sunnuntai 20. toukokuuta 2012

Kysymys tiedostamattomasta




Silloin tällöin kuvittelen, että tiedostamaton toimii täysin edukseni. Tällöin ajattelen sitä omana, hetkellisesti autonomisena ylärakenteenaan, ikään kuin virtaan tempautuneena riekaleena, joka heittelehtii ja elävöittää tietoista minääni milloin mihinkin muotoon etsiytyen. Tässä ajatukseni tiedostamattomasta poikkeaa kaiketi siitä laajemmasta mallista, jossa tiedostamaton nähdään ensisijaisesti yhteisöllisesti muodostuneena, kudelmana, jossa "yksilöllisyytemme" ovat tiukasti ja ahdistavastikin kiinni --- tällä tavoin käsitetystä tiedostamattomasta puhuttaessa esiin nousevat pitkälti rajankäynnit yksilön ja yhteisön välillä, kysymys moraalikoodeista (tietoisuus on kollektiivisen "toisen" kesytetty ja potentiaalisesti kelvollinen ja jaettavissa oleva osa, tiedostamaton se osa minuudessa, joka on yksilön hallitsemattomissa ja kompleksisesti yhteisön vaatimusten määrittämä, hankausreunoiltaan jopa toisen perversoima ja outo ja samalla tuon toisen säätelemä ja ratkoma; minuus jaetun yhteisöllisen tuottamina säännönmukaisuuksina ja mutaatioina).

Kun ajattelen tarkemmin edukseni toimivaa tiedostamatonta sekä elämänhistorioiden väistämätöntä erilaisuutta ja yksilöllisiä taipumuksia luoda monia rinnakkaisia ja virtuaalisia todellisuuksia elämänhistoriasta välittämättä, kysyn aivan vilpittömästi: Onko psykoanalyysi tarkastellut tiedostamattoman dynamiikkaa riittävästi toisistaan eriytyvien tiedostamattomien näkökulmasta palauttamatta tiedostamattoman ideaa rakenteeltaan intersubjektiiviseksi? Voisimmeko puhua erilaisista tiedostamattomista ja luonnehtia niitä esimerkiksi erilaisten taideteosten (tai pikemminkin erilaisten jatkuvasti työstettävien taideteosten versioiden) tapaan toisistaan poikkeavien tyylien ja rakenteiden dominansseilla? (Toki kullekin aikakaudelle tai ainakin yhteisölle voisi olla tyypillinen tiettyyn malliin palautettavissa oleva tiedostamattomien yhteisrakenne, ja toki kollektiivinen tiedostamaton voisi ulottua kauas lajihistoriaan.)

Tämä poeettis-retorinen kuvaus on tietenkin tavattoman kömpelö ja amatöörimäinen, mutta jossakin tämänkaltaisessa voisi riittää työsarkaa useiden tiedostamattomien tyylintutkimukselle ja analyysille --- se, että Freud ja Lacan tarkastelevat tiedostamattoman toimintaa nimenomaan kielen ja retoriikan käsittein, luo pohjaa jatkokehittelyille. Toisaalta nämä psykoanalyysin pioneerit ovat kirjoittaneet tyystin toisissa yhteiskunnallisissa tilanteissa ja toiselta tietopohjalta kuin oman aikamme tutkijat...

En olekaan varma, onko psykoanalyyttinen tiedostamattoman epookki kuopattava tyystin näinä kognitiotieteen, tietoisuuden monivedosmallin ja neurologisen aivoitutkimuksen aikoina, jolloin yhtä pätevältä tuntuisi Daniel Dennetin malli, jossa tietoisuus näyttäytyy useina erilaisina vedoksina. Dennetin kuvauksessa ei ole tietoakaan yksittäisestä, autorisoidusta "kuvanauhasta" tai tietoisuuden sisäisestä tahosta, joka päättäisi leikkauksesta tai kokisi kaiken --- mikään taho ei yksinkertaisesti saa kaikkea informaatiota itselleen. Ehkä juuri tämä Dennetin esittelemä tietoisuus osina, jotka eivät ole yhtä näyttämöä eivätkä edes kokemuksellisesti yhtäaikaisia, tulee lähimmäs sitä lähtökohtaa, josta psykoanalyyttista usean tiedostamattoman käsitettä voitaisiin ajatella edelleen...

P.S. Vähintään yhtä kiinnostavaa olisi tietää, miten ja mitä ihmiset ajattelevat omasta elämästään. Ainakaan itselleni asia ei ole selvä, vaikka voin periaatteessa mallintaa elämääni ja tietoisuuttani hyvin monella tapaa. Toisaalta en osaa sanoa, auttavatko mitkään mallinnukset tällaisiin kysymyksiin --- millainen elämäni on? --- vai tuleeko mukaan heti selittelyn makua. Oma elämäni määrittyy yksinkertaisimmillaan erilaisina kokemuksellisina tosioina, jotka otan vastaan selityksistä piittaamatta. Sitten ovat tietenkin klassiset usko, toivo ja rakkaus, jotka ovat yhtä lailla tiedostamattomaan kuin tietoiseen viittaavia käsitteitä.

Ei kommentteja: