sunnuntai 10. toukokuuta 2009

Etsikkoaika

Ei kai kukaan voi väittää, että hänen elämänsä olisi ollut onnellista, mutta entä hänen kuolemansa? Mitä värejä hän näki? Hänet löydettiin keinutuolista, alkoholia veressään, joskaan se ei ollut kuolinsyy, poikkeus olisi tehnyt tapauksen oudoksi. Jotkut meistä syntyvät ruutanoiksi.

Hän ryyppäsi pari perhettä, ennen kaikkea poikansa, siinä hän toisti isänsä tarinan, jonka onnettomaksi jatkoksi päätyi. Niin tai näin: tarinat jatkuvat, ja sukumme on viinanhimossaan vittumaista porukkaa, sikäli kuin läträämistä ilmenee, onneksi ei juuri.

Sanotaan, että Jumala suo jokaiselle etsikkoajan, kerran tai kahdesti elämässä, ennemmin tai myöhemmin. Kyse ei ole ajan pituudesta, vaan siitä että ihmiselle puhutaan, hänet pysäytetään. Tästä on kyse: Jumala vierailee, puhuttelee. Tuossa puhuttelussa ihminen huomaa oman kurjuutensa ja kenties vastaa puhutteluun eli kääntyy korkeampien voimien puoleen. Sanotaa, että Jumala voi puhua myös hyvyydellä.

Ehtikö hän huomata hetkensä, mikä ajatus juoksi hänen ajettuneille kasvoilleen, jotka kurkottivat laidoiltaan halkeilleen kupin reunoilta?

Kun pohdin häntä, muistan papin, joka tahtoi lähteä tästä elämästä nuppi turvoksissa, vatsa täynnä, parasta viskiä ja pihviä nauttineena. Kännissä taivaan iloihin! En kadehdi häntä. Hän pelkäsi jotakin ja tahtoi huumata itsensä. Hän halveksi itseään ikään kuin kuolemaa ei olisi. Tuo pappi oli tuskin kohdannut ajatusta vihollisesta nimeltä kuolema, vaikka epäilemättä hän oli puhunut sadoissa hautajaisissa ja ristiäisissä. Tai ehkä hän oli rohkaissut itseään niin pitkään, että oli päättänyt olla uskomatta kuoleman todellisuuteen.

Mutta mies, josta nyt puhun, oli ryypännyt koko ikänsä. Se oli maksanut hänelle kaiken, hän ei voinut suunnitella sitä kuolinhuvikseen. Juhlat oli juhlittu, ja pari loiventavaa ennen sydämen pysähtymistä olivat elinikäistä rutiinia. Ne olisi otettu vaikka kioskille lähdettäessä.

Mihin hänen elämänsä oli valmentanut häntä? Mikä oli ollut sen johtoajatus? Häntä tuskin oli haastateltu aiheesta lehteen, kuten julkkispappia joka esitti sympaattisia ajatuksia siitä, ettei helvettiä ole. Uskoiko hän viimeiseen hetkeen, jossa sitten luovuttaisi itsensä Jumalan käsiin? Odottiko hän, että juuri sillä hetkellä Jumala vielä kerran puhuisi? Mistä tiedämme, ettei niin ollut tapahtunut joka päivä? On liian helppoa mitata tätä sillä mikä näkyy ja sanoa, että jo yksin sosiaalihuollon olisi pitänyt olla häntä kohtaan hieman vastuuttomampi, jotta hän olisi saanut elämässään aikaan jonkinlaisen näkyvän merkin omakohtaisesta päätöksestä ja vastuusta.

Jumala ja kuolema; näiden asioiden suhteen en pärjää retoriikalla. Oikeastaan tahdoin sanoa vain, että enoni oli ihminen, josta aisti jatkuvasti lähtijän hädän. Jo lapsena tunsin sen. Tuo hätä näkyi hänen naurussaankin. Hänessä oli outo sekoitus kauhua ja sivistystä ja sanomatonta.

En osaa kuvitella enoni kuolemaa. Ehkä hän niin kuin Aadam nukkui pois, tästä elämästä kylliksi saaneena, ja silti on aivan varmaa, että vain hänen ruumiinsa sai siitä kylliksi. Nukkui pois? Mielenkiintoinen on Lutherin spekulaatio paratiisitilan ja kuoleman suhteesta: uni siirtää Aadamin kuoleman yli, paratiisissa oleville ei ole radikaalia eroa elämän, kuoleman ja ikuisuuden suhteen. Tämä unenomainen siirto on kuitenkin vain teologinen metafora, ja siitä ei ollut kyse jyväskyläläisessä vuokra-asunnossa; kaapeissa muutamia astioita, vaatteita, kirjoja, poltettuja levyjä, melankoliaa.

Hautajaisissa luin kukkia laskiessani ainoat maahanpanosäkeet, jotka siihen hätään muistin: "En tee enää työtä tai leikkaa, / ja taivaan Herra näyttää minulle senkin, / mihin minun pitää mennä." Ehkä tajusin siinä itsekin jotakin, sillä itkin. Luulen, etten osaa muistaa toisia tuon paremmin.

Ei kommentteja: