keskiviikko 25. marraskuuta 2009

Omakuva 25.11.

Kun nyöri viimein on uponnut kaulaan, minä virtaan sivulle. Tai hän, oikeammin hän, niin kai voin sanoa tästä ruskeasta hetkestä. En enää kutsu itseäni, ainoastaan tuijotan. Silmälasit luonnollisesti, kaikki muu valahtanut, nöyrtyy vaikka tarkkailee. Huulet melkein naisen, sössöttävän sosiaalinaisen, ruumis epämuotoisia pyörteitä kuin kääntäisi vessaharjaa viraston pöntössä. Käsien sijalla maneetit, kiinteärintaiset meduusat, koska jonkun kliseen oli jäätävä. Nyörin toisessa päässä toinen mies, laseitta, ei nenää, kampelan naama, jalat vatkaavat suoraan hartioista. Ei virtauksia, tämä on ajattomuutta, olemme poikittain vääntyneillä pinnoilla. Koko kolmas hahmo ui päälläni, selvemmin selällään kuin koskaan, joskaan en näe sitä, rustottuneet hampaat kelluvan ihon alla. Ruumiimme kuin suuri parveutunut kives, joka odottaa uutta raekuuroa sisältä.

Ei kommentteja: