torstai 22. tammikuuta 2009

Mielikuvitus

Coleridge käski meidän tarkkailla todellisuutta (luontoa), mutta luottaa enemmän mielikuvitukseen kuin muistiin. Tuomas Kempiläisen mukaan mielikuvitus taas ei voi käsittää Jumalaa. Kirjoittaessani olen näiden kahden alueen rajalla. Kirjoitan mielikuvituksen todellisuudesta, jota pidän todellisimpana, ja tuossa todellisuudessa on myös käsittämätön Jumala.

Vaikka mielikuvitus ei yllä Jumalaan (kuten ei myöhemmin kantilainen kuvittelukykykään), Kempiläinen painottaa sisäisiä asioita, Jumalan läsnäolon aistimista ja tuntemista. Mitenkään ulkonaisesti Jumalaa ei voi oppia.

Minun on vaikea hahmottaa sisäisen ja ulkoisen jakoa, mutta Kempiläisellä on mielenkiintoinen kuvaus runollisesta harhautumisesta, kiusauksesta, johon ihminen joutuu "mielensä huikentelevuuden tähden":

"Ensin tulee mieleen yksityinen ajatus (cogitatio), sitten se vahvistuu viehättäväksi kuvitelmaksi (imaginatio), sen jälkeen seuraa mieltymys (delectatio) ja himo (motus pravus) ja viimeksi suostumus (assensio)."

Juuri tätä on suostuminen runoon. Onko se myös suostumista kiusaukseen? Ehkä, jos runous on sekoittuneiden todellisuuksien aluetta.

Ei kommentteja: