tiistai 28. tammikuuta 2014

Vanha paperilappu




Miksi, miksi pitää yllä toivoa, että kaikki, aivan kaikki ihmiset ovat melankolisia
ja kirjoittavat lapsellisella käsialalla?

Jokainen sanoo: Tuuli etsii reittinsä, kivet kolahtavat takaisin.

Juuri niin. Toivo perustuu siihen, ettemme mahda sille mitään.

Tahtoisitko tuntea pitkää sisäistä tyydytystä, joka katoaa rauhaksi?



9 kommenttia:

Liisu kirjoitti...

Parhain ja vaikein tavoitteeni on aina ollut mielenrauha! Että se osaa väistellä minua. Mitä sillä lieneekin minua vastaan. Aina, aina on rauhaton olo. Se tuntuu asuvan vatsassa. Sitä ei sieltä karista mikään. Se reagoi kaikkeen, mitä teen. Olisi edes hiljaa!

Vesa Haapala kirjoitti...

Juu, näinhän se on.

Silti kaikkinainen yltiöpositiivinen puhe onnellisuudesta, rauhasta, elämän tarkoituksesta jne. uhkaavat helposti kääntyä itseään vastaan ja muuttua turhaksi sanahelinäksi. Silti niitä olisi jotenkin pidettävä esillä, ainakin jätettävä niille mahdollisuus. Kirjallisuudessa se on vaikeaa, uskonnollisissa rituaaleissa ei niinkään ainakin silloin kun ne käsittävät ihmisen olemisen ristiriidat ja ahdistuksen eivätkä yritä tehdä niitä olemattomaksi.

juha saari kirjoitti...

Mutta kyllä ehdottomasti kaikkein turhinta olisi perimmäiseen tarkoituksettomuuteensa tuskastunut ateisti. Mihin minä voisin muka olla pettynyt? Olemassaolon pehmeään pakettiinko?

Vesa Haapala kirjoitti...

Olemassaolon paketti on usein niin pehmeä, että se hajoaa lähemmässä tarkastelussa. Tai sitten se on niin kova, ettei sitä uskalla tarkastella lähemmin, henkilökohtaisena lahjana.

juha saari kirjoitti...

Tässä tarkoituksen kysymyksessä on se virhe ,useimmiten, että ahdistusta koetaan elämän kontingenteista tapahtumista ja sen syytä haetaan metafyysisestä tyhjyydestä ja siihen sitten petytään.

Kyse on eräänlaisesta metafysiikan romantsoimisesta. Aika usein eksistentialismi on vain nimi tälle asenteelle, valitettavasti.

Kun uskovat joskus ovat kysyneet minulta, kuinka jaksan ateistina (itse sanon uskonnottomana) elää, huomaan että tämä kysymys on loogisesti mahdollinen vain heille itselleen; vain he voivat ihmetella metafyysisten vastausten puuttumista, koska jo olettavat sen olemassaolevaksi. Ja tässä en nyt halua olla sarkastinen vaan filosofoin ihan vilpittömsti. Ja sitä olen tehnyt uskonnollisten ja uskovaisten ystävieni kanssa naamakkainkin.

Uskonnollinen kielipeli on kiinnostavaa, eräänlaista dekonstruktiivista rajaseutua. (Googlaa vaikkapa blogitekstini/Vartija-lehtikirjoitukseni Onko nietzscheläinen armo mahdollinen?)

En usko. Mutta toisinaan on lakattava tietämästä. (Kuten asian toisaalla tiivistän.)

Vesa Haapala kirjoitti...

Muotoilenpa asian omalta kannaltani näin.

Älyllisesti (ja kielen tasolla) voisin olla ateisti. Elämänkokemukseni puhuu kuitenkin tätä älyllistä ulottuvuutta vastaan (minulla ei ole henkilökohtaista kokemusta ateistisesta olemisesta, korkeintaan agnostisesta).

Sanoisin, että tämä kokemusulottuvuus (joka ei tietenkään mitenkään ongelmitta ohita kieltä, koska nytkin siitä jotakin soperran) kertoo minulle seuraavaa:

Minun elämäni kuuluu minulle, mutta se ei ole minun siinä merkityksessä että olisin itse sen kiintopiste, että voisin ajatella sitä puhtaan antroposentrisesti.

Elämä on lahja, niin kova paketti, että se dekonstruoi minut lähtökohtaisesti. Minä en määritä lahjaa (pidän tästä kristillisestä ajatuksesta, koska se osuu minuun). Minut on otettu mukaan tähän elämään, ja juuri tästä lahjan ajatuksesta kumpuaa ei-ateistinen kokemukseni. Minä en edes yritä määrittää tai puhua siitä onko esim. Jumalaa tai eikö häntä ole. Minun kielipelissäni hän on.

Kokemuksellisesti minusta tuntuisi yhtä typerältä kieltää Jumala kuin kipu tai tyhjyys, vaikka voisin kielellisesti saivarrella aiheesta kuinka pitkään tahansa. Tavallaan myös näiden asioiden määrittely on minusta toissijaista; mieluummin luon kuvia Jumalasta, kivusta ja tyhjyydestä ymmärtäen että minä tässä teen jotakin, puhun jotakin, kielellistän jotakin mitä koen.

Sen tiedän kuitenkin (esim.) että tyhjyys tai Jumala ei ole puu tai jokin tapahtuma jota hallitsen tai jotakin jota voi markkinoida. Ne kuuluvat elämäni merkitysulottuvuuteen (joka myöskin on pitkälti rakentunut asemista, jotka ovat aivan muualla kuin minussa).

Jo tässsä ja tästä eteenpäin kaikki on huomattavasti epäselvempää, varsinkin jos tahdon kommunikoida kokemustani jollekin toiselle.

Pidän filosofiasta mutta tavallaan en kovinkaan usein näe, kuinka filosofien tapa käyttää kieltä vastaisi kokemustani todellisuudesta. (Paitsi kun luen Wittgensteinia, Kierkegaardia (paikoin), Nietzscheä, mm. heidän kohdallaan tunnen kohtaamisia. En tosin ole varma johtuuko asia heidän tavastaan käyttää kieltä vai siitä mitä he sanovat.) Pidän runoutta / kirjallisuutta yleensä paljon tarkempana kuvana siitä, miten elämä tulee kommunikoiduksi.

Kieli on minulle pikemminkin performatiivinen ja tapahtumaluonteinen kuin määrittelevä (tai rajattua kielellistä merkitystä koskeva) juttu.

juha saari kirjoitti...


1
Myönnän että lahjan käsite metafyysisessä yhteydessä on itselleni ongelmallinen, lähestulkoon mahdoton, itsensä kumoava. Se konnotoi antajan ja saajan ja olemassaolossa minulla ei ole antajaa, joten ajatukseni olemassaolosta on, että sen satunnaisuus on ihmisen mittakaavassa kyllin absoluuttista tehdäkseen metafyysiset kysymyksen tyhjiksi.

Itseasiassa tämä oivallus tuli lukiessani Wittgensteinin Tractatusta ja Deleuzen niitzekirjaa rinnakkain; L.W:n kautta Nietzsche aukes jotenkin valtavan kirkaasti... se oli vapauttava ja puhdistava kokemus (...tässä on jotain niitzeläistä nihilismin ylittämistä...)

Metafyysinen lahja on tavallaan mahdoton, itseensä tyhjentyvä käsite minulle (tästä kirjoitan jutussa Puutteen evankeliumi: Derridan lahja).

2
Runous tarkoittaa minulle yleiskäsitettä kokemuksen harmaaksi jäävälle alueelle. Se ON filosofiaa koska filosofia ei sekään saa esiin koko kuvaa ja tässä on kummankin vapauttavuus. Runous toteutuu vaikkapa sitten juuri tuon lahjan käsitteen mahdottomuudessa minulle.

Runous haastaa mielikuvituksen koska sen ei kuulu palvella eikä se palvele mielikuvitusta. Ja juuri se, mikä ei anna tilaa mielikuvitukselle, haastaa sen. (Minulla on muuten tuossa mainitsemassani kirjassa ihan kokonainen osio nimellä Unohtakaa mielikuvitus! Pasolini sanoi Salostaan että siinä ei ole tilaa perustelemattomalle mielikuvitukselle. Joo. Runous on mielikuvituksen vastustamista... Wittgenstein on minulle ehkä tämän runoudern ja filosofian yhteisen tehtävän kirkkain sanallistaja Nietzschen rinnalla. (Dewey sitten paketoi heidät kauniiseen järjen pukuun erittäin nautittavalla tavalla, Hume onkans kova! Ei Kant sen ongelmaa selvittänyt vaikka niin luuli! Hume on runoilija, Kant ei ole!)

Tässä kirjoittamani (vanhanaikaisen romanttinen!) runo aiheesta filosofian ja runouden ykseys tuossa kirjassani:

Kuvailu vailla
runoutta
saa unohtamaan
alun

sillä
runous on
mielikuvituksen
palauttamista
alkuperäänsä:

olosuhteiden
pakottamaan
äärimmäisyyden
aistiin.

t.juha

Vesa Haapala kirjoitti...

Moi,

hyviä ajatuksia, Juha, pureskeltavaa riittää.

1. Tuo ajatus "elämä on lahja" on varmasti filosofisesti erittäin hankala, jopa mahdoton.

Sen rinnalle voitaisiin tuoda yhtä hyvin ajatus siitä, että elämää kuvaa "heitettynä oleminen", minulle se on myöntävä ilmaus, ei perimmiltään ahdistava.

Käytän mieluusti lahjan paradoksia / metaforaa, koska se on kuitenkin jotakin, joka kuvaa sitä miten koen olemassaolon:

minulle on annettu olemassalo, minä olen saanut olemassaolon, en ole sitä itse tehnyt (sillä on geneettinen ja yhteisöllinen perusta toisaalla, tämän lahjan kokemusta ovat käsitteellistäneet ja sanoittaneet miljoonat ihmiset ennen minua, minä olen vain yksi ilmentymä pitkässä nauhassa).

Tämä minusta monin tavoin riippumaton asia on erittäin koettavissa, eikä mikään käsitteistys jonka voin kuvitella ylitä sitä tai kilpaile sen tarjoaman oivalluksen kanssa.

Kokemus merkitsee minulle erittäin paljon, voisin kutsua sitä jopa kokemukseksi ikuisuudesta, koska tiedostan että rajallinen ja materiaalinen elämäni on tällä tavoin asemoitu osaksi paljon suurempaa fyysis-materiaalista ja genealogista kokonaisuutta ja voin tuntea, että tämän asian tiedostamisella on merkitystä juuri sille miten olemassaoloni muotoutuu ja miten sen arvotan.

Tämä kaikki saa ajattelemaan, että olemassaoloni ei palaudu minuun. En ole koskaan ymmärtänyt sellaista filosofista asennetta, jossa muka kummastellaan "miksi mieluummin on jotakin kuin ei mitään", koska itse olemisen esiintulo on niin ilmeinen ja ilmenee kaikkialla. Vaatii typerää nihilismiä asettaa tuollainen kysymys.

Tämän lahjan ymmärtämisessä minua ovat opastaneet ennen kaikkea omat lapset, heidän syntymänsä, kaikki ne hetket jolloin he olisivat voineet mieluummin olla olematta kuin olla ja kuitenkin he ovat olleet.

Minä olen sillä tavoin agnostikko, että minulle ei ole merkitystä sille mikä tämän elämän jälkeen seuraa, koska itse olemassaolo tarjoaa riittävän käsityksen siitä mitä voidaan kutsua ikuisuudeksi tai Jumalaksi. Se tarjoaa aivan riittävästi aihetta olla kiitollinen, vaikka jotkut asiat menisivät vuosia aivan päin vittua (todellakin kontigentteja juttuja itse perusoivalluksen kannalta).

(Elämän) lahjalla on niin monta antajaa, etten voi mitenkään edes laskea, mistä tämä lahja on tullut, siinä on aivan tarpeeksi merkitystä ja kaikupohjaa elämälle. Mitään muuta merkitystä ei tarvita.

Näistä syistä minun on vaikea kuvitella tilannetta, jossa kuvaamaani lahjaa ei olisi ja että minä en olisi aina jo kiedottu olemassaoloon, joka edeltää minua ja sysää minua eteenpäin kuolemani rajaan saakka.



2. Mielikuvituksestakin sanoit hyvin. Palaan siihen joskus. Runoilija ei tarvitse mielikuvistusta, minulla on sitä kyllä, mutta sillä ei ole juurikaan merkitystä kirjoittamisessa.

Minulle runous on asioiden saattamista olemiseen, niiden tuomista avoimeen tilaan; filosofista siten että kieli, havainto ja muisti sekä itse prosessi muodostavat edustuksia, jotka erottelevat ja saavat potentiaalisesti muutkin ajattelemaan ja havainnoimaan sekä tuntemaan kielellisen työn ja leikin iloa. Runous on myös retorista toimintaa, yhteiskunnallista toimintaa, vaikuttamaan pyrkivää toimintaa, mutta paljon siinä on ilmenemisen kaltaista tarkoituksetonta olemisen myöntöä.

juha saari kirjoitti...

"Miksi mieluummin on jotakin kuin ei mitään"

Olen täysin samaa mieltä kanssasi tämän kysymyksen järjettömyydestä. Juuri tätä puhun kun kirjoitin kyllin absoluuttisesta olemassaolostamme. (Heidegger on välillä nasta mutta yleensä en jaksa sitä. Nihilismin ylitäjänä kyllä niitzen tasoo mutta lähestyy asiaa eri kautta.)

Tuosta heittymisestä olen kirjoitanut (taas tuohon kirjaani) aforismin kuvaamaan omaa asennettani elämään:

Ei meitä maailmaan heitetty. Tänne livahdettiin.

Mielikuvituksesta vielä: yksi hienoimmista teksteistä, jossa se talutetaan kellariin, mykistetään kertakaikkiaan, on Muodonmuutos. Itse luen sitä kirjaimellisesti; siten että kuoriainen on eräänalainen reaalisen ilmentymä jota ei pidä selittää unen tai alitajunnan logiikalla symbolisen piiriin ja siten mielikuvituksen kuviteltavaksi. mahdollisimman konkreettisena luentana Muodonmuutos johdattaa minut kommunikaation ja sosiaalisen vuorovaikutuksen mykille alueille. Avaa ja sulkee sitä, millaista pääomaa ja vaihtoarvoa jaamme tai jätämme jakamatta inhimillisessä vuorovaikutuksessa; sitä miten voitamme tai häviämme ja kuinka häviötämme kestämme tai olemme sitä kestämättä.

Dalton Trumbon elokuvassa/romaanissa Sotilaspoika on -mielestäni kirjoittajan sitä tarkoittamatta - samaa teemaa käsitelty kiinnostavasti ja aika ainutlaatuisesti (kokonaisuutena en hirveästi jaksa siitä kiinnostua vaikkakin se tietysti on ollut radikaali ja tärkeä juttu ympäröivän kulttuurinsa haastajana). Kuka omistaa meidät kielessämme ja mitä meidän on hyväksyttävä toisilta ollaksemme edes jotenkin mielekkäästi olemassa, mikä on henkilökohtainen kuoriaisemme?

Siinä näiden kahden teoksen ydin omassa luennassani. Luen kumpaakin teosta aika lacanilaisin silmälasein, myönnettäköön... (ks. blogistani 'Kafkan kirjaimellinen Muodonmuutos' ja "elokuvakäsikirjoituksesta" Marx Puhuu (2012/1)luku 'Kuoriaisen vaihtoarvosta').