keskiviikko 29. tammikuuta 2014

Runoudesta



Jonkin verran rationaalisuutta tai ainakin menetelmiä täytyy löytyä, jos valitsee kirjoittamisen lähtökohdaksi runouden, tunteeseen ja muotoon perustuvan lajin, ja varsinkin jos aikoo saada valmiiksi teoksia.

Tradition ohjausta, mutta myös sitä, mikä on luonnollista, minulle omainaista. Ja silti ajatus minästä ja valinnasta on varsin suhteellinen. Niillä on tekemistä asian kanssa, mutta vain muodossa voi olla.

Runous on spontaania, kyllä. Runous on jotakin tavattoman, toisin sanoen epätavallisen pakotettua, kyllä, mutta tietyin vapauksin. Kirjoitan parhaiten, kun en mieti tekemisiäni. Tarvitsen kuria ja kehikkoja, jotta voin kirjoittaa. Tarvitsen metodeja, en niinkään sisältöjä. Ellei minulla ole keskeistä ideaa, ei tule mitään.

Kaikki määritelmät ovat mahdollisia, vuorollaan. Se että nyt kirjoitan on tyhjää vasten. Tukipuita puuttuu. Usko on sitä, että on kaiken tukipuu, vaikkei ole mitään.

Ennen kaikkea pitää uskoa siihen mitä tekee. Epäily tulee luonnostaan.


8 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Kun luen taaksepäin tekstejäsi huomaan sinun alkaneen käyttää uskonnollista sanastoa/kuvastoa/ajatustoa:
"Tänä yönä sinun he henkesi vaaditaan takaisin" jne. Mahtava runo.

Mitä se merkitsee, jään miettimään. No, aihe on intiimi, en pyydä vastausta. Juttu kuitenkin on kiinnostava. Teen omia tulkintojani. Viime kädessäsi siis tietenkin itsestäni. Yleensä kun kirjallisuudessa/runoudessa käytetään raamatun tekstejä se tapahtuu useimmiten metaforan tasolla. Kiinnostavin on kuitenkin ilmaan jäävä ajatus että tuo sanasto viestii kirjoittajalleen jotain muutakin.

No, ei muuta kuin hienoja runoja sivuillasi on. "Tryin to get heaven before they close the door?"

jope




Vesa Haapala kirjoitti...

Oma tulkintani: En ole missään mielessä vain tietyn kuvaston runoilija. Käytän sanoja, jotka merkitsevät minulle jotakin lähtökohtaisesti tai teen niistä merkityksekkäitä, olivatpa ne uskonnollisia, banaaleja tai mitä hyvänsä. Tässä retorisessa mielessä en ole pelkkien metaforien runoilija, vaan sanat ovat tapahtumia ja ne sitovat minut tiettyihin traditioihin, elämismaailmoihin ja ajattelutapoihin.

Voin hyvin myöntää olevani uskonnollinen runoilija - en tiedä ovatko muut samaa mieltä. Ehkä tämä on jonkinlaista uuskörttiläisyyttä, sellaista odotuksen runoutta, jossa on mukana myös tunne synnistä ja kuolemasta.

Tiedän, ettei moni pidä tällaisista ajatuksista, kun olemme niin maallisia ihmisiä ja Jumala kuoli 1800-luvulla. En kuitenkaan tahdo tai voi olla altistumatta kysymyksille, joita uskon kieli käsittelee: olemassaolo merkitysulottuvuutena, ristiriitana ja toivona.

Minulle runouden kieli ei kuitenkaan ole julistuksen vaan mahdollisuuden kieltä. Sitä voidaan tulkita monella tapaa. Sitä voidaan kuulla monella tapaa.

Anonyymi kirjoitti...

Hienoa että et sulje mitään kieltä pois, uskonnollistakaan, vaan uskallat käyttää sitäkin materiaalina. Itse koen nykyajan olevan moderneissa yhteiskunnissa jonkinlaista "leimakirveiden aikaa." Ihmiset haluavat olla kuin saippuaa. Pelkästä Jumala-hypoteesin pohtimisesta tulee turpaan tyyliin: et kai sä nyt vittu jotain paimentolaisuskonnon jahvee ota tosissaan...

jope

Vesa Haapala kirjoitti...

Joo, hyvä pitää elämä auki moneen suuntaan niin kuin se onkin auki, ollut siitä asti kun ihminen on täällä ollut.

Kyllä minä yhdellä tasolla voin jakaa modernin ihmisen ateistiset ajatukset ja paljon uskontokritiikistäkin, mutta varsinkin silloin kun ne yhdistyvät pöyhkeään antroposentriseen ajatteluun, tulee raja vastaan.

Parhaimmillaan uskonnon kieli käsitteellistää käsittämätöntä, siten kuin se on aina ollut osa ihmisen elämää. Uskonnossa kuten runoudessakaan ei ole kyse ensisijaisesti tietämisestä, ja tässäkin mielessä ne sopivat yhteen: leikkaavat voimakkaita ja elämyksellisiä kuvia siitä minkä tunnistamme mutta jota emme voi sellaisenaan saattaa tietoisuuden piiriin. Jos joku kutsuu sitä sitten mielikuvitukseksi, niin kutsukoon, minulle se on pelkästään myönteinen määre.

Anonyymi kirjoitti...

Runous ja rukous; ne ovat aika yhtenäinen sanapari, voisiko niillä olla alun perin samanlainen tehtävä,shamaanien loitsuista (mikäli sellaisia Suomessa oli), luterilaiseen kuivahkoon liturgiaan?
Itselleni runouden lukeminen ja kirjoittaminen jo itsessään on rajan toiselle puolen kurkottamista: Synti ja kuolema.. niin.. vaikea kirjoitamisen aiheena..mutta ainahan voi julistaa!

Julistaminen onkin sitten toinen juttu, sillä se joka julistaa tietää julistavansa, mutta eikö vastaanottaja, lukija, myös tiedä lukevansa jonkinlaista julistavaa tekstiä, mitä se sitten onkin, jo sana julistus on kuin jokin vappumarssin banderolli, siis, eikö sanoma ole silloin aika selvä, jos se on julistuksenkaltainen? (ei pitäisi olla pelkoa ymmärtää väärin)

sanoi Pirjo

Vesa Haapala kirjoitti...

Pirjo,

runous ja rukous samiksina, mikä ettei, julkisesti ainakin, sanoja jotka vaikuttavat.

Ja miksei muutenkin: ainakin minulle runous toteuttaa usein samaa funktiota kuin rukous: sanat joita en suuntaa jollekin saadakseni hyötyä, vaan sanoakseni ne ja jättääkseni mukaan myös hiljaisuuden.

Toisaalta runous on julkista, rukous yksityistä. Runo tarvitsee sanoja, on sanoitse, rukous ei niinkään, se voi olla myös hiljaisuudessa ja usein onkin.

Toki runous on myös julistamista. Runo itse sanoo: tässä olen, näissä sanoissa teen itseni olevaksi, ottakaa tai jättäkää. Sama mitä minusta teette, minä tahdon tehdä teille jotakin. Mutta minä en tahdo määrätä liiaksi tätä suhdetta, vaikka käytänkin monia retorisia temppuja, joiden vaikutuksia osaan pitkälle ennakoida.



juha saari kirjoitti...

Parhaat runot saavat uskomaan, että maailmalla on ajateltava reuna. (Viimeksi kokoelma Yksinkeltainen on kaksinkeltaista esimerkiksi...)

Vesa Haapala kirjoitti...

Juu, Tennilän kokoelma on kertakaikkisen hieno!