keskiviikko 4. marraskuuta 2009

Perheenäidin suru

Lyhyenä, kauhistuttavana hetkenä hän on käsittää miten armoton elämä on. Tulet kotiin, on sota, sunnuntai, tiskiä paljon, klassiset tunteet. Hän on pyhä! Kun ei enää voi mitään tehdä, ei mitään, referaattia ei edellä johtoilmaus, kypsät miehuusvuodet on myytävä rahasta. A dull head among windy spaces! Mut se oli kaikkein huolettominta aikaa. Liikkumattomana minä makasin, vain oman itseni seurassa. Vinttikomeroa en jaksa muistaa ollenkaan. Olen katsellut asiaa. Olen täs ajatellut kuinka se oli kuin painajaisunta. Kun Einon luona asuttiin, siellä se vasta olikin virkku. Vain sarja liikkeitä. Niin leikkisä, olisin tykännyt siitä. Miehen tukka oli hiessä ja kuurassa. Vielä ihan kaista, välitä mistään, kello tulee seitsemän. Joskus tuntuu, jäisin siihen, arkipäivänä, mut eikös: ”Täytyy meidän olla vähän arvokkaampia.” Mikä on musta? Missä ovat kivet? Hoiti itse lompsansa, Liisa hommas huoneet, koira natustanut rytkyä. Jokainen saa mitä tahtoo. Toisin kuin metonyymisesti rakentuvassa persoonapäätteessä - kylän ämmiä. Poika parka! Kun se ei tahdo edistyä öisin ja kysyn hoitajalta ”Joko se nyt seisoo?” sanoo vaan: Tuolla elopellon kuhilaita puidaan.

Ei kommentteja: