maanantai 3. maaliskuuta 2014

Kielletyn puun hedelmä







Ehkä juuri siksi, ettei asiasta missään mainita*, istutan omenapuun.

Joka päivä painia pahan peilikuvan kanssa.


Onko tämä oivallus vai isku:

Tuleva ei heijastu yhtään todempana kuin mennyt,

en ole koskaan kertojan roolissa.




*Usein syntiinlankeamuskertomusta tulkitaan siten, että Eevan kaiken tiedon puusta miehelleen tarjoama hedelmä olisi ollut omena, vaikkei Raamatussa näin luekaan. Lutherin sanoiksi taas on pantu ajatus siitä, että on istutettava omenapuu, vaikka tietäisimme maailman loppuvan huomenna. Tässä virkkeessä nämä kaksi virhetunnistusta on nyrjäytetty yhteen.

Mietin vaan kuinka vähän meillä on varmaa tietoa siitä, mitä joku tietty tapahtuma pitää / on pitänyt sisällään / jäsentyy, ja kuinka paljon meillä on iskulauseiden ja mielikuvien tasoista tulkintaa asioista, jopa omasta historiastamme, jonka sentään olemme fyysisesti eläneet. Ja ne synkät väärintunnistukset, joiden kanssa päivittäin kamppailemme...

Olemme pikemminkin henkilöhahmon kuin kertojan roolissa, olemme osallisia, emme ulkopuolisia. Mielenkiintoista on, että teimmepä mitä hyvänsä, leikkaammepa myyttejä kuinka tahansa, meitä kertovat silti tarinat syntiinlankeamuksesta, naisesta ja miehestä, historiasta, ajan ulottuvuuksista, toivosta ja pahoista kaksoisolennoista.

Inhimillisen elämänmuodon säilymisen taustalla täytyy olla valtavan joustava autopilot ja luonnon toleranssi (fysiologinen, kemiallinen ja sähköinen peruste), niin sekavia ja sattumanvaraisia ovat tekojamme ohjaavat käsitteistykset ja ajatuksenkulut.


14 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Runosi ja sitä seurannut osa vastaa hyvin myös arkikokemusta: kaikkea on päällekkäin ja ristikkäin niin paljon että usein on mahdotonta mitenkään eritellä mikä on "oma" käsitys, mielipide, tulkinta mistään, kun synapsit syytävät tulkintoja, kuvia, kysymyksiä, vastauksia, epäilyjä, varmuuksia parin sekunnin välein ja yleensä keskenään ristiriitaisia. Hyvä tieto nielee pahaa tietoa ja paha tieto nielee hyvää...On mahdotonta seisoa tukevasti minkään takana tai edessä. Sivussa voi kyllä pysytellä.



VT:n myytit (miksi ne muuten aina sanoitetaan "myyteiksi", hallinnanvaikutelman vuoksiko? pelon vuoksi? pelon että ne olisivat sittenkin jotain enemmän kuin myyttejä?) selittävät ja kirkastavat minulle hyvin, mistä n y t m i n u s s a on kysymys. 1. ja 2. Mooses, Saarnaaja, psalmit, Job. Eihän noita kovempaa kamaa löydy. Synapsit puhtaaksi räjäyttävää kirjallisuutta ( ja ehkä, hah, vielä jotain enemmän)!?

jope

juha saari kirjoitti...

Rohkenen sanoa näin: OLEMME tuota toleranssia, olemme se, koska valintamme eivät sittenkään ole LIIAN satunnaisia ja sekavia. Jokin tehtävä järjelläkin (niillä tarinoilla ja tulkinnoilla ja keksinnöillä joita kokemuksestamme kehittelemme) on lajillemme ollut. Sekavuuden myytistä huolimatta. Sillä kai sekin on yksi myytti jota romanttisesti vaalimme. Varsinkin jos olemme absurdista voimaa hakevia runoilijasieluja, synkkyyden apostoleja niin sanoakseni (Beckett oli yksi pahimmista ja siksi en jaksa sitä toisinaan sitten millään) tai kipua rakastavia eksistentialisteja; fyysikko kun ei ihan niin paljon korosta sekavuutta vaikka epätarkkuusperiaate häntä vaivaakin; siihenkin kun on edetty juuri ainakin suhteellisen järjestelmällisen ajattelun avulla.

Minusta tuntuu että vaikka totuus onkin suhteellista, se on riittävän toimiva kone pitämään minut jotensakin järjissäni. Riittää että minulla on siitä oma kyllin toimiva pragmaattinen käsitykseni. Kyllä mielekkään epäilyn raja käytännössä aina löytyy. Varaltiepäileminen jos mikä on absurdia, pelkkää tyylin poseeraamista. (Jopa Derridan oli dekonstruoitava metafyysisiä systeemejä mielekkäällä tavalla, totuuden ja hyvyyden ajatus sisimmässään; jatkettava valistuksen projektia hajottamalla valmiita vallan systeemejä.)

Mutta paljonko sitten tarvitaan satunnaisuutta ihmisen välttämättömyyteen? Tuo kysymys kuvaa osaamme tässä universumissa. Ja se on kysymys minkä ihminen tekemisillään kysyy filosofiassa, tieteessä ja taiteessa mutta johon hän ei pysty eikä hänen oikeastaan edes tarvitse vastata. Me kun välttämättä jo täällä olemme, kaikessa järjessä ja järjettömyydessämme. Eikä niinkään heitettyinä vaan tänne livahtaneina!

t. juha

Vesa Haapala kirjoitti...

Jope, mainitsemasi VT:n kirjat ja "myytit" kiteyttävät oman aikansa tietoa, tunteita ja uskomuksia ja mielestäni monesti siten, että niihin voi yhä kokemuksellisesti samastua (ainakin kun tilanne on päällä); niissä on se inhimillisyyden pohja, joka historiassa toistuu.

Juha, en minäkään pidä loputonta epäilyä minään hyveenä. Joskus vaan ajattelen, että vaikka tietoisuudesta on ihmiselle suunnatonta etuakin, on ihmisen olemassaololla muitakin perusteita kuin tietoisuus, ja tuo muu (esimerkiksi ruumiimme sisältämä tieto) pitämässä asioita pystyssä tietoisuudesta huolimatta (vaikkei näitä näin dualistisesti voikaan erottaa).

Uskon monessa suhteessa valistuksen projektiin, totta kai, joskin tiedämme mistä kaikesta sitä on myös syytetty. Runoudessakin sitä on, joskin siinä on myös liiallisuuden, havainnon ja itsepintaisen käsityöläisyyden elementtejä. Absurdia ja yllätystäkään ei voi unohtaa, kun ne tuppaavat ilmenemään aina siellä missä ihmiset ovat. Sekavaa runous ei sen sijaan ole!

juha saari kirjoitti...
Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
juha saari kirjoitti...

Aivan. Runous ja taide ei sinänsä ole sekavaa. Hyvä tarkennus. Taiteilija- ja runoilijapiireissä liikkuessani vain usein koen eräänlaista absurdin ja kaaoksen vaalimisen tuntua, ikään kuin vastarintana järjen maisemille. Järki tuntuu olevan melkeinpä vanhanaikaista. Ehkä se on jonkinalaista tilan raivaamista kokemuksellemme; "hengen" vapauden vaalimista...

Anonyymi kirjoitti...

Valistuksen projektin suurimmat oivallukset ovat moniselitteiset vapaus, veljeys ja tasa-arvo, mutta ne ovat myös sen suurimamt tappiot, kuten tiedämme. Valistus kieltämättä toi vähän valoa pimeään mutta taisi se samalla luoda myös uudenlaisen ihmispedon: (tapettuaan sitä edeltäneen barbaarin) äärisubjektiivisen, omalakisen ja itsensä selittävän ihmisen.

jope

Vesa Haapala kirjoitti...

Valistuksen keksintöön sisältyvä rationaalisuuden ja hybriksen cocktail näkyy 1900-luvun tuhoisimmissa projekteissa, ilman muuta (eikä loppua näy).

Samanlainen tappio on omasta näkökulmastani myös se, miten valistus kuoppasi keskeisiä elämää sääteleviä osia esimerkiksi uskonnollisesta ajattelusta ja eetoksesta ja ylipäänsä ihmisen eli järjen ulkopuolelle jäävästä olemisesta (jos sellaisesta voidaan puhua). Silti järki yhtenä elämää perustavana momenttina on jotakin, josta on hyvä pitää kiinni. Jotenkin se pitäisi vaan saada yhdistettyä vastuuseen ja etiikkaan, käytännössä: edellä mainitut kuitenkin hillitsevät järkevän ihmispedon pahimpia tempauksia.

juha saari kirjoitti...

Kädellisten ulmuus ja hyväntahtoisuus kai meissä piilee ideologioihin tai aatteisiin katsomatta. Ilmenevät eri muodoissa eri aikakausina kummatkin. Inkvisitiosta keskitysleireihin. (Natsismin aate ei tässä edusta valistuksen hirviömäistä muotoa, jota se ei ollutkaan, vaan uskonnon brutaalia ilmenemistä, ideologista ja mystistä uskoa erojen luonnollisuuteen tai yhtä lailla uskoa luonnollisten erojen ihmisiä jaottelevaan todistusvoimaan.)

Valistus oli ja on älyllisen organismin evolutiivisen proseessin vaihe, jonka äärimmäisin muoto lienee tätä nykyä (jo epämuodikas) dekonstruktion etiikka; jälki ja viive kun ovat väistämättä eettisiä, jokaista aatetta asettavaa yksikköä välittömästi refelektoivia "välineitä"; différance on tällä hetkellä eettisintä mitä saatan kuvitella... ja mahdollisesti pahinta mitä sisäisiä eroja sietämätön fasisti saattaa kuvitella.

Kyllä kielen takana jotain on, maailma ei ole vain sana: eihän voi esimerkiksi päättää, että lohduttaa toista ihmistä vaikkapa vasaroimalla häntä. Dekonstruktio nyt vain on raivostuttavassa liioittelussaankin mainio tapa lähestyä sitä reaalista, joka on alati muuttumassa etuoikeudeksi ja edelleen julmuudeksi. Minulle valistus on reaalisen loputonta ja mahdotontakin kysymistä dekonstruktion välineellä. "Sairautta" jota kai tarvitsemme tullaksemme toimeen toistemme kanssa.

Ihminen on valistanut ihmistä aina, sisällöt vain ovat muuttuneet. Aika näyttää mikä niistä jää viimeiseksi.

t.juha

Vesa Haapala kirjoitti...

Hyviä pointteja, Juha. Itselleni uskonnolla on toisenlainen merkitys kuin siinä, mitä kutsut natsismin yhteydessä uskonnon brutaaliksi muodoksi.

Mutta ei kai kukaan voi kieltää sitäkään, että Saksan ja Neuvostoliiton masinoimat tappokoneet olisivat olleet ilman kytkentää brutaaliin ja perverssiin tekniseen ajatteluun ja rationalisuuteen yhtä lailla kuin uskontoon?

Toisaalta on totta että natsismi hämärine rotuoppeineen ei kyllä ollut myöskään valistusta siinä mielessä kuin voidaan kohtuullisesti ajatella.

1900-luvulla on tullut ilmi ennen kaikkea ihmisen perusluonne. Sitä voidaan sitten analysoida ja motivoida erilaisten ideologisten linkkien avulla.

Vesa Haapala kirjoitti...

Vielä: Jos ajatellaan, että uskontoon kuuluu ajattelu, jossa vaikuttaa mystinen usko "erojen luonnollisuuteen tai yhtä lailla uskoa luonnollisten erojen ihmisiä jaottelevaan todistusvoimaan", niin tämä ei ainakaan ole kristinuskoa, jota vastaan valistuskin hyökkäsi. Totta kai natsismin voi nähdä brutaalina uskonnon ja mystisyyden muotona, mutta se sai aikaan yhtä lailla juutalaisia kuin kristittyjä marttyyreja (ihmisiä jotka kuolivat uskontonsa tai rotunsa vuoksi).

Nykyaika on taas keksinyt uudet fasismin muodot, jotka alistavat ihmistä "ideologiaan" tai rotuun katsomatta. Näin käy aina kun välineestä tai rakenteesta tulee itse asia. Tai en tiedä tarvitaanko puhetta fasismista tai välineestä, kun kyse on oikeastaan pelkästään siitä, että (taloudellisen) ahneuden järjestelmällisestä ja piittaamattomasta toteuttamisesta on tullut nykyaikaa määräävä elämänmuoto.

juha saari kirjoitti...

1
Joo. Talous todellakin on nyt itseään liikuttava kone.

2
On tosiaankin niin että itselleni valistuksen ja uskon ero ei kulje kristinuskossa tai islamissa tai krishnaopissa vaan yhtäältä uskossa ideoiden pysyvyyteen ja toisaalta pyrkimyksessä niiden kyseenalaistamiseen siinä määrin kuin se on jotenkin mielekästä.

3
"Toisaalta on totta että natsismi hämärine rotuoppeineen ei kyllä ollut myöskään valistusta siinä mielessä kuin voidaan kohtuullisesti ajatella."

Juuri näin. Ja tuon edellä mainitun taloudenkin pistäisin aika pitkälti tuohon samaan piikkiin.

4
Miksi muuten sirppi ja vasara eivät herätä samassa määrin aggressioita T-paidassa kuin jos siinä olisi hakaristi? Periaatteessa kummankin aatteen seuraus kun on yhtä kamala.

Vastausehdotukseni on se, että natsismin symboleissa ihmisiä suututtaa juuri aatteen mystinen ja irrationaalinen perusta. Siis se että jokin ihmisryhmä on toista alempana muka luonnollisin määritelmin tai että jokin maa kuuluu "hengen ja veren" kautta jollekulle enemmän kuin toiselle ja se sitten oikeuttaa elintilan hakemiseen hirmuteoin. Marxismin lähtökohta, siis lähtökohta!, taas oli vapauttaa alistettuja yhtäläisen ihmisarvon piiriin. Tämän ajatuksen nykyihminen hyväksyy kun siihen ei liity mystiikkaa. Voi siis sanoa, että marxismi on enemmän tuota pohtimaamme valistusta kuin natsismi.

Eli: kun näemme aatteiden merkkejä T-paidoissa, tunnistamme enemmän aatteiden lähtökohtia kuin niiden seurauksia. Tämä siis vain ihan hatusta... (Tuosta minun muuten täytyy kirjoittaa ihan itsenäinen blogiteksti!)

(On kyllä kipeän ironista, että Israelin suhteen pätevät samat irrationaalisuuden ongelmat kuin Hitlerin elintila-ajattelussa; Raamattu vain on jo niin tajuntamme tapettia etteivät siitä revityt perustelut elintilaan herätä siinä määrin hämmennystä kuin natsien woodoo vaikka periaatteessa ainakaan minulle niillä ei ole eroa. Kristinusko on kaikille tutun historiansa voimalla ikään kuin meille pikkuisen enemmän järjen veli tai sisar.)

t.juha

Vesa Haapala kirjoitti...

Pieni poiminta tuolta ihan lopusta: Tiedätkö miten juutalaiset filosofit ovat kommentoineet / dekonstruoineet VT:n antamaa kuvausta Israelin kansan historiasta ja oikeudesta luvattuun maahan - maallistunut ja valistunut juutalainen osaa varmasti lukea VT:n historiankirjoitusta, mutta miten se ilmenee?

Toinen juttu joka minua kiinnostaisi kovasti lukea olisi jonkun "natsipapin" elämäkerta tms. eli sellaisen kirkollisen henkilön ajatuksia, joka pysyi yhteydessä kansallissosialistiseen puolueeseen.

Nämä nyt eivät koske oikeastaan enää hirveästi runoutta (vaikka ajattelenkin tiettyjä materiaaleja=, mutta kuitenkin.

Itse en näe (käytännössä) suurta ristiriitaa kristinuskon ja marxilaisuuden yhteiskunnallisten implikaatioiden välillä kunhan leikataan (järjellä) tietyt ääripäät. Kumpikin, kristitty ja marxilainen, voivat pitää omat ajatuksensa ja tuntemuksensa ja samalla jakaa käytännössä paljon yhteisiä päämääriä.

Ehkä palaan noihin merkkien / symbolien efekteihin myöhemmin, erittäin kiintoisa ajatus. Uskon, että symbolien tulkinnassa ja niistä heränneissä reaktioissa vaikuttavat myös kulttuuriset ja maantieteellispoliittiset seikat.

Vesa Haapala kirjoitti...

Vielä tuohon uskonnollisen ajatusmaailman muuttumattomuuden ja valistuksen suhteeseen: Itse näkisin, ettei esim. kristinusko ole tässä suhteessa mitenkään monoliittinen, vaan osa kristityistä korostaa muutoksen kuuluvan myös uskonnolliseen ajatteluun (uskonto on muodoiltaan historiallisesti muuttuvaa, joskaan ei luovuta aivan kaikista perusaksioomeista silloinkaan kun niiden merkitystä voidaan haastaa tai elaboroida ja tarkastella kriittisesti). Ei ehkä siten kuin Nietzsche ajatteli (toki monet teologit ajattelevat jopa niin), mutta kuitenkin hermeneuttis-eksistentiaaliselta pohjalta ja toisaalta järjen pohjalta. Varsinkin protestanteissa on tätä. Ainakin itselleni kristittynä oleminen merkitsee merkityksellisinä koettujen tekstien jatkuvaa tulkintaa ja soveltamista, ei hirttäytymistä kiinni joihinkin merkkeihin. Vaikeinta on tietenkin henkilökohtainen soveltaminen.

Luulen, että esimerkiksi islamin suhteen on käynnissä samankaltaisia prosesseja, uskonnon uudelleenajattelua, joskin länsimaisen rationaalisuuden ja liberalismin ja kristinuskon kytkös on voimakkaampi kuin islamin ja sen "ulkopuolisen" ajattelun.

juha saari kirjoitti...

Kyllä myönnän että oma tulkintani Raamatun ja Israelin kimpasta on se ihan yleinen millä minunkin tuntemani kristityt perustelevat Israelin oikeutuksia. Siinä mielessä yleistän liikaa. Mutta se perusajatus mitä hain tulee näinkin toivottavasti esille. (Kirjoitan muuten noista T-paidoista blogiini tässä kohta... Jossain aiemmassa jutussa niistä jo oli mutta ansaitsevat ihan oman otsikkonsa.)