torstai 6. syyskuuta 2012

Nimbus (versio 2)



Jos onnistun tallomaan tähän polun, sen kauluksille saattaa kasvaa vahveroita, ajan kanssa kuusi ja koivu ja sienten rihmat tekevät yhteistyötä, kauempana rannalla keltaista on valtoimenaan, sammalen ja matalan heinikon seassa, kangas kuin mausoleumi näyttää vähän järveä, tattien sipulikirkot, viileä tuuli teettää tällaista luontolyriikkaa, minä joka olen aina ollut kuin mato kääntyneenä asfalttipinnoille ja kirjoille osaan mennä metsään vain kerätäkseni ja kaataakseni, mutta tässä olen kuin karhu tai teeri kääreittä etsimässä ravintoa, ehkä eläimet heräävät levottomuuteeni ja kostavat, olen häätänyt ne sanoakseni jotakin maan omistamisesta, mitä sanon, että saan muokata sitä, rakentaa varastoja ja lepopaikkoja keskelle mustikanvarpuja, rautalapio ja kanki ylöskaivettua kiveä vasten, tärisevät hartiat ja edessä vasta päälaki kansasta joka on asuttanut rinnettä tuhannet vuodet ja jää tähän kun minä olen tuhkaa tai toukat ovat imeneet hikeni, maa on aina syvä, syvempi kuin se mitä sille teen, ja silti sekin on sirpaleina, ainoa mitä osaan sanoa: vesi tulee alas ennemmin tai myöhemmin, kun puuta kaataa on otettava lukuun myös latva, mihin tuuleen se nojaa, miten se pitää käsiään, äkkiä saha huutaa jumissa leikkuuhaavassa eikä ketju enää pyöri, nämä ovat aloittelijan virheitä, joita hän tekee aivan alkeellisimpia seikkoja laskiessaan, taivas, yhä rikkaampi sävytys, ei sanoja pilven tai tulen muodoille, kuin kaukaa karkaava lapsen itku, alhaalta ruskea, latvasta miltei musta ukkosmänty, vettä seilaa yli, tulee tihkuttaen, paarmaparvi pysyy kauempana ja pellot ja niiden reunat ovat täynnä omenoita, pähkinöitä, viljaa, ja kurpitsat ja hunaja kokoontuvat, tässä maa on tyhjä ja pyhä ja kiirehtii laonneena eteenpäin kuin Keatsin runo

[- - -]


Kohta pidän tunnin tauon, ihminen joka ei ole tottunut ruumiinsa kurittamiseen työllä hoippuu kahden tunnin metsäharvennuksen jälkeen yli kaatuneiden oksien märkänä ja huumaantuneena, tuolla jossakin seassa on juomapullo ja kirves ja vesuri, olen edennyt oksasahan kanssa, karsinut männyt ja koivut neljään metriin, oikea käsi puuduksissa ja kipu, jokaisesta puusta kolmisenkymmentä oksaa, vähitellen syntyy tila, katson latvaa ja annan käsien käydä, valoa on yhä enemmän, montako puuta tontin yläosassa, en välitä, minä kuljen jokaisen juurelle ja sahaan, käyn joka neliöllä että opin, nousen mättäälle kun jatkovarsi ei riitä, välillä tutkin joko sienet nousevat, poimin suuhuni mustikoita siirtolohkareen edessä, viisitoista metriä aukolle päin pihlajassa herhiläispesä, kuin harmaa vahattu miehen pää pinnallaan mustat kiiltävät sukkulat, kierrän ja yritän kaataa ympäriltä niin paljon kuin voin pesään koskematta, edes lakoavat oksat eivät saa hipaista, ja minä merkitsen näihin puihin reitin, jos maan alla olisi lähde, näiden kivien kupeessa on kosteaa ja tuolla kohoaa Lähteenmäki ja oja saa alkunsa piiloutuneesta suonesta, ehkä jokin niistä ulottuu tännekin, minä avarran maata tästä, lepät ja vaahterat ja pienemmät kuuset ja koivut, joilla ei ole voimaa lehtiä, jätän tähän kauniit ja suorat rungot, jotka ovat melkein minun ikäisiäni, männyn ruskeat ja koivun valkoiset pinnat, kuten sanoin siloitan ne neljään metriin, leikkaan niiltä kynsiä, typistän kauniit hydrat, maapohja miltei kokonaan risun, lehtien, oksien peitossa, minun jälkeni tässä maisemassa, siirtolohkareella kasvaa vadelmaa, juurella pieniä kuusia, kova kuiva maa, paitsi tuon yhden kiven juuressa, jokin uran kaltainen tulee metsästä, ei ihmisen vaan veden tekemä, järveltä kuuluu moottorin ääntä ja puhetta, ehkä ne huomaavat sahani, lauluni, kumma mitä ruumis muistaa kun teen työtä tässä ja laulan, itse tekemiäni ja vanhoja virsiä, ruumis muistaa jonkin rytmin, että sielu voi olla juuri tuo rytmi, kuin vesilintu lahdella, täällä se on kuikka, pysyy kauan sukelluksissa, sen ääni on arkaainen, minun rytmini yksitoikkoinen kuin työlaulu, kun voimat loppuvat otan pullosta ja irrotan paitaa, huudan ääneen, sana on kirkas, ja äkkiä tulen siihen että Jumala antoi ihmiselle ensin nimeämisen sitten seksin lahjan kun mies kyllästyi pelkkään nimeämiseen mutta kauan runoilu ja nussiminenkaan eivät riittäneet ihminen tahtoi tietää saman minkä Jumala tuntea kielletyn maun jota sittemmin kutsui hyväksi ja pahaksi ja väitti käärmeen ja naisen kavaltaneen sopimuksen, me olemme tuon alkuperän vaahtoa, miksi emme tyytyneet antamaan nimiä ja nuolemaan pillua, oliko pakko alkaa hengailla ja esittää älykästä, kun ajattelen vaahtoa oli ehkä hyvä että kaikki tapahtui jo silloin, sillä seudulla oli karhuja vartioimassa laumojaan, suurpetokanta Itä-Suomen luokkaa, kuudesta seitsemään karhua, sudet tulevat hitaammin mutta pihaan saakka, emokarhu ja sen kaksi poikasta, uros, ja kaksi erausta, ne ovat olleet aivan lähellä, viljapellossa, keväällä jäljet olivat rinteessä, kauempaa aukosta pienen metsän takaa kuului vihellys, kun karhu nousee jaloilleen ja haistaa tuulta, siinä tuulessa oli meidän hajumme, kiskoimme tukkeja urasta sivuun.

Kun kirves osuu nuorta haapaa vielä kerran se antaa periksi ja kaatuu ja lyö kyljellään pihlajaa yläoksiin ja alemmas ja tulee kipu kuin myrkkyä injektoitaisiin kasvoihin puutuminen minä juoksen siitä missä vielä vähän aikaa sitten oli ryteikkö yksi ainut musta nuoli tunnen miten kipu kiertää huulen alla ja kasvattaa kudosta kuin sientä ja myös suun sisällä tulee kielen päälle pesän pinnalta juoksen aukkoa kuin nurinkäännettyä hautaa ja auton takaluukulle kaivan esiin kyypakkauksen kolme nappia vettä antihistamiinia menen hiljaa pitkäkseni penkille kolmekymmentä kilometriä kylälle turvotus nousee yhä entä jos se ehtii kurkkuun katson peilistä ylähuulta ei näy ja pisto on sentin verran suun alla entä jos se olisi lentänyt suuhuni olisin tukehtunut juuri nyt ei edes pilliä jonka kautta hengittää olisin pistänyt itseäni puukolla kurkkuun ja työntänyt jotain sisään hengittääkseni mitä täällä olisi ollut rauhoitun kun pinkeys asettuu ja pysyy aloillaan helvetinkoneen myrkky ei enää etene jää siihen mihin ehti    kun olen puoli tuntia näin alkaa turvotus laskea ja syön vähän   taas kuuluu surkuhupaisa metsämiehen laulu


[- - -]

Sama mikä ampiaislaji minua pisti, syksyllä poltan pesän tiellä risujen joukossa, minä luonnon monimuotoisuuden raiskaaja. . .

[- - -]

Ajattelu ainoa laji joka lakkaa kun puhe lakkaa ja ihmiskieli ainoa kieli joka hajoaa siinä mitä tekee.

[- - -]

11:05 istun aukossa jonka raivasin rantaan vapaaksi oksista, kivi, ainoa tehtävä nähdä aerosolipöly joka vaeltaa ylitseni 11:10 se mitä kutsumme taivaaksi näkyvyyden mukaan paljaalla silmällä katsoen, se vähä ja alkeellinen mikä eniten miellyttää kuten paljaat ruumiinosat miellyttävät toisiaan, voimme hetkittäin liioitella niitä kiihotuksen lisäämiseksi, kieli muuttuu etanaksi ja nuolee klitoriksen pystyyn, tanssimaan kanssaan, tätä samaa muovailuvahaa ovat pilvet, olivat jo ennen syntiinlankeemusta 11:15 repeilevää harsoa, horisontaalisesti niemen päällä nimbus joka jatkuu toiselle rannalle saakka ja alkaa tihkuttaa, kuten Wordsworth myöhemmin kertoi he olivat ylittäneet Alpit vaunuilla keskustellen kiivaasti, ympäröivää luontoa huomaamatta, tämän menetyksen spekulointi oli synnyttänyt ajatuksen ylevästä, se tapahtui seuraavana iltana alangolla, jota joki seuraili, kaupungista ei löytynyt yhtään kunnon kapakkaa, huuru tiivistyi ikkunoihin, tämä uusi esteettinen kategoria, alunpitäenkään he eivät olleet kokeneet vaaran kauhua, mittaamattoman vaikuttavuutta, he olivat lukeneet siitä Burkelta, Kantilta, varvukotkin tuulenvireessä 11:20 ja sitten puuska heittää taustalta esiin kauniit valaanluun tähdykät, syysasuurilla kaksi nopeaa poikittaista viiltoa, joista voi heti ennustaa, jätti joka asettelee kivääriään varovasti suohautaan, taittaa hillan kukan, näkeekö hän siinä kauneutta joka ei voinut jatkaa, käytännössä kyse on yhteenpakkautuneesta vesihöyrystä joka härmistyy jääkiteiksi tiivistymisydinten ympärille 11:25 mustien pohjakasvien lehdet, taivaalla ei tällaisia fysikaalisia ilmiöitä ole, se on varattu kokonaan taialle, järvi on vain toinen nimi tälle vapaaksi abstraktioksi palautuneelle tilalle, sitä katsoessani tahtoisin ravita jonkin kauniin ruumiin magnaanilla ja sinkillä, elimeni oksitosiinilla ja tyreotropiinilla

[- - -]

Tällä järvellä sarvet  / jo nyt osaan kertoa jotakin sen ravuista.

[- - -]

Aina samasta kohtaa ilmestyy suolta kaksi koppeloa tien laitaan herkuttelemaan kivillä.

[- - -]


Kaksi kantarellia keskellä ajouraa. Naapurimökin heinikossa niitä on parvittain, eivät kerää.


[- - -]

Pestessäni käsiäni vedellä ja hiekalla tajuan: runoilijana Saarikoski kuoli onnellisella hetkellä. Neljäs osa ei olisi lisännyt mitään olennaista Tiarniaan. Vain oikeissa suhteissa nautittujen viinasten ja miniatyyrifragmenttien kirjoittamisajan täydellinen yhteensattuminen olisi tarjonnut jonkin mahdollisuuden, ja silti tulosten olisi tullut poiketa laadultaan kolmen aikaisemman kokoelman rihmastoista. En usko, että Saarikoski olisi kyennyt tuossa kunnossa ratkaisevaan hyppyyn.


[- - -]


(Sarjasta, jossa tutkitaan peruselementtejä: maata, vettä, tulta, taivasta, päivitän tätä sitä mukaa kuin bussissa tai muualla ehdin kirjoittaa)

Ei kommentteja: