perjantai 24. heinäkuuta 2009

Meditaatio Eckhartista ja Jumalasta

Varhain aamulla sytytän tulen ja tutkin, miten kituliaasti Mestari Eckhart opettaa. Niin kuin tuli opetti häntä - "Tuli muuttaa itsensä kaltaiseksi sen mitä siihen lisätään ja siitä tulee sen luonto" - tämän on täytynyt olla onnellinen hiillos paahtavan päivän muurissa; analogiat kuumenevat hengen sulaessa ulospäin, mielikuvien hehkussa, hän levittää musteen kevyin vedoin. Minun nuotioni opettaa toisin: ritilä putoaa tulipesään märkien puiden painosta.

Paremmin kuin Eckhartin tuli suhteestani Jumalaan muistuttaa impulsiivinen, ylivilkas poikani. Jos Eckhart puhuu sulamisen ja unohtamisen prosesseista, sielun kipinöistä, joita "aika ja tila eivät ole milloinkaan koskettaneet", kohtaan itse samankaltaisen järkeä pakenevan tilallisuuden; päasiassa pakenen tulisijoja. Lisäksi oman jumalasuhteeni kuvissa vastakkain asettuvat elementit ovat täydellisesti epäsymmetriassa. Olen kuin käsi, joka kaitsee tottelematonta joukkoa Siinain erämaassa, eikä minulla ole Jahven oikeutta kiukutella, avata maahan kuiluja ja niellä hikeen itsensä piiskanneita yhden yön luopiopappeja. Olen kuin telttaleiri, joka pystyttää epäjumalan vielä kymmenennen rangaistuksen ja sadannen mannaa ja viiriäista -aterian jälkeen - aivan sama kumpaa keinoa on koetettu - ja manaa käärmeet hiekasta. Olen kuin Adonai, joka horjuu näiden kahden välillä eikä itsekään tiedä, missä suostuttelu alkaa ja missä katumus loppuu. Näistä kuvista huolimatta suhteeni Jumalaan, sikäli kuin ajattelen suhdettani poikaani sille rinnakkaisena, on hyvin käytännöllinen. Mystistä siinä on vain, että se kestää toistuvassa vastaanhangoittelussa ja vahingossa ilman suurempaa väkivaltaa; mystistä siinä on kyky pysyä itsepintaisissa rutiineissa. Mutta että tässä suhteessa Jumalalle olisi varattu tulen paikka ja minulle siihen yhtyvän aineen, siitä en pääse koskaan varmuuteen, voin vain toivoa sitä.

Älkää ajatelko, etten rakastaisi poikaani. Silti olen huojentunut, kun poikani on toisinaan hiljaa tai poissa. Jumalasta puhutaan rakkautena ja suurena sulattajana. Jumala on rakastanut meitä ensin, mutta myös meidän tulisi rakastaa ensin Jumalaa, ennen itseämme tai lähimmäistämme. Rehellisesti sanoen minulla ei ole aavistustakaan Jumalan tunteista, jos niitä on, tai siitä, miten niihen tulisi vastata. Jumalan tunteet on kirjoitettu hänen lakeihinsa. Sitä paitsi kristitylle opetetaan, ettei uskossa ole kyse tunteista. Minusta tuo opetus on erityisen selväjärkistä, ja varmasti se on luterilaisuuden suurin anti tunteissa ja mystiikassa kieriskelevälle nykyajalle. "Jumalan rakkaus" tulee harvoin kokemukseksi siinä mielessä kuin tunteet voidaan ymmärtää - ainakin se tarkoittaa jotakin muuta kuin mitä moderni ihminen käsittää rakkaudeksi tai emootioiksi; siksi on kornia tehdä uskonnollisia elokuvia kärsimyksestä Mel Gibsonin tyyliin: en ole varma, mitä ne lopulta sanovat. En kiellä uskonnollisen kokemuksen tärkeyttä, mutta uskonnollisia tunteita tapaa useimmiten siellä, missä ei lainkaan messuta Jumalasta. Usein hän ottaa nostalgian tai katoamisesta viehättymisen asun.

Yhtä lailla kuin modernilta ihmiseltä Jumalan rakkaudesta saa aavistuksen eläimiltä: niiden vaistomainen suojelukäytös, mutta myös niiden muu vaistotoiminta. Tässä analogiassa sukupuolikin merkitsee. Ikään kuin Jumala olisi yhtä aikaa uros- ja naaraskarhu. Kumpikin sukupuoli tahtoo elämän jatkumista, toinen synnyttäen, toinen tuhoten ja siittäen. Uskonnon ajattelussa mutta myös sen käytännössä olemme tekemisissä samankaltaisen mysteerin kanssa. Eläinten jälkeläisiinsä harjoittama suojelu ja väkivalta ovat se primitiivinen hengellisyyden alue, joka puuttuu puhtaissa olosuhteissa syntyneestä uskonnollisesta mietiskelystä. Vanhassa testamentissa se kukoistaa, häiritsevyyteen saakka ja heimouskontoon sekoittuneena. En suinkaan ihannoi uskonnollista väkivaltaa, mutta uskonnon väkivaltaisen ilmenemisen kitkeminen - enkä puhu nyt banaalista poliittisesta väkivallasta - näyttää yhtä mahdottomalta kuin haitallisten hyönteisten hävittäminen. Se mikä on ihmisen kannalta hetkellisesti haitallista, voi olla luonnon kokonaisuuden kannalta perusteltua; se tapahtuu. Jumala muistuttaa tässä suhteessa hyttysiä tai ukonilmoja.

Vaikka Eckhart osaa kirjoittaa niistä sulautumisen ja itsensä hylkäämisen sekä negatiivisuuden ja tyhjän kokemuksista, jotka kuuluvat olennaisesti uskontoon, koen, että kyse on osin henkisen vanhanpojan totuuksista. Sama steriiliys näkyy paikoin Heideggerin ja Blanchot'n kirjoituksissa. Eikö Jumalan täyteys ole juuri siinä, ettei hän laiminlyö koskaan itseään eikä ihmistä: hän ei säästä ketään väkivallalta, mielipuolisuudelta, käsittämättömyydeltä, hän ei ole kohtuullinen ottaessaan, antaessaan, tullessaan, sillä hän on järjestys, joka ei säästä itseään.

Luultavasti ajatuskokeeni tai pikemminkin analogiani on syytä päättää tähän. Joka tapauksessa aion hankkia Eckhartin saarnat ja traktaatit ja tutustua niihin tarkemmin päästyäni takaisin sivistyksen ja sähkövirrassa ladattavien läppärinakkujen pariin.

Tämä kirjoitus on syntyi muuten Helena Sinervon kirja-arvion pohjalta, joka julkaistiin Hesarin kulttuurisivuilla viime viikon keskiviikkona, näin muistelen. Nyt se Hesari on jo käytetty märkien kumisaappaiden kuivattamiseen.

3 kommenttia:

Harry Salmenniemi kirjoitti...

Sinäkin näemmä siirryit suurempaan pensseliin. Minäkin tein tällaisia isompia runoblogiini, on hieman vaikea pitää rytmiä niin intensiivisenä kuin haluaisin... sitä joutuu hiomaan hirveän kauan ennen kuin rytmi osuu kohdalleen, jos sittenkään.

Lähettäisin muuten sulle Texasin kaksi osastoa vielä katsottaviksi joskus parin viikon päästä, jos ehdit niitä vilkaista. Hiominen on tylsää ja tekee onnettomaksi & ahdistuneeksi. Kaiken lisäksi olen vielä ihan kuumeessa ja köhässä.

Vesa Haapala kirjoitti...

Jep, anna tulla vaan Texasia, luen kyllä! Tämä pitkä on sellainen eka räpellys ja muistuttaa ihan kolumnia tai jotakin, tästä pitää tehdä toisenlaista sitten kun akku riittää; huomaan etten osaa kirjoittaa ilman konetta ja jatkuvaa muokkaamismahdollisuutta! Mulla on mökillä mukana kaikkia ihan klassikkoja pidempään muotoon ohjaavia juttuja kuten Beckettiä ja Baudelairen Spleeniä, mutta en vaan jaksa lukea mitään. Noh, kyllä se tästä! Vointeja!

Sen yhden lupaamani jutun (korjausluku) tein, tulee jonniin verran punakynää ja pitää miettiä joitakin isompia rakenneratkaisuja mutta eiköhän se siitä.

Vesa Haapala kirjoitti...

Niin, unohtui: toivottavasti et ole sikailuinfluenssassa! Käyn tsekkaamassa blogiasi heti.