perjantai 23. tammikuuta 2009

Muodikas filosofia

Tahtoisin sanoa, että Derrida on huono ajattelija, mutta taitava retoorikko. Hänen ideansa kielestä kestävät harvoin tarkempaa analyyttista tarkastelua.

Retoorikkona hän on huonompi kuin 1800-luvun suosikkini Kierkegaard ja Nietzsche. Tämä on tietenkin tunnustus Derridalle. No, näistä kahdesta Kierkegaard osaa huumorin, Nietzsche patetian. Derrida osaa muminan taidon.

On erikoista, että kristitty Kierkegaard svengaa paremmin kuin dionyysinen Nietzsche. Miten niin se on erikoista? No ei mitenkään. Ideologinen pohjavire ei tietenkään tee tekstiä.

Yksilön totuus on hänen tyylissään ja tavassaan eksistoida ja kommunikoida, väittää Kierkegaard. Subjektiivisuus on totuus.

Ei ole totuutta, sanoo Nietzsche, on vain tahto valtaan, ja totuus on mikä hyvänsä tulkinnallinen suhde, josta on hyötyä tulkitsijalleen.

Pidän enemmän Kierkegaardin tavasta määritellä totuus, se on myöntävämpi kuin Nietzschen, joka jaksaa messuta ja jupista (papillisesti sanoisin, jos olisin ilkeä) negatiivisesti itsestään selvää asiaa, johon ei liity mitään riskiä.

Minut pysäyttää siis tapa, jolla totuuden muoto svengaa. Myöntö.

Myönnöstä. Miksi me jotka kutsumme itseämme kristityiksi emme tunnustaisi, myöntäisi Jeesuksen nimeä? Kirjoittihan Nietzschekin tekstiensä alle Antikristus, olkoonkin, että se oli yksi hänen rooleistaan, johon hän tunnustautui. Eikä hänellä ollut mitään Jeesusta vastaan, kristinuskoa vain. Syy vaikenemiseemme: Jeesus ei ole nimenä poliittisesti korrekti, sitä on huudeltu vulgääristi vähän siellä ja täällä. Se on skandaalimainen nimi sivistyneen ja suvaitsevaisen ihmisen suussa. Kierkegaardilla oli tätä varten epäsuoran tiedottamisen strategia, ja silti hän myönsi Kristuksen siksi mikä hän on: paradoksi ja toivo.

Mutta takaisin filosofiseen pohdintaan, joka toki jatkaa ajatustani myöntävästä tunnustamisesta.

Pidän enemmän Kierkegaardin tavasta tunnustaa. Hän ei tunnusta väitelausein vaan tyylillään. Hän säilyttää paradoksin, joka koskee jokaista uskonnollista ihmistä eli ihmistä, jolle olemassaolo on arvoitus, lahja ja ongelma. Nähdäkseni Nietzsche yltää monessa samaan, mutta pääsee silti vain ongelmaan, arvoitukseen ja ristiriitaan. Lahja tekee eron.

Okei, totuus ja totuus. Nämä 1800-luvun filosofit ovat lopulta esseistejä, elämäntapakirjoittajia. Eivät he mitään analyyttisia filosofeja ole. Kuten ei ole Derridakaan. Nykyisin sitä kutsutaan "mannermaiseksi" ajatteluksi. Italiassa tarjotaan mannermaisia aamiaisia. Kahvia, marmeladia, makeita leivonnaisia, vaaleaa leipää.

Vielä sana Derridasta. Jos Derrida on viime vuosisadan suurimpia filosofeja, ladatkaapa vaikka tuubista hänen haastattelujaan ja päättäkää itse. Pääasiassa hän kiemurtelee eroon jokaisesta hänelle esitetystä aiheellisesta kysymyksestä. On vaikea sanoa, kuunteleeko syvällistä apinaa, joka imitoi itseään vai katkeilevaa ääninauhaa. Monessa mielessä koomista ja noloa, ei ainoastaan suurten symposiumien järjestäjien kannalta vaan myös itse keisarin! Ja kuunnelkaapa kriittisesti vastausten logiikkaa.

Mitä hän sanoo lajista, oikeudenmukaisuudesta tai uskonnosta? Yksikään vastauksista ei menisi läpi missään muualla kuin humanistisen tiedekunnan kesätentissä. No myönnettäköön, menisivät ne läpi valtsikassakin.

2 kommenttia:

juha saari kirjoitti...

Derridaan sopii sama kuin mitä kirjoitin toisessa kommentissani toivosta ja nihilismistä. Jos merkit aidosti olisivat pelkkiä jälkiä ja viiveitä, mistä ne sitä olisivat? Derrida on retorikko, eetikko, joka dekonstruoi yksinoikeuksia sanoihin. Moralisti, jos saan kärjistää. Toimii toisaalla kun taas jossain muualla ei lainkaan.

juha saari kirjoitti...

p.s.

googleta 'Kant ja Kierkegaard Lacanin valossa'