maanantai 15. toukokuuta 2017

Virtoja







Rauhanliikenteen kaukainen jyly.

Käsi piirtää pöytään:

hajoa horisontin reunalla,

silmän valkohehkuinen aukko

Magalhãesin pilvessä.




Saisiosta





Kun olen lukenut Saision trilogian ja kuunnellut monia 1970-luvun loppuvuosina ideologisen vapautumisen kokeneita ihmisiä, alan ymmärtää, että juuri Saisio oli yksi niistä, joilla on historiallista perspektiiviä ja jonka oli pakko sanoa, että olisi vihdoinkin aika katsoa, mitä todella tapahtuu -- ja ennen kaikkea aika keskustella asioista eikä vain leiriytyä ja jupista liturgioita oman nuotion ääreltä.

Ymmärrän toki, että yhteisen (ja joissakin tapauksissa johtavan) mielipiteen vaaliminen on tärkeää ryhmäkoheesion (ja joissakin tapauksissa oman edun) vuoksi, mutta sillä ei välttämättä ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa. Tämä logiikka toimii niin itsekritiikittömissä poliittisissa kuin uskonnollisissa ja aatteellisissa yhteisöissä. Mikään yhteisö ei ole sille immuuni.

Olen jo pitkään katsellut lamautuneena maamme infantiilia laumaelämää, ryhmävaistoisesti hetkessä olemista, oman leirin vahvistamista, elämää jossa ei tunnuta näkevän hetkeäkään ulommas tai pidemmälle. Näitä totuuden jälkeisiä leirejä on ollut joka suunnassa.

Erilaiset uskonnolliset yhteisöt vielä ymmärrän, koska niillä on vuosisataiset tai jopa -tuhansiset traditionsa. Erilaisissa ortodoksioissa koko jutun juju on pitäytyä siinä, mikä oli (tulkinnan mukaan) alussa. Mutta mikä kummallisinta, myös oma relativistinen aikamme pystyy tuottamaan mustavalkoisia ihmisiä, jotka luopuvat näkökyvystään ja valitsevat kriittisyyden vain asioissa, jotka kuuluvat heidän vastustamiinsa asioihin ja tulevat perustelluiksi heidän omien premissiensä ulkopuolelta.

On inttäviä ja yhä kapeammin havaitsevia ihmisiä, jotka repivät kuiluja yhteiseen todellisuuteen (useimmiten suhteessa "vastustajiinsa" mutta myös "autettaviinsa" tai muihin sidoksiin), ihmisiä, jotka unohtavat, että jokaisella asialla on monta puolta ja että jokainen ihminen on (intersektionaalinen!) yksilö. On kummallista, että totuuden jälkeinen aika on useimmiten kritiikittömyyden ja totalisoinnin aikaa, jolla ei näytä olevan mitään muuta suuntaa kuin omaksi koetun ryhmän koheesion vaaliminen.

Mitkä sitten itselleni ovat tärkeimpiä asioita elämässä? Tätä mietin luettuani Saision miltei itsestäänselviä ajatuksia, jotka kuitenkin ovat joidenkin mielestä lankeamista siitä hyvästä, johon olisi parasta uskoa. Minulle niitä ovat keskustelu, pyrkimys rakastaa toisia ja sen ymmärtäminen, että me kaikki olemme kesken. Ettei oikeastaan ole olemassakaan täysin meitä eikä täysin toisia, ei täysin hyviä eikä täysin pahoja -- sitä paitsi historia osoittaa meistä jokaisen tavalla tai toisella rajoittuneeksi ja itseään vastaan todistavaksi.

Siinä, miten todellisuutta ylipäänsä voidaan skaalata ja miten siihen voidaan osallistua, on tärkeää tosiasioiden tunnustaminen eli pyrkimys rehellisyyteen. Tällöin ensi askeleisiin kuuluu myös oman ideologisen aseman läpivalaisu ja pyrkimys lukea itseään ulkopuolelta.

Tällaisen reflektion ei tarvitse halvaannuttaa toimintaa tai tekoja yhteisen hyvän eteen. Vähemmän puheita toisia vastaan, enemmän tekoja kaikkien puolesta.


lauantai 15. huhtikuuta 2017

Uusi ääni




Pilvet, ensi kertaa tänä keväänä, ylittävät taivaan kuin kesäpilvet, mutta maa

on kylmä, ja viimevuotiset sanat kuuluvat viime vuoden kieleen, ja tulevan

vuoden sanat odottavat uutta ääntä.*



*T. S. Eliot kirjoittaa Little Giddingissään (II):
"For last year's words belong to last year's language /
And next year's words await another voice."
Juuri tältä minusta tuntuu, kun suunnittelen
romaanin kirjoittamista syksyllä ilmestyvän
runoteoksen jälkeen. En aio puhdistaa heimon
murretta, vaan keksiä sen uudelleen. Joka kirjalle
on löydettävä oma äänensä, ja tuleva haaste on
isompi kuin ehkä ymmärrän.




tiistai 11. huhtikuuta 2017

Sfinksi




Näetkö, miten hän vie huulensa lähelle naisen korvaa ja kuiskaa,
rohtunut, mullan peittämä suu, ääni joka tuskin kuuluu:
– Sfinksi.
     Olen katsonut tätä maalausta kymmenesti, sen vahamaiset kerrokset,
munamaiset kerrokset ja kehyksen rystyt, kauniimmat kuin lihan poikki
leikatut syyt ja jänteet, hampaiden tasaamat kasvot, hiki ja veri.
     Joka aamu hän ilmestyy. Joka aamu hän ilmestyy juuri tähän, tavallinen
mies suussaan tuollainen sana.



sunnuntai 9. huhtikuuta 2017

Huhtikuu





Nämä illat kun mustarastaat tulevat esiin

ja homehtuneet lehdet alkavat kahista ja solista.

Nämä aamut kun linnun silmässä yhä soi vanha säe:

"Päivä kolmannelta osaltaan valoton ja yö."





*




Meidän äänemme, ja mustarastaiden äänet.

Äänet, jotka kerättiin, ja äänet jotka vapaina jäivät soimaan.






keskiviikko 5. huhtikuuta 2017

Miete




Yhden roskaväki – toisen aarreväki.

Yksi toiset kaivuutoimissansa näki,

huusi totuutensa julki – käki,

heitti munan vieraan pesään.

Hautoivat ne sitä pitkään kesään:

yhtä kaikki  sama väki, samaa

                                 kivimunaa.





Kuva II




ja sitten

joku sanoi

saan kiinni

tästä elämästä


kuin kuvassa

kääntyvästä

lehdestä




tiistai 4. huhtikuuta 2017

Kuva






joku sanoi

tämä kolmas

rakastaa vainajien

seppeleitä



kuin kuva

yhtä aikaa irti

ja juurillaan



kuin kuva


kuvien joukossa

lehteilty heitetty

maailmaan








Selfie







Kuin mies

joka katselee

etukamerasta kasvojaan



ja suljettuaan näytön

kohta unohtaa

millainen oli.





Rotaatio




"Nyt näemme kuin kuvastimesta",

hän sanoi, "arvoituksen tapaan."

Niin kuin kivet kiertoliikkeessään,

kuin puiden harmaat oksat

ja koko planeettamme rata,

sinne tänne jyrkänteille singotut nimet.

Mitä me näemme, minkä

arvoituksen nyt, kenen kuvastimesta?