perjantai 25. toukokuuta 2012

Vielä sananen kirjallisesta realismista



Realismi on keskiarvojen kirjoitusta. Se operoi tunnistettavuudella ja normalisoinneilla: osien ja kokonaisuuksien suhteet ovat vakiot, metonymiat pitävät tekstikudoksen kurissa, nimet piirtävät yksilöllisyyksiä ja tyyppejä siihen tapaan kuin todellisuuden muissakin esityksissä: naapuri Jaska on Jaska, ammatiltaan leipuri, se käynnistää autonsa aamulla kello kolme ja menee töihin ellei toisin osoiteta, ja minä tiedän tämän yhtä varmasti kuin aurinko nousee huomenna. Kognitiivisesti realistinen romaani on tuttujen liikennemerkkien maata.

Pohjimmiltaan realismi pohjaa asenteeseen, joka määrittelee normaalin mielen. Toki realismi on rajankäyntien ja kritiikin aluetta, mutta normi on aina selvä: terveen järjen kyseenalaistamattomuus, havainnon tuttuus, valmiit rajaukset, vetoaminen mahdollisimman jäännöksemättömän vuorovaikutuksen automatisoimiin skripteihin. Jos romaanin sivulla esiintyy ilmaisu konepelti, voit olla varma, että sitä seuraa kohta koko auto ja tuo auto on matkalla jonnekin.

Ihminen suodattaa jatkuvasta ärsykkeiden virrasta tunnistuksia, hahmoja. Tätä perusasetelmaa realismi ei haasta. Sen maailmankuva pohjaa mimesikseen "toden tuntuna" ja todellisuuteen hallittuina kokonaisuuksina. Juuri tämä: ei yli sen, mihin kognitiivinen kapasiteettimme keskimäärin pystyy. Konventionalisoitunut psykologinen realismi eli modernismi ei poikkea olennaisesti edellä käsitellystä ulkoisen tai yhteisöllisen todellisuuden kuvauksesta, se vain tuo esiin niitä tapoja, joilla yhteiset edustukset todellisuudesta syntyvät.

Tämä kaikki on tietenkin kovin tuttua. On helppo käsittää, miksi juuri realismia on sovitettu kansallisten ja ideologisten ohjelmien toteuttajaksi: Koska se kuvastaa ihmistä sosiaalisesti vakioistettuna, yhteiskuntaa jolla on vankkumaton ja yhteineinen pohja samuuden intersubjektiivisena periaatteena, vaikka aatteet vaihtelisivatkin. Modernistisen viihteellisesti sliipattu realistinen romaani on myös kaupallinen vientivaltti: se välittää "kiinnostavia sisältöjä", ei suotta kompastu kieleen, ja hyvä kääntäjä saattaa loihtia siitä uudessa yhteydessä jopa alkuperäistä kiehtovamman. Tässä mielessä realismi perustuu radikaalien kielellisten ja kognitiivisten erojen kieltämiseen. Vai oletteko lukeneet realistista romaania, jonka kertoja olisi sillä tavoin hullu, että hän ei ole hullu vain suhteessa terveeseen järkeen vaan hullu tavalla, jolla lukijoiden tervettä järkeä ei ainoastaan herätetä kriittiseksi vaan myös tavalla, jossa tunnistettavan kriittisyyden ja järjen ensisijaisuus suistetaan kuninkaan asemasta ja lukija saatetaan hämmennyksen tilaan?

Toisaalta realismin etuja ovat sen kyky vaikuttaa lukijaan oikeudenmukaisuuden ja erilaisten yhteisöllisten dilemmojen tarkastelussa. Siedettävää realismista tekee sujuva lause, omintakeinen rytmi ja rajaukset. Tämä pätee tietenkin kaikkeen muuhunkin kirjallisuuteen.

Se, että realismi vetoaa juuri tajunnan kognitiiviseen ja semioottiseen liikennemerkkiluonteeseen, on helposti havaittavissa kirjallisen realismin kehityksessä kolmaspersoonaisista yhteisöjen pitkittäis- ja poikittaisvalaisuista ensimmäisen persoonan psykologiseen kerrontaan eli suurista realistisista romaaneista modernismiin: ne kartoittavat kulttuurisen tunnistamisen tunnuksia yhteisöllisestä kohti yksityisempää ja seuraavat tässä yhteiskunnallista kehitystä.

Realismin suurin houkuttelevuus on siinä petollisessa ajatuksessa, että näemme toisten ihmisten tajuntaan. Luultavasti realistisen kirjallisuuden tärkein tehtävä onkin (ainakin nykyisin, kun kansalliset tehtävät ovat hiipumassa, kuka tietää?) pitää yllä sopimusta ihmisestä ja vakuuttaa, että kaikki on siten kuin sen ajattelimmekin olevan.

Kumpana sitten luemmekaan realismia --- varmistuksena kaiken todellisuudesta (vahvistamme uskoamme maailman pysyvyyteen), vai kirjallisena muotona, jonka sepitteellisyyden tunnistamme mutta josta joka tapauksessa nautimme --- on vaikea uskoa, että joku todella kuvittelisi realismin heijastavan todellisuutta muuna kuin voimakkaasti pelkistettyinä todellisuuskirjoitusten konventioina.


Realistisen romaanin lukeminen on usein kuin vierailu liikennemerkkimuseoon. Sekin voi olla nautinto, jos maa on tarpeeksi vieras ja säännöt kyllin omituisia. Silloin ollaan ehkä enää toinen jalka realismin maaperällä.


Silti realismi pysyy pohjana, johon kaikki kirjallisuus tavalla tai toisella nojaa. Välillä realistisiksi kutsutut romaanit yllättävät. Aloitan mahdollisimman tutusta: Lukekaa esimerkiksi Juhani Ahon Rautatie ja miettikää, mikä osa kirjallisella realismilla on siinä ja mitkä muut kirjalliset komponentit voisivat olla romaanin tulkinnan kannalta olennaisia.

(Kehittely jatkuu tuonnempana...)

Ei kommentteja: