maanantai 23. marraskuuta 2009

Omakuva 23.11.

Kaikki kertyy samaan. Liikun punatiilitalon sisävarjoissa ja tunnen, että tämä tapahtuu juuri minulle, irtoaminen ja sen sellainen. Siitä lähtien kun aloin puhella elämäni kanssa on kaikki ollut moitteettomampaa tai ehkä se on vain epävarmuus, jokaiseen ponnistukseen vaadittava aika. Kaupungilla tavataan mekaanisia laitteita, joskin vielä esitetään ihmistä. Ne joilla on ihmisen jalat liikkuvat ketterimmin. Koneiden yksivakaisuus ei miellytä minua, kun on kyse elimistä. Epäilemättä kansa huumataan, jotta sähkön ja metallin suhteen olisi oikeampaa. On enää yhteisöllinen haave ruumiillisesta mekaniikasta, tarkoitan miten se toteutuu kun maailmalle luodaan irtiotto säädetyistä pyöristä. Kyse on markkinoinnista. Näin muutamat kirjailijakuvat huvittavat minua. Tapojen kannalta ei ole valittamista. Siellä ne ovat banaanien vieressä Prismassa. Mielikuvitus on kadonnut, mielivaltainen kopioiminen kukoistaa, en ole entiseni. Silti tunnen elämäni, kun painelen polkimia ja käännän vipuja. Ainutkertaisuus. Vaikka se puuttuu, se kuuluu minulle. Hautajaisiin on viikko aikaa. Vantaalla sitä ei näe mitenkään. Ei tullut puheluita lumiseen autoon. Voi pyyhkiä rauhassa liidun käsistä. Hankalinta on käsittää kasvaminen. Minä kukin tässä ympärilläni. Kolme lasta. En muista mitään heidän lapsuudestaan ja vielä vähemmän omastani. Soitan ihmisille kuin väläyttäisin järjettömiä linkkejä. On mahdoton sanoa, minkä arvoinen tulevaisuuteni on. Joskus tarvitaan paniikki, jotta arvo ei olisi lyömätön, sitä tässä yritän puhua. Ei ole nappia, osittain kuljetan tätä taskuissani, pidän yhä sellaisista sanoista kuin avohakkuu, niin nyt on maailman laita.

Ei kommentteja: