perjantai 19. elokuuta 2016

Onton harmaan ja Torson kritiikit Helmetissä


Kaikki runoudesta kiinnostuneet!

Menkäähän Helmetiin lukemaan ajatukseni Olli-Pekka Tennilän
ja Erkka Filanderin uusimmista runokokoelmista. Kovaa kamaa
molemmilta herroilta.

Varsinkin Tennilän teos on mielestäni aivan omalla tasollaan.
Yksi tämänvuotisista suosikeistani Pauliina Haasjoen Planeetan kanssa,
josta siitäkin kirjoitin samassa Runo puhuu meille -sarjassa.

Tähän mennessä olen kirjoittanut siellä Jyrki Kiiskisen, Olli Heikkosen
ja Satu Mannisen tämänvuotisista teoksista, edellisten lisäksi.

Nyt syksyllä seuraa jatkoa muiden muassa käännösrunouden ja esikois-
teosten parissa. Vielä kun saisin WSOY:n, Tammen ja ntamon runokirjat
käsiini, niin esittely olisi kattavampi.

Syksyllä teen myös pari kirjastovierailua. 6.10. olen Sellon
ja 17.11. Rikhardinkadun kirjastossa puhumassa vuoden runosadosta.
Molemmat tilaisuudet klo 18.


keskiviikko 17. elokuuta 2016

Syksy


 

Vanhat mustat lehtikuuset
myrskyävässä harmaassa,
tyhjyys joka puuskan jälkikuvana;

eilen poltetun saven murskaa,
kivun ontto patsas,
joka meille unessa jaettiin.

tiistai 24. toukokuuta 2016

Merkki





Pieniä, urheita koulumuistoja
kuin kolme kaulansa murtanutta selloa

laulaa vantaalainen oppilaskuoro,
Piacanthiones.





maanantai 23. toukokuuta 2016

Merkintä 24.5.2016




Haalistunut ilmoitus nastoilla lehmuksen kyljessä:
Sinivalkoinen undulaatti kadonnut Louhikkotiellä,
soita 040 583 6599.



perjantai 20. toukokuuta 2016

Muistikirja, 20. toukokuuta 2016


Tänään gradujen lukemista. Kävelin aamulla tutun lenkin, tällaisina
kevätaamuina ei kävelyä voi ohittaa. Metsässä mustarastaiden
soidinmenot, räkättirastaiden sota. Ne ovat samaa sukua, toinen
laulaa, toinen rähisee. Muistin, että jossain rastaita ammutaan
haulikoilla ja syödään rintalihat. Poikkesin kauppaan, ostin kokonaisen broilerin
ja kotiin päästyäni annoin sen lepäillä pöydällä, ruskistin sitten
valurautapadassa ja työnsin uuniin. Pian tapahtuu kaikenlaista:
joku saa arvosanan, linnun vaalea liha kypsyy, minä istun
olohuoneen sohvalla ja luen ja kirjoitan muutaman merkinnän
muistivihkooni. Taustalla kysymys vallasta, hiippailee, jyskyttää.
Joku sanoo, ettei tällainen käy, mutta en saa selvää miten.


(Perjantaina 10:05-10:12, lisäys 13:07)


torstai 19. toukokuuta 2016

Muistikirja, torstai 19.5.2016



Tähtiystävyys (meistä jokainen on aurinko)
ja silloin ymmärrän myös etäisyyden paatoksen.

Nämä tähdet eivät voi parveilla samassa puutarhassa,
se utopia tuhoaisi itsensä.

(Merkintä Nietzschen Iloiseen tieteeseen)

- Voitko astua aivan lähelle ystävääsi menemättä hänen puolelleen? (Nietzsche)
- Ja jos te rakastatte niitä, jotka teitä rakastavat, mitä kiitosta teille siitä tulee? Rakastavathan syntisetkin niitä, jotka heitä rakastavat. Vaan rakastakaa vihollisianne ja tehkää hyvää ja lainatkaa, toivomatta saavanne mitään takaisin. (Jeesus)

Jeesus edustaa kohtuuttomuuden etiikkaa, Nietzsche identiteettiä ja järkeä.

Kristus on armon Dionysos, Nietzsche vaistojen Apollo.

Missä me ihmispoloiset olemme?



keskiviikko 18. toukokuuta 2016

Muistikirja, lauantai 14. toukokuuta 2016


Vaikea sanoa, olemmeko tässä yhdessä.
Etsimme vettä, metsäkangas on kuiva, meissä on vielä nestettä.


Posthumanismin vasemmistolainen näkökulma, ihan kuin lapsi
kiukuttelisi, syytetyn penkillä ei ole tällä kertaa kapitalismi
ja kirkko vaan paha humanismi. Uusinta humanistista tutkimusta...


Sukupuoli tuotetaan lähes huomaamattomin arkisin
yksityiskohdin. Miksei juhlavin? Eilen menin naisten vessaan
vaihtamaan tyttärelleni uimapukua.


Jäsentääkö sukupuoli olemistani? Toisinaan, luultavasti
taajuudella, jota en tunnista. Kuoleman kannalta sillä
ei ole paljoakaan merkitystä. Paitsi että jos olisin nainen,
eläisin pidempään.

Oggy ja torakat, Aku ja Tiku ja Taku, Tipi ja Sylvesteri...
Naapurin kissa jolla on siniset bikinit, Iines ja nyt lyö tyhjää...
Minulle on tärkeää huomioida vastakohtien historiallisuus
samoin kuin rakenne, joka tuottaa ne.


Luen auringosta pimeässä huoneessa, ja ulkona sataa.
Silti taustavalo, päivän hiljainen kohina.


Uni on määrätty mittaan: herään kuin säe olisi juuri nyt
nouseva, kuuden lepotahdin laajuinen (kun yleensä sanotaan:
kuusi painollista tavua kussakin säkeessä). Tuskin huomaan
siirtymää.

Kodin äänet, en saa niihin mitään vierasta, aistini eivät terävöidy
hetkeksikään. Tällaista on olla kotona, ettei olemista huomaa,
että lepää vaikkei nukkuisi.

Pärjäisimme aivan hyvin ilman sellaisia sanoja kuin ontologia
ja armo, mutta miten sitten kuvaisimme kokemuksiamme, miten
sitten kokisimme niitä.

Silti pelkään, että jossakin romahtaa. Eniten, että se osuu meidän
kohdallemme.

Talot on rakennettu kestämään, kulkuneuvojen osat väsyvät. Olen
kulkuneuvo ja toivon, ettei mitään tärkeää hajoa juuri nyt.

Aion siivota ja katsoa jääkiekkoa.
Aion maata sohvalla ja laittaa ruokaa.
Viikonlopun huolto-ohjelma (la).


Pilviä vasten heilahtaa kevään ensimmäinen
vihreä oksa; tuulisilmut.


Kuvassa aurinko tulvii lattialle, purkaa lasin.
Minä luen ja valo on samaa täällä ja ulkona,
ei purkausta, ei varjoja, lempeä puolihämärä,
lentokentän koski, sen katkonainen putous,
lehtikuusen oksa kuin taivaisiin kohotettu
saniainen, ylös valittu.

Äänieristettyjen lasien lävitse melodia,
sähköisempi, terävämpi kuin mustarastaan,
jonka tunnistan aina.

Tällä tavoin olen mieltynyt parhaimpiin.

14.5. aamulla, 7.30-8.20




tiistai 17. toukokuuta 2016

Taas ylös




Alas
hakatut
sanat
jotka
kuitenkin
alkavat
versoa





Olossa





Vuoroin ilmestyksensekainen riemu, vuoroin häpeä.


Pilvet uivat kuin mustat koirat yli taivaan.


Tuhon aatto ja historia.


Joku sanoi, ettei aalto ole vettä vaan ihmisiä.









perjantai 13. toukokuuta 2016

Muistikirja, perjantai 13. toukokuuta 2016



Tämä on muistikirja siitä kun on elämän
aika, kun peilistä löytyy dnata,
lapsen kesäsandaalien läpse, miten se onkin
joutunut pystysuoralle lasille.


Elämä ottaa meistä näytteitä, en tiedä sen
tarkoitusperiä. Tahtoisin ajatella, että vapautta
varten, mutta ei se mene niin.


Jossakin käydään keskustelu vankiloista ja vapauttamisesta,
mutta minä kannatan kuolemantuomiota. Se on ainoa tuomio,
joka kohtelee meitä yhtäläisesti. Kuolemantuomio kaikille.


Tänään on perjantai 13.5., minulla on taas ajatuksia.
Söin aamulla pähkinöitä, istun vessassa ja kirjoitan.
Taakse jää, taakse jää, laulaa tytär, mun sieluun piirtyy
jäiset huurreruusut kylmät niin, on menneet päivät nää,
uutta voimaa saan, myrsky raivotkoon.


Paljon tekemättömiä töitä, mutta
kirsikkapuu kukkii; se on ikuista.


Meillä on eettisiä velvollisuuksia, mutta käytännössä
vain erilaisia konkreettisia töitä, kuten marsujen ruokkiminen,
istutuspenkin reunakiilojen vaihto.


Ruusut lakastuvat sitä mukaa kuin imupinnat unohtuvat leikata.
Kenelläkään ei ole varsinaisia juuria, kasvatus tapahtuu toisaalla,
paikassa jota emme tiedä. Näkyvillä on pelkkiä imuputkia.


Mikään ei voi tehdä meistä huonoa tutkijaa. Vain tämä yksikkö.


Ajatus, ettei reaalinen voi olla kaikille sama = ettei reaalista
todellisuudessa ole, että se on tulkinta siitä, miten olemisen
kokonaisuus pakenee (olemassaolon salaperäinen X).


Pitäisi viedä matto vintille olohuoneen kirjahyllyn edestä.
Matto, ollut siinä käärittynä jo toista viikkoa.


Sanojen evoluutio tai nimien: mikä on joskus ollut
merisika, on nyt marsu (marsvin). Niitä on ollut
lemmikkeinä Euroopassa jo 1900-luvun alussa.
Merisika, kapybara, ensin muistin karyabi, se todella
ui, raskas ruskea turkki liimautuu sen jäseniin, kun
se nousee altaasta. Marsin viini, mantereiden välinen
sota, marsut joita perulaiset paistavat, eläimet jotka
lämmittelevät heidän savisten uuniensa pankoilla.


Rastas joka lentää aivan niityn ruohojen ja pioneiden
suuntaan, kun saavun kukkulalle ja saan uuden horisontin.


Jäljet muistikirjassa kuin olisin raaputtanut
hyväksyvästi itseäni ja maailmaa: onnen arpa.


Kaikki superteoriat ovat hyvin pieniä ja vartioivat
mustasukkaisesti tarkoin rajaamaansa tonttia
päässään mustat lasit ja kolkkahatut, joihin
niillä ei ole varaa.


En ollut nähnyt planeettaa aikoihin, sitten
luin siitä ja tajusin jo eläväni sillä.


Kuusien kyljet hapettunutta kuparia. Vaivaiset
oksat, tiheän metsän atraimet ja varjoruodit -
ei se ollut kuiviin juossutta pihkaa vaan sientä.


Vaikka tie on lohkottu, minä ylistän.
Vaikka pelisysteemimme mättää, ylistän.
Vaikka ero ensinnä kulkevaan on suuri.


Juna näyttää maiseman sellaisena kuin se on
ylipyyhittynä, kuin Rooman keisari olisi vaihtanut
vanhan jumalan kuvan paikalle omansa.
Vain laasti on tuoretta.


Meissä on paikkojen pelko ja välttely, mutta
myös paikkojen ilo. Tarkoitamme tietenkin ihmisten,
mutta ne vaihtuvat ja ovat vaihdettavissa.
Silti ne jättävät paikkaan merkin, jäljen, paikan
hengen, joka on riidoissa itsensä kanssa.


Meillä kullakin on tonttimme tämän yhteisen tontin yllä.


Rakkautta on harjoiteltava jatkuvasti,
mutta ei koskaan etukäteen.


Eilen oli Snellmanin päivä, tänään on perjantai 13. Ei vielä
yhtään mustaa kissaa. Ratapihalla postikontteja kontillaan,
jalustoilla, pyörät lytyssä. Ehkä joku yöpyi avokontissa
matkalla elämänsä avokonttoriin.


(Muistikirjasta perjantaina 13.5. klo 7.58-9.35)