perjantai 24. huhtikuuta 2009

Ruumis

Ajattelen ruumista. Mitä minun pitäisi sanoa sille? Harvoin ruumiille puhutaan. Se painaa arkkua kohti käytävää, joka silittää rosoisia paasia koivujen alla, se painaa minua olkapäästä kohti samaa suonta. Minulla on liina siinä kohtaa, me tapaamme solisluuni tasalla. Sanonko sille jotakin, kun se etummaisen kantajan korjatessa ryhtiään kallistuu yhä vaativammin puoleeni? Askelia, ja toisia askelia ja pyörät ja teline. Paine selässä ja ranteessa kasvaa. Äkkiä meidän asiamme ovat erillään. Se lepää, minä jännityn. Jos nyt avaan suuni, kenelle puhun, olenko varma millä sanoilla sähkö haukahtaa?

10 kommenttia:

Harry Salmenniemi kirjoitti...

Moi! Tämä on hyvä, mutta ei yhtä hyvä / härski kun tuo sun uusi profiilikuva.

Jumalauta, mun frendi on iha pervo manne!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!
:D

Vesa Haapala kirjoitti...

Manne Roomassa, Villa Borghesessa, ja huomaa ilme! Ja huom! 2: tämä kaikki tapahtuu vielä julkisella paikalla ja päivänvalossa!

Vesa Haapala kirjoitti...

Manne Roomassa, Villa Borghesessa, ja huomaa ilme! Ja huom! 2: tämä kaikki tapahtuu vielä julkisella paikalla ja päivänvalossa!

Harry Salmenniemi kirjoitti...

Siis juoksitko sä ton jätkän perässä ja läppäisit sitä kerran pebulle ja sitten tulit tohon kuvaan, vai miten sä sait ton ilmeen aikasex?!

Vesa Haapala kirjoitti...

Ajattelin pitää sen ammattisalaisuutena. Näin seksikkääseen ilmeeseen pääsee vain iän ja kokemuksen myötä...

Harry Salmenniemi kirjoitti...

Aha! No kuulustelen sua noista kokemuksista maanantaina luentosalin edessä.

Vesa Haapala kirjoitti...

Sen arvasinkin...

juha saari kirjoitti...



Nämä sun vanhat jutut vaatii kans tarttumista! Tässä muinainen proosarunoni, tai filsofinen muistikuva lapsuudestani...

"Sanoille ja havaitsemiselle tapahtuu kummia kun katselen kuollutta. Hänen liikkumattomuutensa kun tuntuu peiliäkin tarkemmalta ja joltain enemmältä kuin siltä syvältä levollisuudelta, joksi sitä yritämme nimittää. Minun ensimmäinen kuolleeni oli äitini äiti. Muistan mielikuvitukseni voimattomuuden kun todellisuus ei antanutkaan sille pohjaa, vaikka isoäitini tuttuus sitä kummallisesti lupasi. Kaltaisuus menetti merkityksensä. Ehkä juuri siksi tunsin olevani elävintä mitä tiesin. Aivan niin kuin olemassaolo olisi tullut kokonaan minuun."

Vesa Haapala kirjoitti...

Hieno teksti, Juha!

juha saari kirjoitti...

kiitos