torstai 22. tammikuuta 2009

Jokin nostalgia

Kafka kirjoitti, että kirjallisuuden tulisi vaikuttaa meihin kuin kirveen isku tai jonkin läheisen kuolema. Tarkoittiko hän tällä kirjoittamisen vaikutusta kirjailijaan itseensä vai lukijaan? En muista enää, mutta nämä sanat nousivat kenkieni jäljistä tielle, jonka tiheä sade sitten peitti. Kävely tuiskussa virkisti, näin myös jänisten jälkiä. Kierrellessäni peltojen reunoja kotiin nousin monen nostalgian kanssa sinne, mitä kutsutaan nuoruudeksi. Kafkasta muistin itseni kirjoituskoneen ääressä 19-vuotiaana. Rullasin koneeseen arkin enkä taaskaan tiennyt, mitä jälkiä saisin aikaan. Minulla ei ollut pienintäkään suunnitelmaa, oli vain hyvä mieli siitä, että kirjoitan taas. Minkäänlaista taitoa ei ollut.

Jatkoin kävelyä, ja muistin mustan, muutamanöisen jään, jonka alta yritimme iskeä mateita ja haukia kirveellä. Mitä olisimme noilla kaloilla tehneet, siitä minulla ei ole aavistustakaan. Olisiko niiden kellahtaminen vatsalleen humuksen värittämään veteen riittänyt Kafkalle, vai olisiko meidän pitänyt vielä hakata jää rikki? En tiedä, onko Kafkaan viittaaminen lainkaan tarpeellista tässä. Hän on samoissa mapeissa, joissa sadat silloin kirjoittamani liuskat, ehkä jossakin varaston puolella, en muista. Ehkä hän on vain jokin konventionaalinen merkki, joka rytmittää kirjoituksen, siitäkin huolimatta, että voin intuitiivisesti yhtyä hänen vaatimukseensa kirjallisuuden intensiteetistä.

Vaikka on jo tammikuu, elän yhä edellistä vuotta, takautuvaa adventtia. Sen huomaa siitä, että saatan ajatella virren säettä, niin kuin taas tänään. "Oi jospa minäkin huoneesi olla voisin!" Huone ihmisen metaforana on äärimmäisen kulunut, ja silti virren pyyntö on mielestäni aito. Ehkä sävel, joka sen tuo, saa vaikutelman aikaan. Miten voisin olla huone? Sanat on suunnattu selvästi Jumalalle, jonka tulemista odotetaan. Virsi puhuu valmistautumisesta. Miten minä voisin olla adventtihuone, pyhäkkö? On vaikea ajatella, miten Jumala tulee ihmiseksi. Miten se tapahtuu? Yhtä vaikea on ajatella, miten ihmisestä tulee adventtihuone. Minun kuvani ihmisestä on pohjimmiltaan nukkavieru, kulunut. Se, että Jumala tulee ihmiseksi, on paradoksi. Se, että ihminen pyhittyy, on paradoksi. Kehityn kirjoittajana päivä päivältä, ihmisenä tulen sen sijaan kehnommaksi, like a wornout metaphor. "Niin kiitokseni soisin..." Soisiko tuo huone? Tarkoitan, että itse huoneesta tulisi musiikkia, ei ainoastaan kiitoksen suomista, vaan myös sen soimista. Viimeistään tämä lupaus osoittaa pyynnön kiihkeyden, halun olla paikka, johon Jumala itse tulee, olla yksi niistä huoneista.

Huomaan tehneeni virheen. Katson kirjasta, ja todellisuudessa virren säe kuuluu: "Niin kiitokseni toisin." Minä toisin sen soimalla, toisin.

Ehkä adventti on hyvä aloittaa jo tammikuussa, kun sen odotus on juuri päättynyt, ja sanat vielä kaikuvat, ovat jääneet kiusaamaan, ovat kosketuksen päässä. Kun niihin ei vielä kunnolla yletä. Se on paradoksien tehtävä. Niitä pitää ajatella, ja ne pitää tuntea.

Ei kommentteja: