tiistai 18. helmikuuta 2014

Pienistöstä luettua*



Onko runous keskittymishäiriö?

Runous on sitä, että joku
aivan avoimesti sanoo,
ettei me pärjätä näin.

(Yhteiskunnallisesti häiriö on kaikkialla muualla kuin runoudessa,
nimittäin siinä mihin nyt jatkuvasti keskitytään.)

*

Katsottakoon näkymättömän idea
sormien lävitse.

Reseptorien resetoimaton deitti.


*



*Timo Salon Pienistö-blogista väärinluettuja säkeitä

7 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Kaikki ihmiset sanovat "ettei me pärjätä enää näin" mutta ihmisillä on eri perusteita, eri syitä ajatella noin ja erilaiset tavoitteet sille mitä olisi pärjääminen. Esim. joku uskoo ilmastotuhoon, joku ilmastotuho-paniikin tuottamaan tuhoon. Meitä ei taida enää mikään yhdistää kun näin vulgäärin maailman teimme.

Itse koen että taide voi yhdistää meitä, voimme kokoea kumppanuutta, mutta heti kun esiin nousee arkiajattelu ja sen johtopäätökset, tulee väliin toivottomia kuiluja. Tätäköhän M. Pulkkinen myös tarkoitti? Itse luen nyt paljon Haavikkoa mutta human interest- tasolla
( plus poliittisesti, filosofisesti) lienemme täysin vastakohtia, anakin mitä metsän, tai minkään, hah, omistamiseeen, tulee. Jose Saramago, minulle äärimmäisen tärkeä happi, oli kommari ja ateisti, minä en. Mutta silti hengitän häntä.

jope

Vesa Haapala kirjoitti...

Moi Jope,

taide ja sen tekeminen ovat ehdottomasti plussaa tässä todellisuudessa - suoraan yhteiskunnalliseen tilanteeseen kohdistuneet ajatukset ovat enemmän tai vähemmän sellaisia voihkaisuja ja harvoin taiteellisesti mitään merkittävää (ainakin omalla kohdallani näin)...

Edellisen lamakauden olin köyhä opiskelija. Ajattelinko lamaa? No en, pärjäilin niillä muutamilla satasilla kuussa. Elämä oli hienoa, tekemistä riitti. Nyt puristusta on hieman enemmän kun on perhe ja vastuita, mutta silti saa tehdä mielekkäitä juttuja.

Ote herpaantuu heti jos jää kiinni rakenteisiin (olivatpa ne sitten kirjallisuusinstituutiossa tai yhteiskunnassa yleisemmin).

Anonyymi kirjoitti...

Minä pidän aina siitä kun joku taiteilija uskaltaa ajatella myös yhteiskunnallisesti. Valitettavasti teille taiteen tekijöille annetut
raamit "ajatella yhteiskunnallisesti" ovat usein kovin ahtaat. Tarjolla on vain se "vasemmistolaisesti" ja "kriittisesti" ajattelevan "yhteiskunnallisen kyseenalaistajan" moodi. Seuraus: näitä pseudo-kriitikoita on maa täynnä, samoinajattelevia ei-toisinajattelijoita. Tässä maassa yhteiskunnallisuus on usein sitä kaurismäkeläistä vasemmistosatua pääasiassa. PEN on yhden asian Pen jne. Tästä asemasta sitten jaetaan tuomioita "rasismia" ja "suvaitsemattomuutta" vastaan kuin muinoin YYA-Suomessa neuvostovihamielisyydestä.
Esim. Tiedätkö yhtään suomalaista kirjailijaa joka (uskaltaa) kannattaa ydinvoimaa? Et varmasti. No, aina olemassa pakotie minkä olen kuullut monelta tekijältä: Ei taide voi eikä sen pidäkään olla julistavaa. Ei tietenkään, mutta jotkut meistä lukijoista kaipaavat maahamme jotain sellaista pol. epäkorrektia säpinää kuin mitä esim. Michel Houellebecq toi Ranskaan. Ainakin proosaan olisi toivottavaa saada aito toisin(väärin)ajattelija tässä maassa. Ei näy. Seppälä sanoo vain totuuden. Mutta sekään ei uskalla tehdä muuta kuin tuomita rahan vallan (kuten me kaikki muutkin). Runous, lajeista kovin, toimikoon sitten toisin.

No, tämä oli tietenkin kärjistys, otan kymmenestä kirjasta yhdeksän mieluiten ei-poliittisina. Poliittinen runous on kamalinta mitä tiedän paitsi ehkä TS Eliotin vihjaava konservativismi tai Danten firenzeläis-helvetti.

t. jope


Vesa Haapala kirjoitti...

Kyllä minäkin pidän, pidän jopa siitä, kun joku uskaltaa ilmaista epäkonventionaalisesti tunteitaan.

Raamit ovat ahtaat, totta, ainakin sosiaalisesti, suurimmaksi osaksi juuri kuvaamallasi tavalla. Taiteellisesti asian ei kai tarvitsisi olla niin. Minusta esim. Antti Nylén (vain yksi esimerkki, kun olen häntä viime aikoina lukenut) onnistuu nykyprosaisteista parhaissa ja huonoimmissakin esseissään olemaan harvinaisen rehellinen ja epäsuomalainen tässä suhteessa. Kyse ei ole siitä kosiskelevasta poseerauksesta, jota monilta esseisteiltä ja muilta kolumnisteilta saa lukea (he ovat varmasti ihan vilpittömiä mutta todella korrekteja ja konventionaalisia ajattelutavoissaan).

Minua itseäni on aina pelottanut innokkuus luokitella taidetta jonkin yhteiskunnallisen asian / edustuksen kautta, puhutaan sitten yhteiskuntakriittisestä, vasemmistolaisesta, feministisestä tms. taiteesta, vaikka toisaalta on aivan ilmiselvää, että olemme yhteiskuntiemme ja oman aikamme kasvattamia.

Ei minua kiinnosta taiteessa se, kuinka vasemmistolainen tai oikeistolainen joku tyyppi on. On monia hyvää taidetta tehneitä runoilijoita, jotka voisi leimata "konservatiiveiksi" / "oikeistolaisiksi" /(Eliot / Pound), samoin on niitä joiden voi ajatella edustavan "vasemmistolaista" ajattelutapaa. Ei hirveästi kolahda, jos heidän taiteensa pysähtyy tälle tasolle, että kiinnostavaa on redusoida sieltä esiin joku ajattelusuuntaus tai ideologia. Esimerkiksi Saarikoski on todella mielenkiintoinen juuri kaikessa ristiriitaisuudessaan ja haparoivassa yrityksessään yhteiskunnalliseen kritiikkiin, koska yhtä paljon hänessä vetoaa tietty rehellinen avuttomuus ajatella yhteiskunnallisesti ja olla ihminen. Siis ihminen liian suurten kysymysten ja esimerkiksi oman ruumiinsa seurassa. Sen takia mieluummin Saarikoski kuin esim. Haavikko.

En suoraan sanoen edes tiedä, millaista olisi korkeatasoinen yhteiskunnallinen taide, jolla olisi jotakin konkreettista vaikuttavuutta maailmassa, jota kuitenkin johtaa talous ja poliittisten puolueiden idiootit.

Niin, enkä tiedä yhtään suomalaista taiteilijaa, joka kannattaisi ydinvoimaa. Sen sijaan tiedän mm. yhden appiukon joka sitä kannattaa. Voisinko itse kannattaa ydinvoimaa? Varmasti sellainen tilanne olisi kuviteltavissa, mutta jos sillä tahdotaan lisää "halpaa" sähköä, niin en. Kovan teollisuuden alasajo on typerää maamme taloudellisen ja muunkin hyvinvoinnin kannalta, mutta siihen minulla tai monella muullakaan ei liene sananvaltaa. Tavallaan mielipiteeni näiden asioiden suhteen tuntuu täysin irrelevantilta, ja varsinkin se on sitä suhteessa siihen mistä tahdon kirjoittaa.

Houellebecq on ihan ok. Hän on saanut Ranskassa ja muualla mölyä aikaan, kirjoittaa toisinaan hyvin, toisinaan floppaa ja toistaa itseään. Flopit ja monotonisuus pistää vähän mietityttämään.

juha saari kirjoitti...

Tällä hetkellä Santasen setelirunot ovat mielestäni poliittisinta taidetta mitä tiedän. Ne konkretisoivat talouden, politiikan ja taiteen leikkaupisteen. Kysyvät (ehkä tahattomasti) onko taide taloutta tärkeämpää tai tarkemmin: todempaa.

Sillä mikä olisi enemmän sen ilmaisemista kuin testata konkreettisen arvon tuhoamista kirjoittamalla siihen? Haastamalla maailman tunnetuin, vaikutusvaltaisin, tiedostamattomin ja juuri siksi tosin merkin ja sisällön viittaussuhde.

Santasen kirjoittaminen on konkreettista; sanat on kirjailtu kantajaan,jota ei voi koskettaa aiheuttamatta renkaita; hän ikään kuin välittömällä yhteydellä todellisuuteen kertoo, paljostako luopuu kirjoittamalla; mikä on taiteen hinta. Tai ehkä ihan pikkuisen narsistisen itsensä ilmaisun, kun sitäkin taide on...

...sillä vaihtoarvoa runouskin on ja setelirunouden kohdalla se todella konkretisoituu! Voin vain kuvitella sitä mielihyvää, mitä Santanen saa ideoistaan ja on niiden kautta enemmän olemassa taiteen kentässä kuin rahan avulla koskaan.

Ja sitten toisaalta: voivatko vain hyvinvoivat taiteilijat tehdä rahasta puhdasta symbolia, abstrahoida sitä arvottomaksi, saada mielihyvää "alistamalla" eikä käyttämällä sitä? (Kuvitelkaa performance, tai videoteos, jossa setelirunoilija kirjoittaisi runoaan ja ehkä siten tuhoaisi setelin vaihtoarvon kerjäläisen katsellessa moista vierestä. Santanen näköjään tekee minusta moralistin!!! Onneksi laitoin sen kympin tänään Naistenpankkiin ettei nyt ihan tyhjät tynnyrit kolise!)

Mutta kuitenkin: Teknikan maailmat on Olli-Pekka Tennilän Keltaisen ohella todella jotain riemukkaan uutta ja mieltä avaavaa runouden kentällä.

Vesa Haapala kirjoitti...

Hei Juha,

minuun Santasen teoksessa tekivät suurimman vaikutuksen (runoilijana) osastot Tekniikan maailmat ja Edustaja. Setelirunoudella on nuo konseptuaaliset ja taloutta kommentoivat etunsa mitä analysoitkin. Hieno teos kaikkiaan. Ja aika tiiviisti suhteessa kielellisesti viime vuosien moniin hienoihin teoksiin, jos tarkemmin lukee (olin huomaavinani, että Santasen kieleen ovat vaikuttaneet Harry Salmenniemen esikoisen, Kristian Blombergin itsekseen muuttuvan ja - ehkä meikäläisen Ötzinkin -) kieli; Santasen ilmaisu on terävöitynyt mukavasti sitten kahden edellisen teoksen. Tykkään kyllä kovasti, ilman näitä kytköksiäkin, jotka voivat olla myös lukijan vaikutelmia.

Vesa Haapala kirjoitti...

Vielä: Todellakin, juuri tuo itse rahaan kohdistuva materiaalinen kosketus on ele, joka johtaa pelkän käsitteellisyyden ulkopuolelle (Santanen käsittelee edeltäjiään teoksensa loppuesseessä, mutta silti hänen teollaan on aivan omanlaisensa vaikutus idean tasolla "meidän ajassamme").