tiistai 1. helmikuuta 2011

Lyhyt essee luontorunoudesta

Yksi suomalaisen luonnon ikiaikaisimmista ominaisuuksista, vuodenaikojen vaihtelu, on löytänyt tiensä niin Otto Mannisen, Katri Valan kuin Eeva-Liisa Mannerinkin runouteen. A) Ajatus pohjautuu siihen, että  jääkausien takaisessa maailmassa on äänetöntä ja tyhjää kuin vammautuneen mekaaninen ramppikuume; b) myös neljä vuodenaikaa uppoaa atomikellojen syövereihin. Ihminen on tullut aukealta mereltä aukealle asemalle taivaan paineltavaksi, eivätkä aukea ja vapaus ole hyvä. Niin suuri ja kirkas simpukkapuhelin, että minun täytyy raivata sitä edemmäs etelään. Suomalainen runous on  johdatusta näihin tunnelmiin. Kevät edustaa paitsi uuden alkua myös rakkautta. Manninen tekee  sen taas, Vala ja Manner perässä. Runous kutsuu naittamaan maanviljelijäin elonkorjuusirpit, veteen heijastuvat kuunsirpit ja viikatemiehen  stringit. Se mainitsee päätoimittajan, kuun, kolme kertaa, kolmessa säkeistössä. Naisen kynsiä ja tukkaa leikataan. Lempi leiskahtaa mutta joutuu munahaukan suihin ”kesken kevään hemmen”. Hätääntyneet ahmat kuohivat taivaan kuorta ja huutavat kivisin äänin metsistä, vuorista, vesistä, mäistä, rinteistä, taivaista; ikään kuin metsä tai taivas olisivat liian pieniä tai arkisia tai kaakkurinpunavedet. Tosin monet näistä opaakeista hukkuvat tai hukutetaan. Kevät edustaa paitsi Koivukylän uutta Alkoa myös olemisen raakuutta. Siihen liittyy pysähtymisen ja kuoleman kuvia, allitteraatioita ja vapaata äännetoistoa; ”aa aa akana”, ”pirun pentu pakana”. ”Tunnit, vuodenajat” putoavat, paska jäykkänä lyyrikko tamppaa kehäänsä, ei toivoakaan paremmasta. Tuo ainoa, joka on kaiken kuolemaa jäänyt katsomaan, puhisee ja kauhistuu ja skimbaa. Tätä tukee myös Mannisen tiukka mitallisuus. Ja Valan löyhä vapaarytmisyys. Ja kaikki niiden replikat ja heijastumat jne. jne. aina proosarunon suorakaiteeseen ja nykylyyrikoihin ja tähtikriitikoihin  ja l=u=o=n=t=o=o=n ja kokeellisen runouden kvasiontologiseen käänteeseen saakka ja  Urpoon ja Anaan ja pesukoneeseen saakka.

Rakkaudella, oma Zhu Zhu Petsisi

PS 1. Mua kiinnostaa ylipäänsä missä merkityksessä runoilijat käyttävät eläimiään: Miksi  pääsky jäätyy oksennukseen päästäisen viereen ja hevonen pariutuu näädän kanssa, miksei niitä savusteta tai myydä metwurstiksi Puolaan, voiko siinä olla kyse jostakin vakavammasta kuin tofuintoilusta, mitä heille on tapahtunut ja lepakoille, lepakoille, säkeen höpötys naiivilla vajaamielisen äänellä? Minusta on tökeröä yrittää loukata toisia ihmisiä tällaisilla kysymyksillä, mutta en mahda mitään sille, että huuru nousee ympäröivistä soista kuin vaisto.

PS 2. Paavo Haavikon tuotannon ainoa heikkous on siinä, että siitä löytyy tuhansia puita muttei yhtään dildoa. Historia tuomitkoon.

PS 3. Suomalaisen kirjallisuuden suhteesta luontoon ks. Juhani Ahon lastut ”Jumalan luomia” ja ”Metsämiehen muistelma” sekä Veikko Huovisen novelli ”Kuikka”, jo kuva muuttuu.

PS 4. Minä tykkään metsotaulusta,
          siksi pidä en tärkkikaulusta;

          minä tykkään arkiseisokista,
          sitä loihdi en myrkkykeisokista;

          minä tykkään junan laulusta,
          sillä pääsee vaimon vaulusta.

          (Luontorunojeni kauneimmat, osa 1)




 

4 kommenttia:

Harry Salmenniemi kirjoitti...

perkeleen hyvä!


tosin tää on ehkä vähän tylsä kohta: "mot. Amok. Yms. Rikos on tapahtunut, menkää pesulle, kaivossa on vettä." menee jotenkin yli. muutoin täyttä timangia. nauroin kuin hullu, tuo alku on mahtava sisäänheittäjä, todella epäkorrektia ja innostavaa matskua.

olen pitänyt kaikista kirjallisuustiedeparodioista joita täällä versoissa on ollut. ne on jotenkin lempeällä tavalla ilkeitä. voin kuvitella että joitakin harvoja & valittuja ne satuttavat kuin oikein tylsä veitsi. ehkä nauran siis muiden kivulle. onko minussa vikaa?

Vesa Haapala kirjoitti...

Joo, noi amotit ja amokit voisi poistaa. Tämä teksti kuvastaa lähinnä muutamia turhauman hetkiä sinänsä kelpo tekstien parissa... piti vähän purkautua...

"Rikos on tapahtunut, kaivossa on verta", kirjoittaa E-L Manner, se menee multakin yli...

Harry Salmenniemi kirjoitti...

Rikos on tapahtunut, kaivossa on Erä-koira.

Eeva Karhunen kirjoitti...

http://sanasanasta.blogspot.com/2008/04/luontorunon-pateettisuudesta.html