lauantai 22. elokuuta 2009

Arkki joka ilmestyy tähän selvyyteen

Niin kuin on aamu

sinä aamuna kaunis eläin

/ arkki / ilmestyy taivaalle

Niin kuin aamu sinä aamuna kaunis eläin ilmestyy taivaalle

joka aamu, joka tyhjä eläin Joka aamu

joka emu joka muu

sinä aamuna sinä joku muu ammuu joka almu

sinä joka sivun käsinkävelyn, / joka /

aasinkävelyn / ilmestyy / hyppyihin

Nämä ihmiset nämä ihmiset kuin aterimet, sieraimet. Nämä
ihmiset

he uskovat liikkeisiin
he uskovat taipuvansa

Joidenkin nimi. / ilmestyy /

Yksi Sormi-seisonta, he uskovat,
toipuvansa, yksi Sakset. He

uskovat

he taittuvat akrobaattisesti veden varaan

uskovat yhä

he taittuvat sen alle

savu tarttuu

he: uskovat: he he he ha! hekin

on painajaismaista herätä tähän nauruun kun Isot Kirjaimet kun pohja-aaveet olen toivonut herääväni kuvittelemaan kauemmat sukujuuret Venäjältä ja yö jotain kirjavampaa

kaikki alenee romanialaiskylässä tiet da constanţana pa covasnaţa talot da dâmboviţaj tiet olen läksyni oppinut Vanha nainen hampaattomalla suulla ni buzăuin nauraa Turha huoli Se sanoo hevoset takaisin giurgiuj pa gorjta nu tuo toinen juoksi nopeammin jo alussa albaish nu aradas da argeşon pa bacăunisor hauta pa bihorud da minun bistriţa-năsăudni hautani minun kiveeni nu botoşaniov da braşovlan hakattiin pa brăilau minun kiveksiini da caraş-severinşi nu lyötiin călăraşij nu cluja ja niskat da doljiu nu ialomiţaşi da niskat, iaşifov kääntyivät da Ilfovreş ennen kuin edes nu maramureşti pa mehedinţiş da ennen ehdin ennen mureşţ nu kuin edes murehtia neamţt pa oltva on oltava pa he prahovau edes da sature on oltava nu marej nu sălaju nu sibiuva kirjoitus nu suceavan pa teleorman Niskat kääntyvät ennen kuin hauta

kaunis eläin ilmestyy / tähän selvyyteen /
kuin arkki, laskeuma

23 kommenttia:

Vesa Haapala kirjoitti...

Tää on Harry sulle! Olen iloinen, että usutit mua pois välimerkkimaneereista.

Tämä on nyt sitten "liukuvasti" välimerkitetty. Taidan tehdä jokusen tällaisen, viedä vielä enemmän virhesuuntaan.

Olen lukenut pari uutta runoteosta ja huomaan, että runoilijoilla on suurimpia hankaluuksia rytmin kanssa. Sanasto jne. voi olla hyvä mutta paketti ei pysy kasassa koska eri osien suhdesidosteisuudet mättävät.

Terminissä jouduin itse vaihtamaan aivan viime vaiheessa välimerkitystä ja konjunktioita enkä silti saanut riittävästi variaatiota eri teksteihin.

Lupaan käyttää enemmän pistettä.

Harry Salmenniemi kirjoitti...

Merci!


Nuo maneerit vaivaavat omia tekstejäni tietenkin samalla tavoin. Virrata ettän yksi tärkeä kimmoke oli tietenkin käyttää välimerkkejä (ja ylipäätänsä kaikkia merkkejä) kokeilevasti / omalaatuisesti (myöskin siinä mielessä etten myöhemmin pystyisi toistamaan niitä).

Välimerkit ovat omituisia: en ole esimerkiksi koskaan onnistunut kirjoittamaan niin että kirjoittaisin ensin tekstin ilman välimerkkejä ja sitten myöhemmin laittaisin / arpoisin välimerkit kohdalleen. Tuntuu että välimerkit ovat niin olennainen osa tekstiä ettei niitä voi myöhemmin lisätä vaan ne ovat tavallisesti liian olennainen osa itse inspiraatiota (lähtökohtaa, merkitystä).

Muistan että Ville Luoma-aho teki Ruumiiden runoja niin että hän korvasi pisteen kolmella välillä, ja niistä tuli hienoja. (Hankipa tover muuten Villen kokoelma, se julkaistiin juuri, se on esikoiseksi todella hieno.)

Minusta V:n uudet runot blogissa ovat myös poikkeuksellisen ansiokkaita välimerkityksen osin, esim. tuo neljäs teksti (29.5) http://schnabelmann.blogspot.com/
... Mutta tuollainenkin tietenkin muuttuisi maneeriksi jos sitä käyttäisi useammin kuin muutamassa suuressa runossa. Joka tapauksessa tuossa on runon kannalta minusta jotakin keskeistä, koska tuolla tavoin välimerkitettynä välimerkit sekä antavat runolle rakennetta että kyseenalaistavat sitä: ne onnistuvat katkomaan lukemista, jolloin vältetään täysin välimerkittömän tekstin puuroutuminen / tylsyys, ja kuitenkin välimerkit samaan aikaan yllättävät lukijan ja rakentavat outoja, merkittäviltä tuntuvia poeettisia tiloja.

Minusta Markon & Miian toimittavassa NV:n runousnumerossa mielenkiintoisinta olivat ne suomenruotsalaiset käännösrunot (en nyt muista kirjoittajan nimeä, eikä minulla ole tässä sitä lehteä) jotka ovat aivan tavallisen proosarunolaatikon näköisiä mutta joissa pisteet on laitettu yksinkertaisesti "väärin". Kuvittelen että etenkin alkukielellä noiden runojen täytyy olla todella mielenkiintoisia. Ajattelin hankkia ne käsiini på svenska heti kun saan Texasin mielestäni.


Olen huomannut saman minkä sinäkin, että monissa runokokoelmissa rytmi on suurempi ongelma kuin sanasto. Luulen että tässä kohti paljastuu se kuinka vaikeata modernistisesta perinteestä eroaminen on monille kirjoittajille: vaikka sanastollisesti päästäänkin eroon aivan eheimmästä kielestä (siis puiden tilalle alkaa ilmestyä dildoja), niin rytmisesti ollaan yhä haavikon-mannerin-linjalla eli runon rytmiset rakennusaineet ovat olennaisesti modernistisia (kaikki ne samalla tavalla rytmitetyt lauseet, hienot loppukuvat, tradition tilaamat tihennykset, jopa runojen standardimitta).

Luulen että löydän runoistasi samat maneerit kuin sinäkin, jos niitä alan etsiä, mutta epävalmiissa teksteissä (tämähän on lähes sinun pöytälaatikkosi) maneereita on totta kai olemassa; vasta valmiista teoksesta ne on syytä hioa pois.

Periaatteessa tahtoisin kärjistää, että modernistisessa runoudessa jota nyt tehdään, melkein kaikki on maneeria. Etenkin juuri nuo rytmiset rakenneseikat ovat sellaisia että ne melko hyvin estävät minua lukemasta runoja, vaikka ne esiintyisivätkin esimerkiksi surrealistisen perinteen tai vaikka beat-perinteen jatkajina, koska modernismille tyypillisimmät rytmitykset ovat toistuneet niin kauan että minun on enää vaikea sietää niitä. (Itse asiassa jossakin mielessä modernististen rytmien käyttö tuntuu minusta nykyisin jopa moraalittomalta, tai ainakin esteettiseltä rikokselta, jonkinlaiselta itsepetokselta; mutta minähän aina otan nämä asiat liian vakavasti).

Tämä teksti jonka minulle omistit on mainio. Välimerkit look cool. Mutta aloin tosin miettiä noita Isolla Kirjaimella Kirjoitettuja korostuksia, ovatko ne tarpeellisia? ja eivätkö ne ole hieman välimerkkimaneereihin rinnastettavia Runouden Suuria Konventioita?


(Kävin taas ajattelemassa täällä, sorry.)

(ja muuten: ehkä välimerkeistä voisi melkein kirjoittaa keskusteluesseen? minua ainakin kiinnostaisi. sinulla tosin taitaa olla hieman liian kiire.)

Vesa Haapala kirjoitti...

Merci B-coup Isot Kirjaimet Suck Haavikko Anhava Sähkösanoma Mutta Kun Ne Oli Olevinaan Erisnimiä Ei Mitään Vastaansanomista Tekemiisi Havaintoihin Alamme Päästä Metatasolle Jolta Käsin Voimme Vähitellen Lakata Uskomasta Modernismiin Osaisinpa Lukea Jotakin Modernia Musiikkia Paremmin Niin Voisin Yrittää Samoja Rytmejä Sietämättömiä Kuulla Luonnolliseen Puheeseen Tottuneelle Korvalle Jatketaan Yritän Saada Jotakin Hyväksesi Aikaan Tarkoitan Texas

Vesa Haapala kirjoitti...

Muuten. Tuon tekstin voi lukea allegoriana / metarunona yrityksestä ylittää modernistinen traditio.

1. kappale; kuva modernismin taidonnäytteistä.

2. kappale; herääminen sen painajaiseen ja yritys mennä taakse, johonkin aivan banaaliin lähtökohtaan.

3. Miten sitten kävikään, epäonnistuminen on ainoa varma tulos tässä vaiheessa.

Harry Salmenniemi kirjoitti...

Niinpä voi lukea, huomasin juur' nyt kun sanoit.

Metatulkinta on aina omituista, koska sen jälkeen tulee olo jossa kysyy "entä sitten?". Luulen että runolle voisi olla hyväksi jos ensimmäisen ja toisen kappaleen väliin tulisi kappale, joka täysin poikkeaisi muista kappaleista, esim. voisi olla tietokonekoodia / teoriaa / täysin hävyttömällä tavalla meta / muotoiltu hajanaisiin säkeisiin etc. Tällöin rakenteellinen tulkintamahdollisuus muuttuisi mielenkiintoisemmaksi ja metatulkinta tulisi pakottamatta esiin (ja sen tulkintamahdollisuudet jatkuisivat myös modernismin hylkäämisen toiselle puolelle, siihen mitä kohti mennään sitten kun modernismista on päästy eroon).

Tai ehkä juuri tähän runoon sellaista ei tarvitse tehdä, mutta ajattelen että teokselle olisi hyvä jos runoissa olisi vaikeampia rakenteita toisinaan. Ajattelen esimerkiksi miten yleistä ja helppoa on tehdä runo jossa on kaksi osaa, A ja B, joissa B:n lopussa palataan A:n alkuun. Banaalein mahdollisuus on toistaa runon lopussa runon alku, jolloin ympyrä sulkeutuu (se on todellakin jo kammottavan rikollista, ellei sitä jotenkin sitten parodioi).

Tässä runossahan on periaatteessa, niin kuin sanoitkin, osat A, B ja C, missä C = nyrjähtänyt A+B. Rakenne on tavallinen esimerkiksi jos otetaan huomioon että A ja B ovat samanpituisia ja C huomattavasti näitä lyhyempi. Kappale C on siis eräänlainen loppukaneetti, puolikas kappale, lopputulos.

Tällaisia kolmeosaisia runoja on luullakseni melkko helppo tehdä; ainakin itselleni kolme on sillä tavoin tuttu luku että tekstit helposti toistavat tällaista kaavaa. Mutta ajattelen että sitten kun teet näistä valmista kirjaa, ja kun minä alan tehdä kolmatta teostani, olisi hyvä tehdä monimutkaisempia rakenteita, jotka koostuisivat pienemmistä tunnetuista osista, joiden väliset suhteet olisivat jännitteisempiä kuin nyt ja temaattisesti motivoidumpia. En nyt tarkoita mitään metakirjoja, vaan vain sellaisia rakennelmia jotka todella ovat yllättäviä, vivahteikkaita, runsaita - niillä sanoin emme voi kuvata vielä tekstiä joissa on kolme osiota, jonka viimeinen osio on kahden edellisen lopputulos.

Ajattelen että pitäisi pystyä kirjoittamaan sillä tavoin että juuri kun vaikuttaa siltä että runossa pitäisi olla loppu, se jatkuukin vielä toisella lopulla joka itse asiassa lopulta osoittaa tarpeellisuutensa. Siis tarkoitan rakenteellista yllättävyyttä, monimuotoisuutta, elävyyttä (tavoitteena esimerkiksi se ettei teoksessa käytetä yhtä rakennetta kuin kerran); parhaimmassa tapauksessa lukija joutuu täysin ymmälleen ja tulee heti sen jälkeen vakuuttuneeksi yllättävän ratkaisun tarpeellisuudesta.

Itse asiassa monissa modernistisissa runoissa, joita nykyään kirjoitetaan, etenkin proosarunoissa, ei ole mitään rakennetta, koska runon rakennusaineet ovat niin homogeenisia etteivät erotu toisistaan. Tämän yksi tulos on tietenkin se mistä ennenkin olemme puhuneet: ettei kappalejakoja lainkaan ole. Ihmettelen usein, miten vähän proosarunojen ja vapaan asettelun yhdistelmiä on olemassa.

Luulen että jokin tällainen rakenne tälle runolle voisi olla aika kinky:

-A osa niin kuin nyt
-törkeätä metatavaraa, tai jotakin todella töksähtävää
-B osa niin kuin nyt
-visuaalisesti poikkeava osa, esim. välimerkitön tekstimassa jossa osa aikaisemmista teemoista toistuisi
- C osa lähes sellaisena kuin se on nyt
- C-osaa seuraava runon oikea loppu, joka voisi poiketa jollakin tavalla, tai esim. viitata metaosaan tms.

Tietenkään kaikki runot eivät voi olla näin runsaita, mutta ajattelen että olisi hyvä jos jotkut runot olisivat. Lisäksi minusta on parempi ajatus tehdä 20 tällaista monimuotoista tekstiä kokoelmaan kuin 100 sellaista, jotka lopulta ovat aika homogeenisiä keskenään.


(Minusta muuten tuntuu että nyt alamme olla sillä tasolla jolla keskustelusta, harvinaista kyllä, saattaa olla melko suoraa hyötyä kirjoittamiseen.)

Harry Salmenniemi kirjoitti...

Isot kirjaimet on tosiaan aika jo-käytetty, ei sillä että välttämättä tässä kontekstissa olisivat kuvottavia mutta yleensä. Nykyisin kai nimet olisivat jotain yhdella_sormella_seisoja tai *lol seisoo yhdellä sormella*, no juuri nuo ovat tosi banaaleja ja juuri tuollaista teennäistä modernisointia pitää välttää, kun se ei ole suoraan runon luonnollisessa, jo-valitussa rytmissä... Minä ehkä kiertäisin nuo nimikohdat jotenkin.

Huvittavaa miten paljon kommentoin. Itse tekstihän on miellyttävä lukea jo, ja valmis. Mutta maneereistahan tämä keskustelu alkoi, ja niihin voidaan varmaankin lukea paitsi virketason maneerit myös yleisimmät rakennetoistot, vai kuinka?

Harry Salmenniemi kirjoitti...

Tuo edellinen kommentti pitikin pätkäistä kahteen osaan, kun se oli muuten liian pitkä... Olen näemmä taas ihan ajatteluvauhdissa, ehkä pitäisi alkaa keskittyä filosofiaan, ja alankin, muutoin vatvon näitä runoasioita, parasta lopettaa ajoissa!

Vesa Haapala kirjoitti...

Harry, arvaas mitä! Mä printtaan nää muutamat viimeiset kommentit ja pidän niitä huoneentauluna siinä vaiheessa kun alan jalostaa tosissani tätä settiä.

Mukaan tulee varmasti "modernistisesti" kaikuvia tekstejä, mutta sitten tätä häiritsevää, runsasta ja hienosti huonoa ja muotopuolta pitää olla seassa, suhteiden nyrjäyttäjänä ja sen näyttäjänä että mikä tahansa voi mennä rikki koska vaan.

Ymmärrän siis erittäin hyvin kommenttisi eikä minulla ole niihin juurikaan vastaansanomista.

On todella harvoja parhaimpienkaan modernistien tekstejä joita olisi ns. ilo lukea, koska suurin osa niistä on taidokkaasti tärvelty tuhanteen kertaan jälkeenpäin yllätyksettömiksi (rakenteen tasolla).

Proosassakin on miltei mahdoton kohdata kunnon tekstiä, mutta runossa se on ehkä vieläkin harvinaisempaa. Siis on taidokasta mutta tylsää modernismia ja modernismin hylännyttä runoutta, joka ei pysty vielä kiinnostavasti artikuloimaan suvereeniteettiään tai jonkinlaista omaa säännöstöä, jos sellaisesta on edes tarpeen puhua, ehkä tarkoitan sellaista omaehtoista olemisen tapaa, joka on havaittavissa muutenkin kuin pitkän käsitteellisen pyörityksen jälkeen. Runous joka on havaittavaa ja samaan aikaa käsitteellisesti vastaansanomatonta.

Keskusteluessee tästä tilanteesta voisi olla hyvä jos sellainen vaan saataisiin aikaan. Jutellaan joskus ja tallennetaan ja puretaan sitten se?

Harry Salmenniemi kirjoitti...

Joo, jatketaan esim. editointivaiheessa keskustelua niin kauan että alkaa tulla jotakin kokonaista ulos. Minusta nimittäin olisi jopa meidän vastuulla saattaa jotakin teoreettista keskustelua ulos. Sinulle jäisi tietenkin ajoittain kirjallisuustieteen tuntijana sokraattisen kätilön rooli, kun yrittäisit saada jotakin viisautta ulos minusta, joka en tunne kirjallisuustieteellisiä käsitteitä - mutta jos sen kestät, niin keskustelu olisi kyllä hyvä käydä, toimittaa, ja sitten julkaista jossakin. (Minulla on kyllä mielessäni joitakin esimerkkejä, ilkeitäkin, siitä miten runouden rakenteet toistavat itseään suomen omituisella lyyrisellä taajuudella. Pitää vain jaksaa analysoida niitä.)

Kaipaan täysin turhantarkkaa, tunteetonta, akateemis-autistista keskustelua siitä miten tekstiä rakennetaan. Huomaan että minulla on paljon aavistuksia rakenteista ja modernismista, ja nämä aavistukset pitäisi saada artikuloitua minusta ulos.

Minulla ei juurikaan ole huomautettavaa siihen mitä kirjoitit modernisteista. Minun pitäisi joskus lukea tarkemmin halkileikkkausta 70-luvun lyriikasta ja katsoa onko se rakenteeltaan ja sanastoltaan todellakin sellaista kuin muistan (viisi suunnilleen tasamittaista säettä per runo ja jokaisessa runossa "puu" mainitaan kahdesti, ts. ainakin vastakohta sen ajan amerikkalaiseen, italialaiseen ja ruotsalaiseen on todella omituisen suuri).

Toi runon alku on nyt musta aika siisti, vaikka muistuttaakin jotakin mitä olen itse tehnyt (en välttämättä julkisesti mutta ainakin pöytälaatikkoon, tämäpä vasta kuningaskommentti, viittaus omaan pöytälaatikkoon), toi loppu on vielä liian omituinen, ja se ymmärrettävä kohta on nyt hävinnyt, sen varmaankin tarvitsisi tonne jonnekin yllättämään... Mutta kun saat ne tasapainoon, niin saattaa tulla hyvinkin siistiä materiaalia.

Tiivistäen minusta uusien kokoelmien suurin vika on siinä että kaikki rakenteelliset ratkaisut tapahtuvat aina runojen välisissä siirtymissä, siis teoskokonaisuuden tasolla (mistä sinä oletkin hyvin kirjoittanut) eikä runojen sisällä. Siis ei yksinkertaisesti ole olemassa paljonkaan sellaisia runoja, joiden sisäinen rakenne on niin mielenkiintoinen että niitä tekisi mieli tutkia todella; kaikki tällainen rakentaminen tuntuu tapahtuvan sarjoissa.

Jos olisin sun kust. toim., niin ehdottaisin että tästä blogista koostetaan yllättävän pieni, noin 25 monimuotoisen / jopa monimutkaisen tekstin kokonaisuus, jossa jokainen runo/teksi on rakenteeltaan uniikki (tällöin olisi mahdollisuus tehdä visuaalisuutta, keskustelunomaisia pätkiä, esim. sellaisia joissa runot keskustelisivat keskenään, siis proosarunojen välisiä dialogeja, aforismeja, kerronnallisia juttuja, perinteisiä säerunoja joissa toistuisi joku strange loop Gödel-Escher-Bach-hengessä)... Luulen että sellaisen tekeminen olisi mahdollisimman vaikeata, ja mikä vaikeampaa, sen parempi, vai mitä sanot?

Vesa Haapala kirjoitti...

Sanon joo sellainen olisi mahdollista sellainen olisi ehkä parasta ja mukavinta mitä tehdä voisi!

kristian kirjoitti...

Nerollista pöydän yli murinaa. Voi vain harmitella, että suuri osa siitä tuli käydyksi ennen kuin ehti edes ajatella liittymistään mukaan. Yritän silti.

Vaikka sinänsä olen Harry mitä enimmin samaa mieltä runojen (kielensisäisen ja visuaalisen) rytmiikan itseään toisintavuudesta, en aivan koe jakavani mitä ehdotat tilalle. Mielestäni todella suuret siirrot runojen sisällä joka tapauksessa saksivat sen osat erilleen, murtavat sen ikään kuin eri runoiksi, sarjaksi. Sen sijaan haaveilen että saisi ujutettua runon toimintalogiikkaan joitain toisia(kin) siinä kiemurtelevia tai alkuperäisen runon peittäviä virtauksia, jotka yllättävät ja tönivät lukuoletuksia. Se on minusta runokielen potentiaalin luotaamisen kannalta kiinnostavampi ja toimivampi kuin todella rajut asennonvaihdokset.

(Esimerkiki "Texas, sakset" toimii minusta juuri virtausten kautta, ja on minusta siksi niin superlatiivi)

Tosin kummastakin on vielä niin vähän esimerkkejä, että tämä arvottaminen perustuu enemmän tiettyihin luennallisiin kokemuksiin, eli miten on lukijana vaikkapa avantgarden tradition erilaisissa runoissa. Minusta liika katkonaisuus (ja esimerkiksi vetoaminen avoimuuteen) tyhjänpäiväistää lukutapahtumaa, ellei katkonaisuudella ole muitakin painovoimakeskuksia kuin heterogeenisyyden maksimointi. Rytminen ja visuaalinen muunteleikseminen kyllä voi toimia vähän aikaa, ja aivan erityisesti se voi toimia vastaeleenä, pro-vokaationa, mutta runokielen moninaisuuden kannalta koen että sitä uhkaa eräänalainen addh, jolloin silmä ottaisi lukumoodikseen sen että skannaa runoista kaikki siistit jutut ja lukee harppoen perusmatskujen – eli yhden osan siitä mitä muuntelulla kuitenkin yritetään pelastaa / tehdä mahdolliseksi – yli.

kristian kirjoitti...

Tuli mieleen tuollaisesta vaihtelevasta tekstistä, josta ikävä kyllä on taipuvainen lukemaan vain "siistit" jutut, bpnicholin martyrology:

http://archives.chbooks.com/online_books/martyrology/?q=archives/online_books/martyrology/

Vesa Haapala kirjoitti...

Välikommentti Kristianille: kiitos hyvästä näkökannasta; runoudessa skaalan taju on tietty tärkeää, siten saadaan esiin ja havaittavaksi myös se että jokin muuttuu, varioituu, on yllättävää! JOnkinlaisena konsensuskantana teille kummallekin: jokseenkin täydellinen esteettinen romahdus / nyrjähdys sitä seuraavine virtausilmiöineen kesken tekstin on ehdottomasti kirjoittamisen arvoinen, ja ainakin sitä pitäisi yrittää muutamaan otteeseen teoksessa. Sen vuoksi olen sitä mieltä, että on hyvä osata kirjoittaa modernistisesti ja traditionaalisesti, useat lähtökohdat antavat mahdollisuuksia lähteä kumittamaan / sudittamaan. Parasta tietty on kirjoittaa kirjoittamisen ilosta ja vähän tajuttomana, miettimättä liikaa.

Muuten, nyt blogissa oleva "Arkki" muuttui täysin matkan kuluessa - en enää edes muista millainen se oli alunperin - ja siksi keskustelu sen tiimoilta ehti jo irrota omaksi ketjukseen, hienoa!

Harry Salmenniemi kirjoitti...

Moi,


kommenteeraan nopeasti minäkin. Ehkä nimittäin ilmaisin itseäni vähän huonosti, kun Kristian tulkitsi että peräänkuulutan välttämättä suuria runoja - kysymys ei ole lainkaan siitä, pikemminkin ajattelen että pienessä runossa on mahdollista toteuttaa ehkä vielä merkittävämpi sisäinen hajonta / rakenteen variointi... Ainakin sen jättämä vaikutelma on sitä väkivaltaisempi ja mielenkiintoisempi jos rakenteen hajonta toteutuu pienessä runossa.

Esim. Vesan tekstille, joka on nyt hävinnyt, kävi niin että sen sanamäärä varmastikin lyheni 80% tämän keskustelun aikana. Siis minusta sisäisesti mielenkiintoinen runo, jossa on aidosti ei-modernistinen / heterogeeninen / ehkä ristiriitainen, on mahdollista toteuttaa täysin vaikkapa viisisäkeisessä runossa.

Jos ajatellaan modernistista viisisäkeistä runoa, siinä on yleensä kahtiajakautunut rakenne, yleensä joko niin että 4 ensimmäistä säettä rakentavat jotakin ja ovat osa A, ja viimeinen säe nyrjäyttää tämän alkurakenteen ja on osa B; toisinaan A ja B rakenne puolittavat runon, A kolme säettä, B kaksi säettä.

Puhun nyt tietenkin prototyypeistä ja kaavakuvista, mutta huomautan ettei niistä puhuminen ole aivan niin typerää kuin luulisi, koska nämä rakenteet ovat toistuneet niin pitkään että niille on mahdollista tulla yliherkiksi. (Hieman samaan tapaan kuin Hamsun valitti että romaaneista näkee heti läpi niiden rakenteen, joka on aina samanlainen.)

On siis ajateltava näitä rakenteita, oltava niistä tietoinen, ja sitten vain kirjoitettava. Veli-V osuin naulan kantaan: "on hyvä osata kirjoittaa modernistisesti ja traditionaalisesti, useat lähtökohdat antavat mahdollisuuksia lähteä kumittamaan / sudittamaan. Parasta tietty on kirjoittaa kirjoittamisen ilosta ja vähän tajuttomana, miettimättä liikaa." Luulen että tietoisuus rakenteista ei ole niinkään hyödyksi kirjoittamisen kuin tekstin editoimisen kohdalla, jos kirjoittaminen ja editoiminen nyt yleensä halutaan laskea toisistaan erilleen.

kristian kirjoitti...

Okei .. kreivi minä majatalo.

Rakenteen hajottaminen ja variointi pienen runon puitteissa tuntuu todella kiinnostavalta. Äkkiseltään ajatellen suurin haaste lienee kysymys siitä miten luhistaa ”lyyrinen energia”, eli lyhyen tekstin kaikkien elementtien taipumus tulla luetuksi toisiinsa kuuluvina (vrt. höpsö muoto-sisältö -oletus). Tältä kantilta pohtimanne todella radikaalit vaihtelut sanastossa ja sanontatavoissa, sekä rytmisesti että visuaalisesti eriävät säkeet tuntuvat aivan eri tavoin motivoiduilta kuin alkuperäinen käsitykseni.

On kyllä aivan huikeaa jos löytyy tai tulee kirjoitetuksi aidosti ja radikaalisti heterogeenisiä tekstejä. Miten esimerkiksi estää ääntteellinen kuvioituminen, visuaalisen hahmon luoma vaikutelma tasapainosta ja kokonaissuunnittelusta jne. Lisäksi jostain pitää kaikesta huolimatta myös hehkua vaikutelma että elementeillä on jokin muu kuin lukijan assosioiville vapauksille jätetty yhteys, sillä muutoin lukija assosioi ne toisiinsa. Tässä runon niukkuus, vaikkapa se viisi säettä, saattaa toimia heterogeenisyyden pelastajana (mitä laajempi runo sitä varmempaa että sanojen ja lausumien väleille rakentuu polkuja).

Eli miten oikosulkea lyyrinen energia ja polttaa modernismin turhan tasaista virtaa säätelevät käämit, ennen kuin omat palaa...

Vesa Haapala kirjoitti...

Kohta olemme ilmeisesti kuvanneet runon joita Poundin cantot ovat täynnä! ainakin olivat silloin viimeksi kun luin niitä, ehkä katselisin niitä nyt toisin silmin; toisaalta Harrykin on Teksasissa paikoin melko Pound, tosin uuden sanaston ja toisenlaisen assosiaatiomekanismin (huomattavasti "sosiaalisemman") piirissä. Ja siellä on mielestäni niissä kahdessa kinkkisimmässä osastossa juttuja, joista me nyt tässä puhumme modernismin ylittävinä, vaikka muoto onkin melko iso, siis isompi kuin se viisisäe.

Pyrinnöt jatkuvat, rekisterit laajenevat.

Marie-Hélène kirjoitti...

Moi,


tää keskustelu on ihan paisunut, tätä olisi syytä paisuttaa tosiaan joskus vähän lisää.

Luulen että Cantoissa on sellainen perusääni / taustakohina jollaista vierastan ja jonka liitän modernismiin; tarkoitan näkökohtaa / ääntä, joka kokoaa kaikki muut äänet alleen...
Toki Texasissakin on tällainen viritys aivan varmasti, ja seuraavissa teoksissa yritän pyrkiä siitä eroon.

Waberin cantoos tuntuu minusta paljon vähemmän kärsivän tällaisesta äänestä, koska sanamuunnokset tekevät sen kielelliseksi, esim.

http://www.logolalia.com/cantoos/00004.html

Minun on tietenkin kunnon runoilijana kirjoitettava runoja, jotka näyttävät mitä ajattelin. Kaavioiden esittäminen on hieman nössöilyä.

Ottaen huomioon että lähdimme liikkeelle välimerkkimaneereista, olemme ajautuneet aika syvälle. Se on oikein hyvä.

Sain Vesa tänään Kiasma-teatterin esitteen, jossa on mainos Laurin keskustelukorteista. Kenenpä muun porvari-Rolex mainoskuvassa kiiltäisi kuin sinun.

Vesa Haapala kirjoitti...

Poundilla on oma taustaäänensä, oikeastaan se syntyy siitä että hänen rytminsä on suhteellisen yhtenäinen (tai omaleimainen, tunnistettava versio eri mitoista, paljon siinä on sitä), vaikka kamaa ja rekistereitä on kirjoitusajan huomioiden paljon. Poundissa pidän eniten sirpaleisuudesta ja tarkasta kylmyydestä, joka ei yritä miellyttää lukijaa. Näiden kahden osalta tulee mieleen Texas.

Nämä uudemmat vanhat äijät kuten Bernstein ovat osin artikuloineet samaa juttua kuin me tässä, mutta runot ovat usein tylsiä.

Olen siinä Kristianin kanssa samaa mieltä, että lukemisen koherenssitaipumuksen vuoksi uuden kranaattimaisen runon tuottaminen on haasteellista, mikä tekee siitä tietenkin vain kiehtovan yrityksen. Suuressa tilassa se on melko helppoa, mutta pienessä on vaikea olla sirpaleinen vastakohtana modernismin sulkeutuvalle, kehämäiselle ilmaisulle (oliko tämä edes pyrkimys, en muista); voisin yrittää tuollaista biografeemien avulla. Itse olisin tyytyväinen siihen, että saisin aikaan edes joukon yrityksiä. Luin muuten tänään Villen ruumiita: 3 osaston perusteella sanoisin, että todella hieno kipale. Junassa pääsin siihen missä puhuttiin metaforasta, katsotaan mihin paikkaan teos vie yhtä aikaa. Niin, ja Kristianinkin Kuplia päästään varmaan pian lukemaan, ei ollut vielä tänään Kk:n myymälässä.

Harry Salmenniemi kirjoitti...

Moi!


Mietin lyhyissä runoissa ja sarjamaisuuksissa tiettyjä lukusuuntaan ja rakenteeseen liittyviä juttuja. Otetaan modernistisia pikkurunoja neljän sarja; sanotaan että ne ovat kaikki samalla aukeamalla; jokainen luetaan yleensä erillisenä, eikä lukusuuntia ole kuin yksi: ensin ensimmäinen, viimeisenä viimeinen.

Mietin että kranaattimaisuutta voisi saada aikaan esim. niin että esim. 1. runon 3. säe ja 2. runon 3. säe muodostavat toisissaan resonoivan, melko yhtenäisen säeparin, mikä rohkaisee lukemaan alkuperäisen lukusuunnan lisäksi myös toisella tavalla (periaatteessa säkeiden suhteita voisi tehdä niin kinkkisiksi että lukusuuntia löytyisi kymmeniä; tällainen olisi luullakseni mahdollista esim. anagrammeja hyväksikäyttämällä).

Tämä liittyy sarjoihin, mutta on minusta silti mielenkiintoista ja käytettävissä myös yksittäisen runojen kohdalla. Tämä tuli mieleeni kun lueskelin tänään Haavikon Runoja matkalta salmen ylitse, jossa pikkurunot ovat todella yhtenäisiä, suvereeneja, kuin pieniä kiviä; yhden poetiikan huippukohta, jonka pitäisi olla alku uudelle etsimiselle (eikä siis loputtomalle kopinnnille, mikä toisinaan tulee mieleen kun luen 80/90-luvun kotimaista lyriikkaa).

Tämä puheenvuoro ei välttämättä enää liittynyt koko ketjuun, eikä ehkä ole kovinkaan kiinnostava.

Olen tietenkin imarreltu että Texas tuo mieleen Poundin, jota tosin olen lukenut tavattoman vähän / huonosti keskittyen. Minä ja Kristian tilattiin koko Cantos vähän aikaa sitten, mutta kun me niitä katseltiin, niin me huomattiin ettei sitä ehkä jaksa lukea. Eihän sitä kokonaan ole tietenkään tarkoitettukaan luettavaksi, mutta on se pieninä paloinakin minusta aika raskas, lähinnä Italiaan viittaavissa jutuissa olen joten kuten mukana... Mutta Pound saa minut kaipaamaan kyllä pienempää muotoa, erilaista fragmentaarisuutta (jos nyt Poundia voi ajatella fragmentaarisena).

Villen kirja on todellakin erittäin hieno esikoinen. Ihastelen etenkin sen irrationaalisuutta, joka on välillä aivan hillitöntä. Loistavaa, vapauttavaa väkivaltaa. Kristianin kirja ilmestyy hieman myöhemmin, oletettavasti ensi kuun lopulla. (Puhun tässä kuin mikäkin kustantaja!)

TM kirjoitti...

Tyypit,

tsekatkaapas Ronald Johnsonin RADI OS, joka on tehty kumittamalla John Miltonin Paradise Lostista sanoja pois.

Yks painava sana mullois sanottavana tähän muotokeskusteluun. Mua on aina hämmästyttänyt, miten tietyt muodolliset toimenpiteet niin usein yhdistyy ihan tietynlaiseen sisältöön - miksi Language on sävyiltään ja asenteiltaan niin usein niin yhtenäistä, miksi OuLiPolainen runous on sävyiltään ja asenteiltaan aina niin yhtenäistä, miksi uusformalismi, miksi modernismi.

Onko muoto siis väistämättä yhteydessä johonkin ideologis-esteettiseen maailmanäkökulmaan, emootioon? Vai onko kyse vain jäljittelyosmoosista, siitä miten syödyn esikuvan sielu säilyy halki seuraavien polvien inkarnaatioiden?

Mä haluisin korottaa näitä metapanoksia tässä pelissä. Sen sijaan, että mietittäisiin (vaikka pitääkin miettiä!) ikään kuin laskennallisena monimutkaistamisena tätä haastetta ylittää yksioikoisuuden ja kehämäisyyden sulkeumat, mietittäisiin sitä jotenkin toisin...sen sijaan että ajateltaisiin kahden liskonaivoisen petolajin kamppailuna elintilasta autiolla saarella, ajateltaisiin tilannetta kokonaan uuden lajin mutatoimisena jostain kasvinsyöjästä tai muurahaisesta jossain kuumassa ja kiihkeessä ekologiassa...tai kokonaisten populaatioiden tasolla! Mannerlaattojen!

Tarkoitan että keksitään toisenlaisia kognitiivisia metaforia tälle debatille, eikä aina tätä sulkeuma/hajotus-parallelismia, tätä euklid/epäeuklid-geometriaa. Vaihdetaan geometria kabbalaan, keksitään esimerkkejä jostain ihan muualta:

Miten loissienet menee muurahaisten hermostoon ja pakottaa ne laskeutumaan maahan tai kiipeemään korkeelle lehdelle ja tursuaa ulos niiden ruumiista neonoransseina vaahtokarkkeina - miten tämä kääntyis kirjoittamiseksi?

Yks keskeisimpiä kysymyksiä mun mielestä on se, että kaikki tää keskustelu muodosta rajoittuu kuitenkin lopulta n. 17x22-senttiselle paperille jollain TrueType-fontilla ja jonka sisältö on tuotettu tekstinkäsittelyohjelmalla joka ei salli kovinkaan monimutkaisia asetteluita ilman hallitsematonta rivivälien brakaamista tai muunlaista informaation korruptoitumista. The screen is not the canvas.

Ongelmia lisää että ne mahdolliset muodon innovaatiot, joista tässä puhutaan, istutetaan kovakantiseen 17x22 kirjaseen jonka rakenteen kaikki tietää ennalta: kansilehti, kustantajan tiedot, tekijän tiedot, vuosiluku, ISBN, takakansi, fontit ja kaiken tän on tehnyt joku muu, joku graafikko, jota pahimmassa tapauksessa te ette oo ees nähneet (ok Vesa näki, ja se olikin hyvä juttu Terminille).

Anyway, mun haasteeni meille kaikille on: otetaan haltuun kuvankäsittely- ja taitto-ohjelmat, aletaan itse hallitsemaan sitä miltä meidän teksti näyttää sivulla, aletaan keksimään keinoja joiden avulla runo, tullessaan kirjaksi, ei menettäisi sitä radikaalia mahdollisuutta, joka tuntuu olevan runouden ainoa olemassaolon perustelu tässä maailmassa: että se ei ole proosaa.

TM kirjoitti...

Yritän siis sanoa että formaldehydiin säilötty hai ui gallerian kehyksissä niin kuin runo kirjan kansien kotelossa. Haastavinkin on turvallista, eikä se ällistytä enää ketään, oikeasti, että pilkku voi vaihtaa paikkaa. (Toisaalta tässä on tällanen ihmeellinen globaalin tiedonvälityksen ja sukupolvikehityksen välinen ristiriita, jota en tajua. Miksi, vaikka niin monta vuosikymmentä on tämä muodon moninaisuus ollut ihan selviö, se on jokaiselle sukupolvelle, jokaiselle kymmenluvulle, ihan totaalisen uusia asia? miks tää pyörä pitää keksiä aina uudelleen? Mutta ennen kaikkea, miten ihmeessä se pyörä voi pyöriä aina takaperin, palata alkupisteeseensä? Ikään kuin kirjallisuus olisi alue, jolla kaikki kehitys voidaan aina pyyhkiä pois? Näin ei ole käynyt kuvataiteessa, eikä missään muussakaan taiteessa!)

Enivei, en henkilökohtaisesti usko että on olemassa pintarakenteen taiteellisia paradigmanmuutoksia ilman institutionaalisen pohjarakenteen muutoksia. Kirkollisesta taiteesta mesenaattitaiteeseen, mesenaattitaiteesta markkinatalouteen, markkinataloudesta verkkotalouteen, jne jne jne.

En tietenkään tarkota, että pitäisi kaikkien alkaa instituutiota muuttamaan ja unohtaa itse kirjoittaminen, mutta väitän, että on mahdollista kirjoittaa (siis "toimia kirjailijana") niin että tulee muuttaneeksi instituutiota.

Vesa Haapala kirjoitti...

Sanonko aamen. Jätkä korotti panoksia. Tämä puhehan täytyy pitää jossakin. Hyvät skeemanvaihdot. Oikeestihan tästä pitäisi puhua, kuten Harrykin jo ehdotti, noin niin ku jossakin lehressä tai jossakin. Olisi aika nerokasta eikä ainoastaan tapa poseerata (no olisihan siinä se yleisökin eli voisi myös muuttaa joitakin toiminnallisempia tapoja kirjoittaa ja olla kirjoittaja).

TM kirjoitti...

Juu, sammaa miältä.

Yks näkökulma jota oon aina ite miettinyt että pitäis kehittää, olis tunteet ja niiden retoriikka.

Esim tää Sianne Ngain kirja rumista tunteista:

http://www.hup.harvard.edu/catalog/NGAUGL.html

Täähän siis oli se mikä kiinnosti mua flarfissa alunperin, ei minkäänlainen muodon rikkominen (koska ne pitkälti vähät välitti muodosta) vaan se sisällön tursuilu tunteisiin, joita ei ikinä ollu ite kohdannu runoudessa.

Sekotuksiin, jotka on riemastuttavia ja häiritseviä ja innostavia ja traagisia ja ristiriitaisia ja haastavia niin ku parhaimmissa Coenin veljesten tai Lynchin leffoissa, tai alkuperäisessä dadassa ja surrealismissa; jotain mistä tunnistat itsesi sellaisilla henkisillä lihaksilla, joita et tiennyt omistavasi.

Tosin, ja siis, musta itsestäni haastavinta olis miettiä, miten paatos toteutuu muotona. Form is nothing but the extension of content, vai miten se meni.