tiistai 15. toukokuuta 2012

Ei sanoissa vaan teoissa: kirjallisuuspuheesta




Joskus mietin, kuinka monta luentoa kirjallisuuden teoriasta - ja varsinkin uuden kirjallisuuden teoriasta - kannattaa kuunnella ihmisiltä, jotka eivät ole taiteilijoita tai jotka eivät aktiivisesti, tekemällä, haistele mahdollisuuksia, joita taiteeseen voi sisältyä (nämä mahdolliset tapahtumat voivat kätkeytyä kirjalliseen kaanoniin, häilyä sen reunoilla tai olla vasta tulossa, toteutumistaan odottaen).

Yleisin vaikutelmani on, että monet korkeasti koulutetut ihmiset (professorit, kuraattorit, valikoijat, kriitikot) eivät ole päässeet tekemisiin taiteen kanssa sellaisena kuin asian voisi hedelmällisesti ymmärtää - taide tekemisen ja tuottamisen taitona, ei pelkkänä jokamiespuuhana tai historiallisena konseptina. (Luulen, että tässä vaiheessa moni valistunut lukija jo hymähtelee ja sijoittaa minut kauaksi menneisyyteen.)

Itselleni kirjallisuusteoria, etenkin poetiikka kirjallisuuden tuottamisen, analyysin, lajin ja vastaanottamisen teoriana, on ollut runsas pöytä. Sanonkin, että kirjailijalle formalistisella teorialla on arvoa, ideologiakritiikillä on arvoa, psykoanalyysilla ja kirjallisella filosofialla on arvoa ja voimaa, kun ne nyrjäytetään osaksi taiteen tekemistä. Mutta kun ne jäävät puheeksi, joka ymppäytyy ulkokohtaiseen ja amatöörimaiseen taiteen tekemisen tuntemukseen tai kun asioita selitetään sosiologisella slangilla, joka ei koskaan osu asian ytimeen - niin, kuinka vähän tällaisessa puheessa voidaankaan olla tekemisissä elävän taiteen tai kirjallisuuden kanssa... Kohtaamiset ovat parhaimmillaankin satunnaisia. En toki kiellä, etteikö olisi kiinnostavaa tutustua erilaisiin ihmisiin ja maailmanselityksiin ikään kuin päällekkäisinä ja kaikkialle vyöryvinä arkistoina ---

--- mutta yhtä lailla kuin kirjallisuudessa on hyvin vähän mystistä (siinä toki on jotakin jota voimme kutsua salaisuudeksi), siinä tulisi olla mahdollisimman vähän tätä banaalia, selittelevää ja säätävää henkeä, ja silti siinä on aina omat banaliteettinsa (myös edellä kuvatun kaltaiset), omat poeettiset kamppailunsa, mutta ennen kaikkea sen tulisi olla ja se on luonteeltaan tekemistä, tekemistä, valintoja joissa jokin materiaali lunastetaan ja jokin jätetään pois, ja se on myös tyylin luomista ja tyylistä luopumista ja tilaa ja rajausta ja jatkuvaa tulevaisuuden lupaamista, mutta sen voima ei ole sanoissa, ei edes käsitteissä, ei tässä jatkuvassa vatvovassa puheessa, vaan teoissa, yksinkertaisesti siinä, että joku osaa tehdä ja lukea.

Minun on hyvin vaikea luopua siitä ajatuksesta, että taiteessa on kyse taidosta ja osaamisesta: tämä ajatus nousee erityiseen arvoon aikana, jolloin kaikki on taidetta ja kuka hyvänsä on taiteilija ja lukija ja kun tämä jokaisen idea saa taata samaan aikaan kuraattoreiden ja kriitikoiden toimintaa... Ja silti on varmaa, että tämä taito josta puhun ei ole yksi ja ainoa.

18 kommenttia:

Erkka Mykkänen kirjoitti...

Mun mielestä kriitikon tärkeimpiä ominaisuuksia on empaattisuus. Pitää olla empaattinen ja ymmärtäväinen ja lempeä. Näiden pitää olla kaiken kritiikin kirjoittamisen pohjalla. Ja huomautettakoon, että siltä pohjalta voi myös ihan hyvin teilata. Tai oikeammin: väitän, että VAIN niiden pohjalta voi teilata.

Mutta miten empaattisuus ilmenee eri kirjoittajapositioissa? Tässä mietin nyt lähinnä tuota, että jos kriitikko kirjoittaa / ei kirjoita itse.

Koen joskus itse kritiikkiä kirjoittaessani, että minua häiritsevät kohdeteoksessa sellaiset asiat, joiden en välttämättä usko näkyvän muille kuin itsekin kirjoittaville. Esim. jotkut tietyt sananvalinnat, rakenteelliset tai lauserakenteelliset ratkaisut, jotka eivät suoranaisesti ole kliseisiä, mutta jotain hienovaraista kuluneisuutta niissä silti näkyy. En väitä, etteikö kuka tahansa voisi olla niille yhtä herkkä kuin "runoilijakin", mutta sellainen tunne silti joskus tulee. Tällöin oma kirjoittajuus saattaa ikään kuin asettua poikkiteloin empaattisuuden vaatimuksen kanssa, kun samastuu liikaa tekijään nimenomaan kirjoittajana, vaikka olisi - etenkin sanomalehtikritiikissä - tärkeämpää samastua tekstiin vähän yleisemmän tason "lukijana".

Arvioin paraikaa erästä teosta, jossa on paljon luonto- ja ruumiillista kuvastoa, jota vasten usein toistuu (kuten tekijän aikaisemmassakin tuotannossa) sana "mekaniikka". Sanan käyttö jotenkin ärsyttää minua. Se tuntuu jotenkin teennäiseltä, tietynlaista jämptiä ja tieteellistä sävyä ulkokohtaisesti tekstiin tuovalta. Samaan aikaan tiedän, että käytin muutama vuosi sitten tuota samaa sanaa eräässä runossani aivan samassa tarkoituksessa. Tiedostan siis, että osittain olen herkkä tuollaiselle mitättömällä asialle siksi, että projisoin siihen omia kirjoittamiskokemuksiani. Ei hyvä.

Mutta vielä toinen juttu. Kuvittelisin, että esimerkiksi sinun ja Harryn kaltaisten hyvin, hyvin pitkälle vietyä vaivannäköä korostavien runoilijoiden on välillä vaikea nähdä arvoa muunlaisessa, "helpommassa" tekemisessä? Minusta vaivannäkö ei ole itseisarvo. Arvo se kylläkin ehdottomasti on.

Kritiikeissäsi, Vesa, en ole kuitenkaan ilokseni tainnut nähdä minkäänlaista omasta tekemisen tavasta kumpuavaa "helppoudesta" syyttämistä. Tai uuden Nuoren Voiman Runous-numerossa taisit mainita jonkun runoilijan joistain runoista, että ovat "heppoisia", mutta tekstin yleissävy oli tästä huolimatta nimenomaan empaattinen. Se on tärkeintä.

Erkka Mykkänen kirjoitti...

Sori jos/kun meni vähän ohi aiheesta. :)

Vesa Haapala kirjoitti...

Kiitos, Erkka, hyvistä pohdinnoista ja pointeista! Täytyy sanoa, etten tässä nopeasti kyhäämässä merkinnässäni ajatellut kovinkaan paljon kriitikoita, vaan lähinnä yleistä seminaari/tutkimuspuhetta, jossa siinäkin on hyvin tehtynä monet valoisat hetkensä.

Viittaat tuossa empaattisessa kritiikissä varmasti Esa Hirvosen Uralin nälkään, josta pidin siksi että kirjoitus vaikutti rehelliseltä; "rehellisyys" - kielen tarkemmin määrittämättömänä efektinä - pelasti minun (mutta huom. vain minun mielestäni) heikompiakin tekstejä siten että empaattinen lukija saattoi tematisoida ne tietyllä tavalla.

Voin myöntää mielihyvin, että olen tässä hieman kärjistetysti esitetyssä näkemyksessäni (joka on suoraan sanoen yhden aamun päähänpisto, mutta silti varmaankin melko paljastava) vanhanaikainen. Lisäsin tuonne loppuun kuitenkin merkinnän siitä, että tekemisen ydin ei ole eikä voikaan olla yksi.

Kaipaan kuitenkin mielestäni laiskan kaikki on taidetta -puheen rinnalle puhetta, jossa erilaiset kirjalliset arvot lyövät yhteen - no, tässähän taisin sitten lavastaa sellaisen.

Ymmärrän kyllä esimerkiksi käsitteellisen taiteen ja flarfin päämäärät (olen itsekin niitä hyödyntänyt), mutta omaan ajatteluuni ne sopivat vain mausteiksi - ne ovat liiaksi sofistisia (minun näkemykseni mukaan puhtaasti viljeltyinä yhdentekeviä ja mitäänsanomattomia), ja itse tahtoisin pyrkiä kohti taitoa niin typerältä ja antiikkiselta kuin se voikin nykyrunoilijan suusta kuulostaa. Täysin kyllästyneenä roskaan, jonka säilytyspaikka maailmasta on tullut, tahtoisin uskoa, että on muitakin keinoja kuin roskan mimesis (sitä ei tosin voida täysin hylätä).

Tunnen hyvin kuvaamasi ilmiöt, joita toit esiin kun kuvasit kritiikin kirjoittamista - niihin auttaa vain empaattisuus ja monesta kulmasta lukeminen.

Palataan taas, nyt menen lukemaan esseepinoa, joka hupenee harmittavan hitaasti.

Erkka Mykkänen kirjoitti...

Jeah. Ja vielä tarkennus yhteen pointtiini: kun sanoin, että vaivannäkö ei ole itseisarvo, niin se on jotain, jonka esitän (ihan vilpittömänä) näkökantanani juuri sinulle (ja Harrylle ja toki vaikka kenelle muullekin) - että muistattehan ymmärtää toisenlaisiakin tekotapoja jne jne blaa blaa blaa. Koskapa välillä tuntuu, että teidän jutuissanne, vaikka niistä niin paljon pidänkin, on vaarassa joskus unohtua vaivannäön tieltä muita arvoja, kuten esim. kommunikoivuus lukijan kanssa. Mutta tässä joudun taas törmäämään omaan vaatimukseeni empaattisuudesta: mitä jos sellainen kommunikoivuus, jota minä tässä tarkoitan, ei tekijöinä yksinkertaisesti teitä kiinnosta - tai siis ette pidä sitä itseisarvona. Jne.

Sen sijaan ensimmäisiä runojaan kirjoittavalle harrastelijalle sanoisin (ja olen sanonutkin, ja aivan yhtä vilpittömänä) näkökantanani, että vaivannäkö - todellakin - on itseisarvo.

Vesa Haapala kirjoitti...

Joo, on totta, että kommunikoivuus ei ole ehkä suurin arvoni.

Tässä voisi ottaa esiin hyvän jaon (toki jako on hieman ongelmallinen), jonka Antony Easthope tekee puhuessaan runoudesta kielenä: on runoutta jota hallitsee sosiolekti (kieli joka suhteutuu sosiaaliseen ryhmään) ja runoutta jota hallitsee idiolekti (kieli joka suhteutuu tiettyyn persoonaan). Vaikka jako on karkea ja helposti kyseenalaistettavissa, luulen että jokainen runoilija liikkuu näiden kahden alueen välillä kuten kuka hyvänsä kielenkäyttäjä: riippuu tekijän painotuksista, missä määrin ja miten erilaiset em. lingvistisen erottelun avaamat kielelliset alueet sitten limittyvät. Myönnän auliisti, että olen ollut usein tekemisissä kovin idiolektisesti sosiaalisten kysymysten käsittelyssä ja sosiaalisten puhetapojen muokkaamisessa. Tietty epäsuoruus kuuluu tekemisiini. Voin silti arvostaa monia toisin ja toisista lähtökohdista (ns. "helpommin" avautuvista lähtökohdista) tehtyjä tekstejä. Harrya en koe vaikeaksi runoilijaksi, vaan hänen runojaan luen mielelläni. Niissä voi nimenomaan unohtaa runon kommunikoivan tason, mikä on hyvä merkki siitä, että teksti toimii myös materiaalisena entiteettinä. Siksi minua ei kiinnostakaan etunenässä Harryn tekstien maailmankuva, vaan se millaisiin asentoihin ne kielelliset ja kirjalliset sosiolektit asettavat. Toki "sisällötkin" ovat kiinnostavia, mutta niiden ensisijaisuuden kumoaminen on juuri se juttu joka saa minut nauttimaan. Siksi ne myös lyövät entistä kovemmin, kun niihin tarttuu.

Vesa Haapala kirjoitti...

Erkka! Huomaan kirjoittavani ihan törkeän huonoja / epämuotoisia virkkeitä kun en vaivaudu muokkaamaan / tarkistamaan niitä vaan puuskutan eteenpäin - toivottavasti sait edes joten kuten selvää mitä horisin. Omaa tekstiäni lukemalla taidan viimein ymmärtää, kuinka iso osa saksalaista filosofiaa on saanut syntynsä!

Anonyymi kirjoitti...

Tosi hyviä pointteja sulla, Vesa!

Olen samaa mieltä melkein kaikesta, ja monesta jutusta olen vasta nyt jotain mieltä, koska luin nuo sinun ajatuksesi.

Aivan mahtava laajan ongelmakentän valotus ja taustoitus yhden aamun pohdintojen tuloksena!

Vesa Haapala kirjoitti...

Moi ano!

jonakin aamuna ajatus vaan irtoaa...

Anonyymi kirjoitti...

Totta kuin mikä! Näin se on!

Harry Salmenniemi kirjoitti...

Vesa: Kirjotit runoudestani niin kauniisti, että aivan liikutuin. Nämä virkkeet kuvaavat myös minun suhdettani runoilijoihin, joita eniten arvostan: "Toki 'sisällötkin' ovat kiinnostavia, mutta niiden ensisijaisuuden kumoaminen on juuri se juttu joka saa minut nauttimaan. Siksi ne myös lyövät entistä kovemmin, kun niihin tarttuu."

Erkka: En koe, että vaivannäkö on minun keskeinen arvoni. Toki kirjoittajan täytyy aina nähdä jonkin verran vaivaa, koska muuten vaiva jää kokonaan lukijan nähtäväksi. Mutta minä en ylipäätänsä usko mihinkään vaivannäön puhdistavuuteen tai välttämättömyyteen, työnetiikkaan. Sellainen retoriikka lipsuu helposti kohti kokoomuslaista ammatiyhdistyspuhetta, jossa tärkeintä on rasittaa itseään ja huolehtia siitä, että muut rasittavat itseään yhtä paljon. En tahdo työtä enkä vaivannäköä vaan toimeentuloa ja ajattelua.

Tiedän, että tein juuri argumentaatiovirheen ja vastasin poettiseen pohdistaan poliittisella. Tein sen tahallani. Silloin kun työn, vaivan ja isänmaan ääni yhdistyy minuun vaikka kuinka ohuella säikeellä, lyön säikeen poikki.

Runoudessa minua kiinnostaa yhä yksinkertaisempi ja helpommin lähestyttävä, ja uskon että seuraavasta kirjastani sen huomaat nopeasti. (Itse asiassa voisin lähettää sen sinulle pdf:nä, jos tahdot lukea.) Huolesi kommunikoitavuudesta on todellinen ja minua viime aikoina korostuneesti vaivannut; mutta kuten tiedämme, kysymys on todellakin monitahoinen ja vaikeasti määriteltävä.

Vesa vielä: Alkuperäinen merkintä puki hyvin sanoiksi kokemukseni Sanna Karkulehdon virkaanastujaisluennossa viime viikolla.

Vesa Haapala kirjoitti...

Harry ja Erkka; "vaivannäkö" on toki hankala käsite runouden kirjoittamisessa, koska usein runon kirjoittaminen on hyvin nopea prosessi - silti ainakin itselläni sitä edeltää paljonkin vaivannäköä, kuten odottamista, epäilyä, kirjoittamista, itsensä virittämistä, unohtamista, ja taas jatkuvaa kirjoittamista, jonka päämäärää ei aina ennalta tiedä.

Näistä "valmistautumisen" muodoista näkee tietenkin heti päältä, että "vaivannäkö" on kovin epämääräistä, mutta silti kyse on monitasoisesta ja sitoutuneestakin valmistautumisesta ja jatkuvasta kirjoittamisen tilassa pysymisestä.

Omalla kohdallani varsinainen "työskentelyyn" viittaava vaivannäkö alkaa sitten, kun olen saanut sopivan joukon tekstejä saarrettua johonkin kehykseen, jota olen valmis työstämään edelleen. Tarkoittaa siis tekstien asemointia, karsintaa, uusia tekstejä, kaikkea miltei loputtomasti aina siihen saakka kun prosessi on pakko katkaista.

Tässä "vaivannäköön" kuuluu omalla kohdallani viimeistely, jossa jokaista sanaa punnitaan. Harmikseni huomaan yleensä valmiin tuotteen nähdessäni, että olisi pitänyt vielä antaa asian olla kaksi viikkoa ja katsoa sitten tuon ja tuon sanan mahdollisuudet ja tuon ja tuon tekstin rytmiä muutaman sanan / virkkeen osalta.

Luultavasti lukijalla ei ole eikä tarvitsekaan olla pääsyä näihin kamppailuihin; oikeastaan on parempi jos tekstiin jää muutama särö tai ontuminen, jonka tarkkaavaisimmat lukijat sieltä poimivat.

No jaa, taisi mennä ihan turhaksi jaaritteluksi, mutta tämä vielä tuosta vaivannäöstä.

En osaa itse olla huolissani runouteni tai kirjoittamiseni kommunikatiivisuudesta enkä jaksa laskelmoida sillä kuinka moni lukija saa kaikesta selvää: mielestäni se ei ole runouden suurin huoli. Kommunikointi tapahtuu runoudessa joka tapauksessa niin monella tasolla, että ymmärtämiseen hirttäytyminen kaventaisi turhaan sitä tosiasiaa, että runoudessa voi ja saa kommunikoida niin "välittömästi" kuin tahtoo; jos mietin kompleksisia asioita tai tahdon sanoa jotakin, en silloin ala miettiä lukijaa tai kaikkia niitä hankaluuksia, joita viestin mahdollisimman selkeään välittämiseen kuuluu. Tai kyllä mietin lukijaa siinä, että tarjoan hänelle runouden muotoja, jotka jo itsessään herättävät tietynlaista kommunikaatiota. Toisaalta myös tietoisesti rikon noita muotoja ja sääntöjä tuottaakseni ääntä, joka ei olisi niin turtaa ja mielenkiinnotonta kuin ymmärtämisen kieli usein tuppaa olemaan.

Se mikä voi tehdä omalta osaltani runollisen kommunikaation hankalaksi, on yksinkertaisesti se, että olen niin voimakkaasti kiinni runouden traditiossa ja keskustelen jatkuvasti yhtä lailla sen kanssa kuin jonkun oletetun nykylukijan kanssa - tai siis trafiikki kulkee molempiin suuntiin silloinkin kun aiheet ovat nykypäivästä. Uskoisin kuitenkin, että lukijan ei tarvitse välittää viestinnän monipohjaisuudesta. Toki enemmän saa irti jos tuntee ympäristön ja koodit joita käytetään. Eivät ne mitään mahdottoman hankalia ole, mutta on hyvin todennäköistä, että kommunikaation kehys on monen kohdalla vaihtunut jo sen verran, että hankaluudet ovat juuri tässä.

Anonyymi kirjoitti...

Mun mielestä käsitys, että muodoista ja sisällöistä voisi tai pitäisi puhua erillisinä tai erikseen on... no, parempi kun en sano...

Mutta vaivannäöstä: miellän sen joihinkin sellaisiin juttuihin, joista on vaivaa, kuten imurointiin tai lattioiden pesuun. Olen kirjoittanut paljon ja lukenut, mutta en ole koskaan nähnyt siinä vaivaa. Pääministeri Katainen ei siksi varmasti kiittelisikään minua kulttuurialan vientiponnistelujen edistämisestä. Minua on käännetty vähemmän kuin Sofia.

Silti: vakava kirjallisuus (en laita lainausmerkkeihin) on varmaan useimmille nykyihmisille 90 prossaa vaivaa ja 10 prossaa mukavuutta, kun he ovat tottuneet viettämään aikaansa sellaisten asioiden parissa, joissa suhdeluku on toisin päin. Siitä Vesan mainitsema kommunikaatio-ongelma, jonka koen myös itse. En minä pahuuttani ole huonosti kommunikoiva, en vain pyri e nkä usko pääseväni massamarkkinoille.

Enkä myöskään jaksa syttyä niiistä puheista, että kirjilijoiden pitäisi tehdä kirjallisuudesta yhtä coolia kuin toimintaleffat tai videopelit. Menkää minun puolestani ja yrittäkää, voin kannustaa vierestä mutta mukaan en lähde.

En jaksa oikolukea, voi olla kirjoitusvirheitä, kun on i
Pa din paska näppäimistö.

Vesa Haapala kirjoitti...

Totta kai muoto on sisältöä ja sisältö muotoa mitä suurimmissa määrin, ja mielestäni kirjallisuuden olotilassa olennaisinta on juuri sitä, miten se on (kirjassa voi olla vaikka kuinka hyvä ja ajankohtainen teema, mutta jos teema on paskasti koottu kirjoituksen tasolla, on teos jollakin tasolla vaivaannuttava ja epäonnistunut), mutta jos luen esim. Harryn Virrata ettää tai Runojä tai Kristian Blombergin itsekseen muuttuvaa tai monia muita, myös muita kuin näitä nykyrunoilijoita, ei siinä tarvitse lähteä etsimään "teemoja" ymmärtääkseen mistä asiassa on runoutena kysymys - toki ne "teemat" voidaan sieltä vetää esiin jne. eivätkä ne siinä vaiheessa lyö (ainakaan isossa mittakaavassa) korville muotoa vaan täydentävät sitä mitä sieltä löytyy. Toisaalta myös pelkkiä kirjoittamisen tekniikoita ja esim. äännetasoa tutkimalla voidaan esim. Runojästä vetää esiin monia temaattisia tasoja, jotka ovat ikään kuin itse kielessä syvärakenteina jne jne.

Tää vaan täydennyksenä, ettei tulisi sellainen näkemys että ajattelen muodon / sisällön suhdetta jotenkin muutoin. Toki tuota suhdetta voidaan myös häiritä / manipuloida, mutta siinä on riskinsä niin tekemisen kuin vastaanottamisen osalta.

Vesa Haapala kirjoitti...

Vielä ano: Kirjoittaminen / lukeminen / niistä keskustelu on toki yksi suurimmista iloista elämässäni, vaivannäkö ja paineet ovat ihan muualla.

Mutta kyllä tähän tekemiseenkin liittyy jotakin jota kutsuisin vaivannäöksi (esim. se että työstän tekstiä, on vaivannäköä ainakin sanan arkisessa ja käytännöllisessä merkityksessä, jo siksikin että minun on raivattava tuo tila monen muun asian kustannuksella). En tietenkään edellytä, että vaivannäön kokemuksen / merkityksen tulisi olla toisilla tällainen.

Erkka Mykkänen kirjoitti...

Harry, ymmärrettävä huoli, että haluat katkaista vaivannäköön mahdollisesti liittyvän poliittisen säikeen heti alkuunsa. Mutta tosiaan, kuten sanoit, kyseessä oli argumentointivirhe tai oikeammin kai sivupolku ilman, että pääsit sille pääpolulle olleskaan, sillä ainakaan mulla ei käynyt mielessäkään tuo poliittinen puoli vaan pelkästään poeettinen, joten oliskin kiva, jos sanoisit siitä vielä jotain aikaisempaan kommenttiini liittyen. :)

Muistan sun joskus vähän dissanneen jotain kirjaa, kun siitä on tullut sulle niin "helposti tehty" vaikutelma, ja olet sanonut myös, että mietit kirjaa tai runoa lukiessasi usein, että kuinka vaikeaa tämän tekeminen on tai ei ole ollut. Lähinnä olenkin miettinyt, näetkö joskus/koskaan/useinkin arvoa tekstillä, josta välittyy tietty tekemisen helppous ja muodon kyseenalaistamattomuus tjms., mitä se nyt onkaan se helppous josta olet aiemmin puhunut.

Ja loppuun peruspäivittelyt siitä kuinka sekavaksi nää nopeat blogikommentit itse kullakin aina menevät. :D

Harry Salmenniemi kirjoitti...

Erkka:

Hyvä että sivupolku on katki. Tarkoitin ennen kaikkea sanoa, etten tahdo vartioida sitä, että muut näkevät riittävästi vaivaa ja tekevät jotenkin riittävän vaikealla tavalla. Kun pidän jostakin kirjasta, en tietenkään ajattele: ”Onpa tässä nähty vaivaa!” Tietenkin joskus, esimerkiksi luettuani Yli-Juonikkaan syksyllä ilmestyvän Neuromaanin, olen ihastuksissani ajatellut: ”Tässäpä yli-inhimillinen suoritus!” Siis: ”Tämä teos on ollut melkein mahdoton kirjoittaa, ja silti se on onnistunut.” En kuitenkaan näe kirjallisuutta ensisijaisesti vaivan tai taidon kautta. Neuromaani tuottaa minulle suurta nautintoa aivan muista syistä. Vasta lopussa tekee mieli ottaa hattu kouraan ja kumartaa tekijää ja ihmetellä, että hän on aikalaiseni.

Viittaat varmasti keskusteluun, jossa joku runokirja (en kyllä muista mikä) on minusta tuntunut keskeneräiseltä, aivan kuin tekijä olisi päästänyt itsensä hiontavaiheessa liian helpolla. Tällöin kysymyksessä on ollut varmaankin melko typerä jossittelu: olen olettanut, että kirjan editointi on kesken, että sitä olisi kannattanut vielä hioa, että siitä olisi sillä tavoin tullut parempi. Tässä on takana tietenkin kokemukseni kustannustoimittamisesta Poesiassa. Olen nähnyt monta kertaa, miten kirja paranee melkein ihmeellisellä tavalla kun toimittaja ja kirjoittaja keskittyvät siihen täysillä. Olen myös nähnyt vinon pinon hyvin keskeneräisiä käsikirjoituksia, joista tekijä itsekin ajattelee, että ne ovat kesken. Varmastikin kirja, josta olemme keskustelleet, on muistuttanut minua näistä keskeneräisistä käsikirjoituksista.

Omaan kokemukseeni pohjaten olen siis siis selittänyt jonkun kirjan huonouden sillä, että sen editointiprosessi ei ole viety loppuun saakka. En usko että tämä on välttämättä järkevä tapa. On mahdotonta tietää, mitä tosiasiassa on tapahtunut, missä on menty vikaan. Kysymys on melko huonosta selityksestä, jonka olen antanut itselleni. Yhtä hyvin olisin voinut sanoa: tekijä ei ole ajatellut tarpeeksi, alkuperäinen oivallus ei kanna, en vain pidä tästä kirjasta, jokin voima puuttuu, onpa tylsää ja pakotetun kaltaista... Nämä ovat tietenkin kaikki hyvin epämääräisiä luonnehdintoja. Uskoakseni olen yrittänyt olla armollinen tekijälle. En ole esimerkiksi sanonut ”tämä kirjoittaja ei vain osaa” vaan ”varmastikin hyvä kirjoittaja, mutta on päästänyt itsensä liian helpolla”.

Joka tapauksessa väittäisin, ettei helppous ole minulle ongelma. Otetaan vaikka yksi viime vuosien hienoimpia runoja, Bryggerin KUUMAAILMAPALLO. En usko että sen kirjoittaminen on ollut kovinkaan vaikeata; oletan, ettei sitä myöskään ole tarvinnut hioa sen jälkeen kun se on tehty. Kysymys on oivalluksesta. Runoa ei ole myöskään vaikeata lukea tai ymmärtää. Näkisin että tärkein työ kirjoissa tehdään ennen kirjoittamista, siis ajattelutyö; hyvän ajattelutyön jälkeen kirjoittaminen voi ja saa olla erittäin helppoa.

Näen myös paljon arvoa sellaisella kirjallisuudella, jonka ensivaikutelma on helppous ja kepeys (muodon kyseenalaistamattomuus on todella vaikea määritellä). Huomauttaisin, että nämä vaiva / helppous -kelat ovat liittyneet valmiisiin kirjoihin, kokonaisiin teoksiin, jotka ovat aina myös hionta- ja toimitusprosessin tuotoksia (ja markkinoidaan lopullisina, loppuun asti vietyinä, tärkeinä). Esimerkiksi eilen näkemäni runoesitys ”Pimeänä puhallan kattoon” todisti, että hyvin erilaiset tekstit voivat toimia näyttämöllä. Joku osa tylsältä vaikuttavasta runokirjasta saattaa muuttuaa tajunnanräjäyttäväksi, kun se luetaan oikeassa kohdassa ja oikealla äänellä. Tahdon siis sanoa, että teksteillä on hyvin erilaisia käyttötarkoituksia, ja yritän pitää tämän mielessäni lukiessani (tulevaisuudessa toivoakseni yhä paremmin).


Toivottavasti vastasin nyt hieman osuvammin. Keskustelumme muuttuu pian hyvin suurisuuntaiseksi, joten toivon että tapaamme pian jotta voimme jatkaa myös kasvotusten.

Vesa Haapala kirjoitti...

Hyviä keloja taas! Asiat ovat nykyrunouden (tai ehkä kaiken runouden) arvioinnin suhteen todella moniulotteisia, ja arviot tekstin valmiudesta / onnistuneisuudesta / helppoudesta riippuvat todella paljon arvioijan omasta poetiikasta ja runouskäsityksestä sekä siitä, miten valmis hän on tulemaan vastaan toisten kirjoittamista. Sama teksti voidaan arvioida todella monella tavalla ja sen arvo voidaan nähdä todella monessa kehyksessä (Harryn esimerkki esitettynä toimivasta runosta joka ei paperilla näytä kovin hyvältä on osuva).

Lukijalla pitäisikin olla aina kärsivällisyyttä ja empatiaa lukea tekstejä niille sopivassa ympäristössä, kirjoitetun esityksen tapauksessa esimerkiksi siinä maailmassa jonka teos muodostaa ikään kuin vastauksena johonkin kysymykseen / runolliseen ongelmaan, jota yritetään ratkaista, koskipa se sitten teemaa, rakennetta, ilmaisutapaa jne.

No joo, lähtee niin kauas taas että lopetan tähän. Minulle runon kirjoittaminen on ns. "helppoa" ja monin tavoin tyydyttävää toimintaa, mutta ainakin Harryn edellä olevien kuvailujen perusteella kuitenkin vaikeampi ja käsityömäisempi juttu kuin Harrylle (tämä näkyy myös siinä, miten luen esim. runoja joissa on käytetty erilaisia reunaehtoja ja sääntöjä ja pakotteita, kyllä minä arvostan vaivannäköä myös niiden kohdalla enkä ole täysin tyytyväinen esim. siihen, että tajuan jutun konseptin mutta juttu on muuten heppoinen ja varsinainen juju puuttuu tekniikasta) - osa itselleni ja muille asettamista vaatimuksista voivat toki olla täysin yhdentekeviä tai typeriä, ja lukemisen kohdalla usein ovatkin (ehdot liittyvät ainoastaan kykyyni tuntea nautintoa), mutta kaikki kirjoittavat / lukevat omista lähtökohdistaan, ja se on hienoa se.

Erkka Mykkänen kirjoitti...

Kiitos, molemmat! Hyvää hyvää hyvää.

Ta-va-taan joo.