tiistai 4. helmikuuta 2014

Tunnustelu



Taiteessa minua ei kiinnosta niinkään se, mihin ihmiset uskovat tai mikä heidän maailmankatsomuksensa on. Minua kiinnostaa se mitä he taiteessaan tekevät ja miten.

Onko tämä epäluottamuslause? Ei. Tämä on luottamusta: ei enää yhtäkään elokuvallista tunnustusta tyhjässä kirkossa, ei torille rikkoutuneita lyhtyjä ja huutoa. Vain hautajaiset ja kouristelevien kasvojen lumous.


7 kommenttia:

juha saari kirjoitti...

Joskus kyllä tekijän asenteesta sisällön eettisiin ongelmiin voi kehittyä kiintoisa teoksen elemetti. Korkeakulttuurissahan on tavallista, että kun luemme tai näemme jotain arveluttavaa, vaistomaisesti luotamme tekijän ironiaan tai kriittiseen asenteeseen. Mutta joskus teokset eivät tunnukaan antavan tätä turvallista etäisyyttä kyseenalaisin, esim. fasistisin sävyihin. Dickeyn romaani (ei elokuva, joka on asenteeltaan siistitty versio)Syvä Joki on esimerkki teoksesta, jonka loistavuus pakottaa minut (fasistiselle?) epämukavuusaluelle. Eikä Dickey anna minkäänlaista vihjettä, mitä mieltä hän itse on (päähenkilön hyisestä asenteesta raiskattua kohtaan).

Vesa Haapala kirjoitti...

Tää mun ajatelma on kyllä melko kontingentti, oikeastaan pelkkä pallo, jonka heitin seinään. Pitäisi varmaan kirjoittaa joku sille vastakkainen.

On totta, että mieleen tulee runsaasti erinäisiä teoksia, joissa ilmaisu saa lukijan välittömästi hakemaan (tekijän asemoimaa / lukijan konstruoimaa) tasoa, jota voidaan kutsua tekstin normistoksi (nk. "sisäistekijä"), joka suhteuttaa teoksen maailmaa, siinä esitettyjä väitteitä jne.

Itse ajattelen, että kirjoittaja voi luoda teoskohtaisesti erilaisia tekijyyksiä ja ajattelen myös, ettei tekijä voi kontrolloida eikä aina tahdokaan kontrolloida teoksensa merkityksiä.

juha saari kirjoitti...

(kylläpä tuossa mun vietissä oli monta kirjoitusvirhettä...)

joo. Dickeypakkomielteessäni olen ajatellut etsiä käsiini sen elämänkerran ja kertakaikkiaan katsoa, löytyykö sieltä mitään aiheesta. Että oliko se kaivanut pihallensa kellarin neuvostoliiton hyökkäyksen varalle ja keränyt sinne purkkilihaa ja aseita ja harrastiko se selviytymisfilosofioita (Kohti valkeaa merta vähän antaa viitteitä tohon jälkimmäiseen niinku Jokiki...). Oliko Dickey sivistynyt rambo!?

Itse jouduin muuten löytämään sisäisen ramboni kun niiden inhoajina erehdyin katsomaan nelosen. PIDIN! PALJON! Tiukka ja taloudellinen toimintaelokuva. Pateettisella virityksellä eleetön. Ihanku Staloone ois tajunnu sävyistä jotain ihan uutta. Pakko myöntää. Ja siinähän militantti provokatiivisuus ja manipulointi on niin ilmiselvää ettei enää edes ole kiinnostavaa kritiosida sitä... Ja kyllä milintantissa asenteessakin on tietenkin minun taiteilijasielulleni (ja rikosseuraamustyöntekijän pehmoisuudelleni)jotain aitoa haastetta...

Mutta tämä Dickeyn Joki vielä: siinä tekijän äänettömyys luo teoksesta juuri niin kirkkaan ja ainutlaatuisen kuin se mielestäni on. Se on osa (taas se Lacan!)sen teoksen reaalista.

Populaarikulttuurissa tuo suojaava humanismilla petsattu tekijä ei ole niin itsestäänselvä. Korkeakulttuurissa se on melkein sääntö: kun luen taideromaania, olen yleensä eettisesti hyvässä seurassa. Tässä siis Syvä Joki on poikkeus.(kärjistän toki mutta tajuat pointtini...)

juha saari kirjoitti...

(kirjoitusvirheitä vietissä joo... todellisuus pilailee kanssani)

Vesa Haapala kirjoitti...

Vietissä on aina kirjoitusvirheitä, se on koodattu niin.

Reaalisen paljastuminen / hetki voi tapahtua niin korkeakulttuurisissa teksteissä kuin popissakin.

Minä en esim. tiedä miksi minua kiehtoo katsoa The Walking Dead -sarjaa, vaikka tiedän sen olevan osaltaan roskaa.

Ehkä värit, maisemat, kasvojen ilmeet, jotkut liikkeet, joku tunnelma siellä täällä, ylipäänsä vinouma jonka joku virus saa aikaan "realistiseen" kuvaan.

Dystopiakaavat on siinä kyllä ilmeisiä ja juonenkuljettelut myös.

juha saari kirjoitti...

Kuolleet kulkijat... Minä pidin Kulkijoista aluksi paljon mutta nyt ovat hakusalla. Mutta katson kuitenkin. Minua nuo dystopiat on jostain syystä aina tykästyttäneet. Maaiman autius ja sen kuvitteellinen kokeminen tuntuu kiehtovan unen kokemiselta jostain syystä (Zizek muuten tais sanoa jossain tästä jotain...)Tien elokuvaversio kylläkin oli tylsä. Mutta kun alkuteksti on niin loistavaa (minulle se paras Cormac) niin kai sitten vaikea saada mitään uutta irti elokuvaan.

Kun aloin tyttärieni kanssa aikoinaan katsoa Pientä taloa preerialla, olin niihin alkukausien jaksoihin jostain syystä ihan lääpälläni. Niiden sentimentaalinen eeppisyys ja rytminen vakaus vei mut täysin meneessään. Ne oli hyvin tehtyjä, perhana, ei auta mikään.

Ja sitten tämä Spielberg. Se on itselleni ristiriitainen mieltymys. Sen americanan makeus ja lapsekkuus häiritsee joskus hirveästi, mutta sitten taas olen sitä mieltä että Tekoäly, E.T ja erityisesti Lincoln ovat hienoja elokuvia. Ja Sotamies Ryania katselen paljon mielummin kuin Malickin Veteen piirrettyä viivaa (vaikka Malickin Uusi maailma ja Julma maa ovat minulle suuria elokuvia). Yleensäkin pasifistiset sotaelokuvat haukotuttavat minua itsessäänselvyydessään ja turvallisuudessaan(Tule ja katso on poikkeus).

Vesa Haapala kirjoitti...

Varmasti tuo unimaisuus on yksi syy siihen että jaksaa katsella TWD:n ja True Bloodin kaltaisia sarjoja; jälkimmäisessä on ollut erinäisiä poliittisiakin piirteitä, mutta TWD:a minun on ollut vaikea lukea allegoriana tms. eikä kovin vankkoja poliittisiakaan juttuja löytyä. Kyllä kai se on unen tai reaalisen silaus joka tunkee esiin nimenomaan banaalista - vähän sama kuin normielämässä (joka on aika banaalia) on erityinen alleviivaus jos sen vaan saa esiin ja tahtoo nähdä. Sarjasta tosin saisi paljon pudottavammankin, jos tahtoisi, eikä se vaatisi kovin kummoisia.

Malick kyllä uppoaa meikäläiseen, myös Veteen piirretty oli sellainen jonka jaksoin katsoa toistamiseen. Private Ryankin tullut katsottua useampaan kertaan. Sotaelokuvista parhaita ehkä kuitenkin Ciminon Kauriinmetsästäjä ja toisessa ääripäässä Inglourious Basterds, uppoaa komediana ja historiankirjoituksena.