perjantai 28. elokuuta 2009

Tunnustus (Nick ja Jeffrey)

Olen se mafialeffoista tuttu hahmo, jolle kääntäjä antoi kiireessä "toisen mahdollisuuden". Niin, ei ole vaikea kuvitella, miten minun käy. Voisin saman tien hypätä nokiseen jokiveteen tai raahautua esikaupunkien ullakoille tupla-annos myrkkyä vatsassani. Rekvim, ottakaa rahani, ottakaa tämä taksi. Ei minua kiinnosta tulla ammutuksi niskaan tai rintaan autiolla betonipihalla, johon jää kaksi hylsyä ja hiertynyt armonsätkä. Jos minussa olisi miestä kääntää kasvoni kohti suuliekkiä ja irvistää ylimielisesti teräkselle, en puhuisi tässä. En tunne vihollisiani enkä työni tilaajia, en sen vaatimuksia. Tiedän vain, että he mainitsivat nimeni ja sanan mahdollisuus, sitä edes surkea kääntäjä ei ehtinyt pilata.

Nick jättää novellin kojelaudalle ja avaa oven kesäyöhön. Puiston varjostaman kadun raikkaus puhkaisee juuri ja juuri pakokaasun, joka ajelehtii tänne alasviettävistä kortteleista. Tuupakka. Sen savusta syttynyt improvisointi on alavireistä hyräilyä, jonka läpi karisee tuhkaa:

Jos sinut voisin Mackyn pahuudelta säästää
ja siten monet murheet ohitsemme päästää,
ne koron kasvuun viedä onnen päiviin voisin,
kun päässyt vauhtiin oisit maineen sulle toisin -
ei mikään riemua niin suurta silloin antais,
jos juuri siinä sulta täyden maksun kantais
oikeuden verona mun ahnas käteni -
niin tasaan jälleen kaikki vaa'at painuisi.

Äkkiä hän tajuaa kaiken. Jeffrey, taivas, se on elänyt kolme viikkoa ladossa kaloilla ja koiranmakkaralla odottaen väen lakoavan. Se tuntee toisten paskat eikä silti aio luovuttaa. Kukkulat, jotka kohoavat Kuhalaakson tuolla puolen, ovat hikkoripuiden ja mäntyjen peitossa. Tällä puolen rypsipeltoja ei ole lainkaan varjoja, ei juuri pensaita, ja kukinnot paahtuvat kahden rinteen välisessä auringossa. Kolme tietä keltaisen meren laidassa, hän valitsee keskimmäisen ja tarkistaa lippaan. Vielä kerran hän pyörtää takaisin. Yksi yö. Laiturin vierellä on vajan lämmin varjo. Hän tuntee bambuverhon heilahtavan toisaalla, kaupungissa, se on ripustettu alkovin suojaksi. Menen takasin ja saan fantastista sovintoseksiä, leskenseksiä. Luonnollinen kuolema. Hahaa! Diane, tappelisin mieluummin kanssasi lopun ikäni kuin pussailisin muita, näin hän höpisee ja potkii pikkukiviä. Hän näkee itsensä ovella, hallissa, vuoteessa. Valtatien risteys - tehdään se tässä, kulta, sinä maistut aivan lohelta. Kaikki reilassa, honey, Nick roikkuu jo lihakoukussa jossakin hallissa.

Poikaparka, se ei ole oppinut yhtikäs mitään. Se ei tiedä, että suhari-Nicky päätti unohtaa hetkeksi kuolemansa. Lajityypin vaihdos. Me kohtaamme aamulla, olen jo matkalla sinne.

7 kommenttia:

Harry Salmenniemi kirjoitti...

Luulen, että tuo kolmas kappale on vielä kesken, se tuntuu vähän roiskaistulta.

Aina minäkin kommentoin!

Luin uudellaan esim. Metaimpression ja muut suosikkini, tästä kyllä tulee mainio Irja, kun tästä tulee Irja!

Vesa Haapala kirjoitti...

Tästä tulee vielä Irja, Irja Rane ja naurava hutsu ei kun hutu.

TM kirjoitti...

Mistä toi värssy on? Vai ootko ite? Olisitpa!

Vesa Haapala kirjoitti...

Oon ite, ihan ite, tykkään kirjoittaa mitallisia runoja iltaisin katsoessani telkkaria!

TM kirjoitti...

Vitsi, tee niitä enemmän! Mä on aina venannu että mistä saan niitä lisää! Mä luulin että oon ainoo joka niitä tekee!

Vesa Haapala kirjoitti...

No et oo, mitta on aina mitta vaikka huonompikin.

Vesa Haapala kirjoitti...

Ai niin, mittaa vapaasti hyödynten kirjoitin Kuntarunoon (löytyy osoitteesta kaks.fi) runon Vantaan Honkkarista; tahalleen muodoltaan suttuinen, aiheen puolesta voisi olla enemmänkin. Jos viitsit, voit tsekata. Siellä on myös Henriikka, Karri ja Miia ja muut.