sunnuntai 6. helmikuuta 2011

Saima Harmaja: Harmanummi


Harmanummi on omalaatuinen, syvästi koskettava psykologinen trilleri, jonka ansiosta Saima Harmajan elämäntyö on suomalaisen kirjallisuuden eheimpiä ja koskettavimpia saavutuksia. Harmaja syntyi hampaat suussa ja kasvoi todelliseksi runomaijaksi, joka sylsi lyhyen elämänsä aikana pohjaan saakka elettyä, vuosikymmenestä toiseen lukijoita puhuttelevaa runoutta – ja proosaa, kuten tämä tositapahtumiin perustuva arkistolöytö paljastaa.

Uskomaton tapahtumien vyöry saa alkunsa, kun 12-vuotias Saima aikoo unen johdattamana etsiä lapsena kadonneen enonsa ruumiin, jotta äiti ja isoäiti vihdoin uskoisivat, että eno oli yksi seudulla liikkuneen sarjamurhaajan uhreista ja lakkaisivat turhaan odottamasta tämän paluuta. Paikallistaakseen ruumiin Saima kirjoitti vankilassa istuvalle murhaajalle. Viattoman runotytön ja viekkaan psykopaatin välillä alkaa niukkasanainen, mutta sitäkin kiihkeämpi kirjeenvaihto, joka johtaa arvaamattomaan piinaan…

Saiman tarinasta puuttuu lähes tyystin lajille tyypillinen poliisityön kuvaus. Sen sijaan tarina keskittyy traumatisoituneen perheen jännitteisiin ja kuvaa liikuttavasti etenkin Saiman enon mielenliikkeitä – isätön ja kiusattu poika hakee äitinsä hyväksyntää uhkarohkealla tavalla. Eno muuttaa muuttaa setänsä ja tämän vaimon luokse Puu-Pasilaan. Mahtisuvun kulissit järkkyvät, kun sedän vaimo kiipeää kesken sukukokouksen Herttoniemen vesitorniin, heittäytyy, menehtyy ja putoaa. Itsetuhoinen tausta ja onneton elämäntilanne riittävät selitykseksi; rikosta tapaukseen ei tunnu liittyvän... Samoihin aikoihin Helsinkiä alkaa puhuttaa raaka ryöstömurha. Saalis on maamme rikoshistorian suurimpia, ja ihmisiä katoaa jäljettömiin. Onko Saiman enolla sittenkin sormensa pelissä? Kuka on tuo vankilassa tuomiotaan istuva psykopaatti, Tatu Nikkinen? Kumpi lopulta sanoo viimeisen sanan, Saima, eno vai Adam Lambert - ja mistä voimme sen tietää?

Kirjan tapahtumat mahtuvat yhteen päivään, mutta ennakointien ja takaumien avulla kirjailija luo eheän kuvan kuluneista vuosista. Jännitysjuonen miljöö – Viikin sumuiset ja yksinäiset nummet, joiden kulisseja näkymätön henkikirjoittaja ohjaa – on kalseudessaan klassinen ja nostaa niskakarvat pystyyn.

Teos sisältää Saiman tunnetuimmat runot. Niiden teemat liittyvät Harmajan omaan kokemusmaailmaan: nuoren elämän vimmaan ja kuoleman mysteeriin, hengellisyyteen, ratsastukseen sekä loputtomaan voimattomuuteen.

On kaksi tapaa elää elämä: ikään kuin mikään ei olisi ihmeellistä tai ikään kuin kaikki olisi ihmeellistä.

• Kestävin osa rakastetun runoilijan tuotannosta
• Kauniita ja koskettavia ajatuksia elämästä
• Elegantti lahjakirja murhan ystäville

"Moni saattaa luulla, että akvaario syntyy läpinäkyvän vesiastian ja muutaman ruutanan hankkimisella. Mutta kukoistavan akvaarion perustaminen ei ole aivan näin yksinkertaista", kuiskasi Saima ristikon takaa Nikkiselle ja jatkoi ääni entistäkin käheämpänä kiihtymyksestä: "Ymmärrät kai mitä tarkoitan... Älä luulekaan, että tekeytymällä Adam Lambertiksi hämäät minua hetkeäkään..."

Helsingin Sanomat, Jukka Petäjä: "Harmanummi kuuluu ehdottomasti lajinsa eliittiin, Hal Duncanin Kaikkeuden kirjojen, The Big Meow'n ja Siri Hustvedtin rinnalle. Se tyydyttää nälkäisimmänkin lukijan jännityksentarpeen mutta ennen kaikkea saa kysymään: Kuka kirjoitti Saima Harmajan tuotannon? Onko Harmajan dokumentaarinen dekkari ensimmäisiä laajamittaisia näyttöjä subgeneerisestä materiansiirrosta ja millaisen eettisen kannan maamme älymystö siihen ottaa - vai pitääkö asiasta taas haastatella heidän yhdysvaltalaisia ja ruotsalaisia kollegojaan?"

2 kommenttia:

Arnkil kirjoitti...

"Viattoman runotytön ja viekkaan psykopaatin välillä alkaa niukkasanainen, mutta sitäkin kiihkeämpi kirjeenvaihto, joka johtaa arvaamattomaan piinaan…”

Kirjeenvaihtoa käy läpi vuoden 2009 Helsingissä keski-ikäinen kirjallisuudentutkija Heimo Osma. Samalla kun Osma joutuu sivu sivulta – yhdessä lukijan kanssa – ymmärtämään runoilijan ja psykopaatin mielten samankaltaisuuden, hänet pakotetaan vastatusten oman elämänsä kipupisteiden kanssa. Kirjeet sysäävät liikkeelle voimia, joilta Osma on sulkenut silmänsä vuosikausia. Ja kun hän viimein uskaltaa kurkistaa haaksirikkoutuneen avioliittonsa pimeään kaivoon, oivaltaa hän karmealla tavalla, mistä viattomalta näyttäneessä kirjeenvaihdossa on todella kysymys. Ehtiikö tutkija toimia ajoissa? Ja ennen kaikkea: miten niin? Fiktio ja fakta, muistot ja haaveet, unelmat ja pelot – sekä kiihkeän opiskelijatytön kanssa koettu myrskyisä salasuhde kesäisine Suomenlinnan-kuvauksineen -- alkavat sekoittua hyytävällä tavalla, joka uhkaa singota esikoispalkinnon piinatulle tutkijasielulle palapelijuonen älyttömän taitavasti lehtisahattujen osien napsahdellessa paikoilleen. Runoilijan säkeet eivät koskaan enää kuulosta samalta: ”suloista painaa päänsä / pienen ihmisen. / Valkean pilven valoon / nukkua huoaten.”

Vesa Haapala kirjoitti...

Moi Antti,

generoit lähes yhtä nopeasti kuin minä tuon tekstin ja paljon katalogiuskottavammin! Mun tekstihän ei ikinä mahtuisi sellaisenaan mihinkään.

Tämä on taas näitä hetkiä, kun pitäisi kirjoittaa esseetä. Mutta sunnuntaina töitä, ei ikinä... Kaatukoon vaikka maailma päälleni ensi viikolla mutta ei nyt.