniin olennaisesti kuuluvan räjähdysmäisen väestönkasvun vuoksi. Tämä 1900- ja 2000-lukujen väestönkasvu on valtava planetaarinen ongelma, josta poliittiset toimijat pääasiassa vaikenevat poliittisen korrektiuden nimissä tai jonka he kiertävät jotenkin, ainakin pääosin. Siksi myös tehokkaat poliittisesti rakentavat ratkaisuehdotukset ovat jääneet aivan lapsenkenkiin. Nyt on luultavasti jo liian myöhäistä tehdä asialle nopeasti mitään.

Niin, olen siis poliittinen tai yhteiskunnallinen runoilija olematta perinteisesti vasemmistolainen ajattelija.

Oman lisänsä asiaan tuo teokseni metafyysinen ulottuvuus, joka ei palaudu maallistuneen länsimaisen ihmisen ajatteluun. Toisaalta tuo ulottuvuus ei ole tyypillistä tuonpuoleiseen katsovalle kristillisellekään ajattelulle. Se perustuu hyvin vähän mihinkään uskonvarmuuteen maailman kohtalosta. Pikemminkin se sanoo, ettemme tiedä mitä tapahtuu ja pystyykö kukaan pitämään asioita hallinnassa.

Kaiken kaikkiaan: tarkoitan tällä puheenvuorolla sitä, että jos modernismi tarkoittaa yksilöllisesti luotua runokieltä, jota ei monista kytkennöistä huolimatta voi palauttaa mihinkään erityisesti, vaan se keskustelee hyvin monien traditioiden ja aatteiden kanssa, niin olkoon sitten modernismia. Varmasti Anhavakin oli monessa mielessä tällainen modernisti.

Itse ajattelen olevani yhteiskunnallisesti ja metafyysisesti korostuvan tematiikkani puolesta pikemminkin metamodernisti, tietoisesti traditioita käyttävä kirjoittaja, jolla on aitoja ja vakavia kysymyksiä, joita poliittisesti ja ideologisesti sitoutuneella kentällä ei kyetä hahmottamaan. Terministä ja Ötzistä alkaen olen sitoutunut muodollisesti varhaisromantiikan progressiivisen universaalirunouden ideaan. Sen mukaan runous voi pitää sisällään kaiken yhteiskunnallisen viestinnän. Tätä periaatetta voi harjoittaa eri runoteoksissa eri tavoin, halutessaan myös hillitymmin ja esteettisesti säädellen.

Niin, esimerkiksi tällä perusteella olen enemmän Helvi Juvosen ja Juha Mannerkorven kaltainen kirjoittaja kuin Tuomas Anhavan tapainen, olkoonkin että pinnalta käsin en muistuta sen enempää Juvosta kuin Mannerkorpea.

Kaikkein vakavin viestini teoksessani ei liittynyt itse muotoon vaan väestökysymykseen. Esiin nostamani planetaarisen väestöräjähdyksen kysymys tuo aivan uuden näkökulman siihen antroposeenikeskusteluun, joka nykyrunoudessa vallitsee: yleensähän puhutaan vain öljylle ja fossiilisille nojaavasta tuotantotaloudesta, kapitalismista ja ilmastonmuutoksesta juurikaan väestöräjähdykseen puuttumatta. Kuitenkin on tosiasia, että Maan väkimäärä on kasvanut suunnilleen sadassa vuodessa noin kuudella miljardilla ihmisellä. On ihmeellistä, jos tätä ei kyetä näkemään valtavana yhteiskunnallisena haasteena ja puhumaan siitä suoraan, varsinkin kun kasvun on ennustettu jatkuvat seuraavat 80 vuotta. Väitän, että tämä kasvu seuraamuksineen uhkaa romuttaa konkreettisesti niin luonnon kuin tuntemamme yhteiskunnat.

Toivottavasti en ole viimeinen kirjailija Otavalla tai muualla, joka ottaa asian puheeksi, olkoonkin, että tällainen puhe voi olla lähinnä todistamista ajasta. En usko, että sillä on suurta ja poliittisesti mullistavaa vaikutusta, koska ratkaisun avaimet ovat pitkälti muualla kuin omissa käsissämme.

PS. Tämä ei ollut suinkaan mikään moite "anhavalaisuutta" ja "viimeistä otavalaista modernismia" kohtaan vaan ajatus, joka noista luokitteluista heräsi. Eri lukijat voivat luonnollisesti painottaa asioita haluamallaan tavalla ja se on suorastaan pakkokin, kun kirjoitetaan sanomalehtimitassa. Kirjoittajan määritelmä itsestään on aina vain yksi määritelmä.

PS. Totta kai myönnän olevani modernisti siinä mielessä, että kieleni on säädeltyä ja jokseenkin kontrollissa myös sikäli että teoskokonaisuudet ovat ajatuksellisesti koherentteja ja detaljeihin saakka mietittyjä silloinkin kun ne lähtevät etenemään kieltä pitkin. Vai onko tämä enää mikään kriteeri modernismille?

torstai 19. syyskuuta 2019

Muistan: Marko Niemi


Vähän arkaillen kirjoitan tämän merkinnän, mutta kirjoitan kuitenkin: huomasin, että runoilija Marko Niemi on kuollut. Tapasin hänet vain pari kertaa, eikä tapaamisissa ollut sen kummempaa, vain muutama ystävällinen sana. Markosta jäi hyvä kuva, ja se on jo paljon. Sen verran syvällisesti kuitenkin Markon runouteen tutustuin, että ohjasin Anna Tomin 30-sivuisen kandityön Markon nurousopista. Pidän kovasti Miia Toivion ja Markon kokoelmasta Suut. Markon kääntämä Ulrika Nielsenin Perikato on ihan käden ulottuvilla, katsos, tuossa keittiön pöydän alla. Luen sitä tämän illan, luen sen läpi. Ei mennyt Marko minultakaan ohi.

Kun tein Ötziä, sain Markolta vinkin käyttää jotain generaattoria, jolla seuloin teksteistä tiettyjä vokaaliyhdistelmiä omaavia sanoja. Niillä teksteillä, joita käytin, tulokset olivat laihoja. Niinpä heitin generaattorin pois, otin Otto Mannisen kootut ja sieltä sanoja käsin poimien, yhdistelemällä ja muokkaamalla tein Ötzin oudot vokaalirunot teoksen nimen ympärille. Omistan viimeisen niistä Markolle. Voi, kuinka ihmiset lähtevät useimmiten äkkiä ja liian aikaisin:


Ikävöi yökköin mieletön kööri
mölinää vöinä syöltäen.
Tietön syntiö rettelöineen,
vöyri viipymätön,
nyörirynnäköin vyöryvi
syöjäin tärviötyö –
Ikikynnöksilläpä köyhäin
heilimöi lämpöisimmin...


Voimia ihmisille, jotka olivat Markoa lähellä.



Hämärä ei tanssi enää



Siltä varalta, että joku sattuisi käymään täällä vanhassa blogissani, tiedotan seuraavaa: Uusi runoelmani Hämärä ei tanssi enää (Otava) on ilmestynyt, menkäähän kirjastoihin ja kirjakauppoihin ja hankkikaa lukukokemus, joka ei hetkessä unohdu!

Kas näin runoelma alkaa:


Kuulen ääniä yössä
Aki Sirkesalo viittoo Khao Lakissa
merestä kohoaa mutavyöry
okeanidien laulu miljoonien siipien kohina
tännepäin tännepäin
äänet eivät tule mistään
ja lakkaavat vasta kun olen täysin hereillä          Reikä
jossa on vain putoamista
ja sälöytyvää avaruutta


Näin lopetan runoelman:

Niin kuin lumi
katoaa lumeen
ilman yhtäkään etuoikeutettua kohtaa
se mikä on minun
kun nukahdan
ja kun herään         Sointi
jota en osaa nimetä
ja sanoo
Tämän kaiken annan sinulle
sinun itsesi ohi

Ehkä keväällä
kun lumi lopulta sulaa
ja pudonneet lehdet
reunustavat polkua jota olemme kulkeneet
aamun valo
kuin vaaleat tulppaanit
pyyhkii taivaan
ja on vain kirkasta
ja syvää mustaa


Väliin mahtuu maailman kaaos ja pienet yritykset käännellä omaa asentoa siedettäväksi.

Enemmän kirjoituksiani runouden ulkopuolelta uudessa blogissani Versoja 2.0.




lauantai 23. kesäkuuta 2018

Versoja siirtyy uuteen aikaan

Blogini Versoja oli yli kymmenen vuoden ajan kirjoittamisen ja ajattelun alusta. Täällä käytiin pitkiä keskusteluja niin kirjallisuudesta kuin yhteiskunnasta. Kiitän kaikkia osallistujia!

Ajat ovat kuitenkin sellaiset, että katsoin parhaaksi sulkea blogini toistaiseksi. Ilokseni voin sanoa, että monta tärkeää asiaa tuli ilmaistua ja käsiteltyä. Häpeäkseni totean, että taivuin lopulta itsesensuuriin - se on aina huono merkki sananvapauden tolasta ja yksilöllisen ajattelun liikkumavarasta ja tietenkin antaa surkean todistuksen omasta rohkeudestani.

Uudessa blogissani Versoja 2.0 käsittelen asioita, jotka ovat mielestäni tärkeitä mutta erityisen yhteiskunnallisiin aiheisiin en puutu. Maailma on niin kuin se on ja sen ihmiset. Puhukoot yhteiskunnasta ne, joilla on unelmia ja vapaus esittää asiansa niin kuin tahtovat.


*

Menkää vaan suoraan sinne blogiini. En luultavasti onnistunut pitämään lupaustani pitää turpaani kiinni, mutta yritän parhaani.



torstai 21. huhtikuuta 2016

Tulevaisuus




Tulevaisuus -- mitä odotin?

Että toteutan asiat, jotka olen jo kuvitellut päässäni, ylimitoitettua suunnitelmataloutta, aika, jona maksan toteutuneet unelmani korkoineen. Onko tämä tulevaisuutta?

Kalpea varjo-olento astuu paikalleni.

Ja sitten ovat he, joille koko ajatuksella ei ole tilaa.
Tulevaisuus, syöminen suoraan tästä hetkestä, lattialta.

Entä seikat, joissa epäonnistun? Entä jos epäonnistun?
Onko tulevaisuuteni ainoa mittari se, mitä en voi hallita?

Ehkä siinä on ilon mahdollisuus.







torstai 14. huhtikuuta 2016





Pelkojen välistä näen vähän tarkemmin

koivuissa naivat harakat, kottaraiset

ja mustarastaan, joka vetää matoa

mustasta maasta, ja peippokin on siinä.