tiistai 24. marraskuuta 2009

Kasvatus

Kun äitini ruokki minua, hän söi kuolleita ihmisiä. En välittänyt tuotiinko minulle miestä vai naista, lasta vai vanhusta. Liha oli raastettu ja kaikkialla ympärillä oli tympeää vaaleanpunaista, myös hänen vaaleassa takaosassaan ja ostereiden turvottamissa lanteissaan, joissa maailma kumisi - se riitti minulle. Hän nylki karvaiset osat ja sulatti ne oksennuksellaan. Olin punainen raatta, silmissä mustat temppelit, kolmikynteni harasi tukevasti kallioon, josta lähti syöpäläisten kaluaman kasvin varjo läpi hänen vatsojensa. Huone kuhisi hyönteisiä. Jotkut verhoissa, jotkut mietteliäästi muurissa meditoiden. Rukoilijasirkoista äitini oli suurin, tuntosarvien, värekarvojen peitossa hän kurotti päätään vähät suvustaan välittämättä, kun he kokoontuivat valmistamaan meille uutta uhria, osa vaatteissa, osa rauhoitusnesteiden peitossa. Vedessä kahlaten, vedessä maaten hän liikkui niin kuin lautalla, virta kannatti häntä. Jäsenet oli helppo repiä pois. Oli vuosipäiväni ja kaulapussini voimistui.

Oikeastaan ei tuntunut miltään. Kaikki oli nyt kuivaa. Vaikka lattialla mateli naisia enemmän kuin koskaan, en ollut aikoihin ollut lihan perään. Ilman minua tästä paikasta tulisi suunnaton jätekasa, jonka rituaalit olisi purettava.

Astuin ulos ja olin hoikanpuoleinen, tavallinen, silmälasipäinen kaveri, joka pukeutuu farkkuihin ja beigeen. Astia, jota olin kutsunut huoneeksi, oli täyttynyt bakteerikasvustosta, ja maalaus sen yllä oli alkanut vetäytyä.

Minusta ei jäänyt ruumiinavausraporttia. He istuivat baarissa ja valittivat, ettei kukaan Suomessa osaa kirjoittaa. Suurin osa porukasta ei osaa edes määritellä, mitä on language. Nauroin itsekseni, ääneen, sillä olin lukenut heidän räpellyksiään. Joensuulaiset kuvataidekerhotkin ovat enemmän kuin he, jos sillä nyt on mitään merkitystä.

Ei kommentteja: