tiistai 5. helmikuuta 2013

Burn Notice



Onko kukaan sattumoisin katsonut Matt Nixin surkuhupaisaa sarjaa Burn Notice? Tämä amerikkalainen komediaa ja dekkaridraamaa sekoittava keitos luiskauttaa maton niin totaalisesti elokuvakerronnan jalkojen alta, että jokseenkin vastaavaan tuossa genressä pystyvät vain Vares-filmatisoinnit; tosin niissä (huono) komiikka on jos mahdollista vielä kömpelömpää kuin Michael Westenin seikkailuissa. Luultavasti tämä vielä kömpelömpää -efekti syntyy siitä suuruudenhullusta ajatuksesta, että Vareksia on syytä esittää elokuvina ja siksi niihin on sovitettu elokuvallisia käänteitä, puujalkahuumoria ja muuta soppaa niistä ei puutukaan.

Jotakin sympaattista Burn Noticessa, tässä köyhän miehen kaapeli-bondissa kuitenkin on. Ohjaajan lähtökohdat lienevät sellaisissa laatusarjoissa kuin Miami Vice ja MacGyver. Myös tietyt Jack Bauer- ja Bond-jutut kulkevat mukana. Alan ihmiset löytäisivät varmasti tusinan lisää viitekohtia. Ehkä liikuttavinta koko jutussa on sarjan seuraamista helpottava kertojanääni, joka pysäyttää tarinan tuon tuosta identifioidakseen keskeiset henkilöt, usein jaksojen pahikset. Lisäksi toimintaa pysäyttävät kohtaukset, jotka ovat macgyverimäisiä tietoiskuja vakoiluun, räjäyttämiseen ja tiirikointiin tarvittavista toimista ja materiaaleista -- luultavasti nämä asiat ovat genren katsojille jo ennestään selviä, mutta kertoja viis veisaa siitä.

Välillä mietin, mikä mahtaa olla sarjan kohdeyleisö ja mikä sarjassa on komedian ja itsetietoisen parodian rajalinja? Näitä seikkoja on tuskin tarve pohtia syvemmin. Sarjaa ei kannata katsoa älyllisesti. Itse olen satunnainen, mutta sitäkin kiitollisempi seuraaja, sillä katsojaystävälliset kohtaukset voi jättää kesken milloin hyvänsä, myös kesken yksittäisten toimintajaksojen, sillä oikeastaan mikään -- mielenkiinto, tapahtumien huippukohdan missaaminen tai muu olennainen -- ei kärsi. Olennaista onkin ehkä jatkuva tunnistamisen ja kerronnan suhteen edellä olemisen riemu. Katsoja saa tuntea itsensä nerokkaaksi asiantuntijaksi katsellessaan esteettisesti mauttoman ja vetävän välillä soljuvaa tyhjänpäiväisyyttä. Omakohtaisesti koen typerän ja pinnallisen dialogin juuri minulle lahjoitettuna seurantabonuksena, sillä vuoropuhelujen kliseisyys on miltei nautinnollista.

Ellette tunne sarjaa, kehotan katsomaan vielä anfangiksi liittämääni kuvaa ja päähenkilön kasvojenilmettä. Siinä kiteytyy sarjan ydin. Päätelkää itse tahdotteko sujahtaa Maikkarin myöhäisiltaan maanantaisin. Minä ainakin aion jatkaa katsomista. Täkynä vielä se, että Fiona "Fi" Glenanne, sarjan naispäähenkilö, on pitkine säärineen ihan vetävä tapaus, joskaan kukaan tuskin jaksaa hänen takiaan vitkutella unille siirtymistä.

No niin, tämä postaus ilmestyi blogiini vain siksi, että valvoin eilen myöhään ja tapasin vanhan tuttavani, josta nyt kirjoitan. En tiedä monesko tuotantokausi on meneillään enkä jaksa asiaa tarkistaa. Sillä tuskin on mitään merkitystä itse asian kannalta. Tällainen kysymys vain nousi mieleeni: Kuinkahan paljon siitä arkisesta turvallisuuden ja pysyvyyden tunteesta, jota päivittäin koemme, on peräisin mitättömistä TV-sarjoista?



Ei kommentteja: