lauantai 22. syyskuuta 2012

Annas kun mä vähän kelaan



Joskus väsyneinä aamuina odotan, että uskaltaisin riisua aseet. Keskustelisin itsekseni niin kuin vanhan hyvän ystävän kanssa. Keittäisimme teetä, pitäisimme takassa tulta, olisimme hiljaa. Matkustan junalla, istun, luen ja puhun, matkustan taas, kävelen rappuja alas, toisia ylös, harpon kujaa ja käännyn takaisin hälyn kohdalla ja sujahdan tunneliin. Siellä on tyyppi, joka tahtoi ilmoittaa tunteistaan ja sitten padota ne joksikin muuksi. Hieno sotku, mutten saanut siitä paljoakaan irti. (Hän tahtoi olla yhtä tiikerin kanssa, mutta olosuhteet olivat antaneet odottaa, lopulta hän kyllästyi ja hyppäsi.) Joku kertoi, että osa halusi vain juosta ja että fantasia ryhmäseksistä oli yhteinen. Se toinen oli vaahdonnut julkisesti jutuista, joiden väitti kokonaan puuttuvan, vaikka kaikki näkivät, että se joka hänen kanssaan keskusteli, oli tehnyt juuri ne hommat ja tämä toinen oli ohittanut nekin, julkisesti, sanomalehdissä. Joskus elämä on halpamaisempaa kuin alikulkuun putoava viiden euron juna-asemapizza, kun on kauhea nälkä ja rasvakin on niin ylellistä ja rehellistä, että se parantaisi, jotakin siihen tapaan ja edes osa siitä voitaisiin kääntää, edes pieni osa nostaa esiin, kertoa miten tähän tultiin ja onko jälleen, onko jälleen vähän katsottava, kuka täällä oikein huitoo.


Ei kommentteja: