keskiviikko 1. elokuuta 2012

Valkoinen kivi



Uskonnollisten lauseiden merkitys on niiden antamassa lohdussa. Mihin tämä lohtu perustuu, koska järkeemme tai edes helposti määriteltäviin kokemuksiin tai tunteisiin se ei tunnu istuvan? On esimerkiksi ajatus ruumiin ylösnousemuksesta, joka on niin keskeinen, että se on kirjattu osaksi uskontunnustusta. Kenelläkään ei ole fyysistä kokemusta tästä lohdusta, mutta silti ajatus ruumiin ylösnousemuksesta koskettaa sitä osaa minussa, joka kurottaa järjellisesti mahdottomaan tapahtumaan --- ollakseni rehellinen kurottaminen on liian aktiivinen ilmaisu tälle toivolle, joka minussa ajatusta miettiessäni herää, ja toisaalta en edes tiedä, mihin tarvitsen ajatusta tästä kokemuksesta tai mitä teen tällä ylösnousseella ruumiilla sen jälkeen kun tuntemani ruumis on poltettu, jos pyyntöni lopulta toteutetaan.

Sama käsittämättömään kohdistuva lohtu kuin ajatuksessa ruumiin ylösnousemuksesta on kertomuksessa, jossa sanotaan, että aikojen alussa Jumala on antanut jokaiselle nimen ja kirjoittanut sen kirjaansa. Vain Jumala tuntee kirjansa sisällön, mutta meille kerrotaan, että jokaisen ihmisen nimi on kirjoitettu sen lehdille. Syntyessämme vanhempamme antavat meille nimen, jolla meitä kutsutaan ja lopulta tuo nimi kirjoitetaan hautaamme ja sillä ihmiset kenties muistavat meidät. Se ei kuitenkaan ole nimi, jonka Jumala aikojen alussa on kirjoittanut kirjaansa ja jolla hän meidät tuntee. Kirjoittaessaan nimemme Jumala on kutsunut meidät olemiseen, joka ylittää ajan, ja tuo ajaton nimi on se, jota Raamattu kutsuu uudeksi nimeksi ja jonka Jumalan kerrotaan kerran ojentavan meille valkoiseen kiveen kirjoitettuna. Hän siis kirjoittaa meille uuden nimen, joka on aina ollut.

Uskonnon kielessä mythosta ja logosta ei saa irti toisistaan, ja sama pätee uskonnolliseen kokemukseen: se siirtää meidät ajattomuuteen muutamalla yksinkertaisella sanalla. Luultavasti tällainen kokemus on käynyt mahdottomaksi suurelle osalle nykyihmisiä tai se on korvautunut jollakin muulla kokemuksella tai kertomuksella, joita riittää niin ihmisen sisäavaruudessa kuin tähtitieteessä. Ehkä uskonnon kieli kuitenkin yhä käsittelee jollakin olennaisella tavalla kokemusta siitä, mitä voidaan kutsua rajaksi ja rajan ylittämiseksi tai lähenemiseksi (olipa raja sitten fyysisen olemassaolon, matemaattisen idean tai jonkin muun käsitteistämämme rakenteen tai suhdeverkoston raja, joka kumma kyllä usein siirtyy ja jonka luonteesta meillä ei ole koskaan aivan täsmällistä käsitystä --- joka tapauksessa olemassaolomme keskeisimmästä rajasta eli kuolemasta emme koskaan pääse selvyyteen).

Kivi, nimi ja ruumis tulevina lahjoina, ehkä siinä on kaikki, mitä tarvitsen uskomiseen.





Ei kommentteja: