maanantai 10. syyskuuta 2012

Nainen




Tänään, juuri ennen syksyn ensimmäistä luentoa, hankasin silmälasejani kuivausliinaan ja nostaessani yhä sangoistaan kosteat lasit nenälleni, sain päähäni naisen, joka liikkui jäykästi mutta täydellisen ryhdikkäästi päärakennuksen kirjastoissa ja käytävillä. Hänen vilkkaasti nykivät kasvonsa ryöpsäyttivät sanoja keskelle hiljaisuutta. Usein puhe kiersi täysin toisissa aiheissa kuin ympäröivät tilanteet olisivat antaneet olettaa, äkillisinä vastauksina, täsmennyksinä, huomautuksina arkipäiväisiin asioihin, aivan kuin nainen olisi ollut irti ruumiistaan, jossa hän kuitenkin syystä tai toisesta yhä oli  -- niin, naisen puheen, olemuksen ja liikkeiden välillä vallitsi loputon epätahtisuus.

Se, että nainen -- hän ei ollut enää aivan nuori, ehkä nelikymppinen, kuten minä nyt, -- ei kyennyt rajaamaan puhettaan, on kaiketi tyypillistä tapauksissa, joissa itsen ja ympäröivän todellisuuden tai ainakin niitä säätelevien normien rajat alkavat muuttua merkityksettömiksi tai joissa ne eivät enää saa valvoa lakiensa toteutumista. Vaikka tuollainen rajattomuus oman persoonan ja ympäristön välillä on luultavasti tuskallista, nainen ei näyttänyt sanottavammin kärsivän siitä. Sen sijaan hänen tilansa oli hämmentävä meille, jotka jouduimme sen vaikutuspiiriin.

Muistan erään vanhemman opettajan, joka tuskastui silminnähden oppilaansa läsnäolosta -- sain seurata tilannetta kokonaisen syksyn. Opettajalle nainen aiheutti kieltämättä hankaluuksia. Ei ollut syytä sulkea naista luennoilta, sillä hän ei häirinnyt tahallisesti opetusta. Toisaalta kukaan ei voinut kieltää sitä, etteikö naisen puhe olisi ajottain hukuttanut alleen opettajan sanat, jotka vaipuivat kuulumattomiin hänen vaihtaessaan kiivaasti kalvoja kasvot alas luotuina. Välillä naisen puhe oli aggressiivista, jopa uhkaavaa. Silloin hän pohtia tulevaa lounastaan.

Naisen olemukseen sisältyi kuitenkin erinäisiä muita sivuilmiöitä, jotka hämmensivät minua enemmän kuin yksinpuhelu. Kaikkein oudoimpana koin ihmisten aistimisen tilassa. Aistiminen aktivoitui yleensä silloin, kun tietyn tilan henkinen koostumus muuttui.

Saatoin saapua jonakin talviaamuna kirjastoon palauttamaan yöksi lainaamani teokset. En ollut puhunut sanaakaan astuessani sisään, salissa oli jo ihmisiä. He olivat kumartuneet pöytiensä yli eivätkä voineet huomata oven avautumista, sillä he olivat selin minuun. Lisäksi lainaustiskin ja salin välisen näköyhteyden estivät täysinäiset, kaksipuoleiset kirjahyllyt ja lehtitelineet.

Kerran nainen alkoi puhua voimakkaasti oikeanpuoleisessa lukusalissa. Voin vannoa, että hän istui paikassa, josta ei ollut näköyhteyttä minuun ja ilmoitti, että olin tullut kirjastoon. Jokin kirjastotilassa tapahtunut muutos sai aikaan tunnistamisen. Mielestäni tällainen havaitseminen ylitti normaaliuden rajat, ja kun tapauksia sattui siellä ja täällä, ei kyse voinut olla pelkästä sattumasta.

Toisinaan olen miettinyt, lisääkö skitsofrenia ihmisen aistiherkkyyttä luonnottomiin mittoihin ja mihin kaikkeen sairastuneen puhe yltää. Nämä ajatukset vaivasivat minua tänäänkin, kun kävelin kohti toistaiseksi tuntematonta oppilasryhmää. Samalla minua alkoi kalvaa epäily.

Kuinka uskottavia ovat muistot, jotka syntyvät lavuaarin yllä, hetkellä jolloin olen vetämässä kangasta telineestä ja satun näkemään vilahduksen omaa heijastustani huoneenlevyisestä peilistä? Entä jos minä istuinkin kirjastossa ja luin Benjaminin esseetä ja olin juuri löytänyt tahdonalaisen muistin käsitteen, kun takaani, pöytärivien ja uutuushyllyn välistä joku lausui nimeni kesken kakofonisen puhetulvan kuin olisi antanut rytmisen iskun  käsittämättömälle, sille joka väistämättä murentaa muistojen muokkaamisen ja jättää kaiken ylle tunteen, joka siirtyy älyn liikkuma-alueen ja vaikutuskentän tuolla puolen todellisessa hahmossa. Ja on kiinni sattumasta, törmäänkö siihen ennen kuolemaani vai tapaanko sitä koskaan.

Ei kommentteja: