torstai 3. huhtikuuta 2014

Sum




Sitten joku sanoo sinun on täytynyt olettaa ensin itsesi, mutta olemassaolo

ei oleta sinua, sinusta ei seuraa mitään sinun tautologiasi olet näet pelkkä että

olet tullut jostakin pelkkä vitsi ja minä vedän sinua suorilla pannuun, ergo sovittu

niin, juuri näin valtakunta jumalauta tulee teidän keskellenne mutta teillä ei ole silmiä.


10 kommenttia:

juha saari kirjoitti...

Runo täynnä ääntä ja valoa! Hieno. On "makuasia" näkeekö tämän kaiken "ikuisen paluun" ja olettumattomuuden reunoilla valoa vai pimeyttä. Itse näen vain valoa. Minusta ei tarvitse seurata eikä olettua mitään koska millään mielekkäällä perusteella en osaa odottaa mitään enempää enkä tätäkään antaisi pois, vaikkapa nyt tätä dialogia kanssasi. Se on nyt eikä mitään enempää juuri NYT voi olla. Se on itsessään kaiken alku ja loppu... Elän iloiten asoluuttista satunnaisuuttani. Jos ateisti voi puhua pyhyydestä, tähän se sopii.

Vesa Haapala kirjoitti...

jep, kiitos, Juha! tein tästä tahallaan vähän monimielisen. sekin tässä on vähän epäselvää kuka on minä, kuka sinä. aika on kulunut proosan ja hyvin proosallisten prosessien parissa. ajattelin taas pudotella tänne vähän useammin tekstejä.

Anonyymi kirjoitti...

Silmättömät eivät näe valtakuntaa keskellämme...mikä ja mitä se sitten kullekin on.

B.Dylan All Along Watchtowerissa vuodelta -67: Joukossamme on monia jotka sanovat että elämä on pelkkä vitsi/ mutta me olemme jo käyneet sen jutun läpi/eikä se ole meidän kohtalomme.

No, hyvä.

Pannuun vetämisellä jos runoilija uhkailee metaforalla tai ilman, pitäisi kai olla myös siihen riittävää katu-uskottavuutta eli nyrkit enkä tarkoita tällä mitään Turun hentoa "katurunoutta" Tinatuopin liepeiltä ...hah

jope

Vesa Haapala kirjoitti...

jope, eihän minulla ole mitään katu-uskottavuutta, mutta nyrkit on - onneksi runossa voi minän ja sinän paikalle sijoittaa mitä erinäisimpiä puhujia; ei niitten tarvitse olla minä ja joku teistä lukijoista. enhän edes tiedä millaisia kaappeja olisi vastassa. metaforaan on tiivistetty ristiriitaisesti tietty asenne ja maailmankatsomusten väistämätön aggressiivisuus, sitä on aina mukana, rajausta ja omasta suunnasta katsomista, oli maailmankatsomus mikä hyvänsä.

juha saari kirjoitti...

Sillä ei olekaan merkitystä kuka kukin on vaan että kukin on ja osaa olla ja että vaistämättä on tämä tarkoitukseton oleminen. Jo kysyessämme keitä olemme vaalimme itsessämme syyn ja seurauksen eli tarkoituksen sairautta.

"B.Dylan All Along Watchtowerissa vuodelta -67: Joukossamme on monia jotka sanovat että elämä on pelkkä vitsi/ mutta me olemme jo käyneet sen jutun läpi/eikä se ole meidän kohtalomme"

Menin hieman epäillen katsomaan Jarmuschin uutta vampyyrielokuvaa Only lovers left alive. Se olikin hyvä. Tää Dylanin juttu sopis siihen motoksi.

(Se muuten on salavaloisa elokuva totta tosiaan! Sitä ei kannata mennä katsomaan täyttääksen kyynistä sydäntään. Googlaa Jarmuschin valoisa pimeys niin voit tarkistaa reaktioni tähän elokuvaan.)

Vesa Haapala kirjoitti...

Juha, pitääpä mennä katsomaan! Kiitos kovasti vinkistä ja tuosta kirjoituslinkistäkin.

Olen kirjoittanut tässä tosiaan proosaa ja kaikki vampyyri- / zombikama on siellä tarpeen taustakohinaksi, tällä hetkellä zombit jyrää kun niissä ei ole mitään seksikästä, pelkkää olemassaoloa vaan.

Liisu kirjoitti...

Kävin eilen lukemassa tuo runosi, jäi vaikutelma, etten päässyt siihen sisään.

Mutta kun luin sen äsken, se yllättäen avautui. Tuntui hyvältä.

Anonyymi kirjoitti...

Luin kirjoituksesi, ja se oli jännittävä. (juuri niin)
Luin sen niin, että olemassaolo vaatii kunnon "mätkyn" siihen olemattomuuteen mitä ihminen edustaa. Minä ja sinä kertovat toisilleen olemassaolosta, vaikka sanallisesti otellen, ja sitten vasta, toistensa kohdaten, olemassaolo hiukan varmistuu.
Hieno runo..
t. Pirjo

Anonyymi kirjoitti...

Tietenkin minät-sinät menevät kirj. tektissä sekaisin ja niin pitääkin. Oma afoni meni joskus näin: Kumpi meistä on kumpi, kumpi meistä on kampi. Päätä sinä."

Juhalle. Olemassaolon mielekkyys kysymyksissä ensin kuvitellaan merkityksiä olevan niin paljon niin paljon. Sitten tulee elämänpettymys, merkityskato- ja väsymys: elämä on vitsi. Siihen tlaan aika moni jää, se ei mitään, pakottaahan itseä ei voi mihinkään, mutta yllättävän moni ( en tarkoita nyt kumpia enkä kampia) jotenkin kokee sen tilan olevan jonkinlainen älyllisyyden huippu ja päätepiste. Tyhmillä on merkityksiä, älykkäillä pelkkää beckettiä (yksi rakkaistani kyllä) jne. Tosin monet rinnakkaiset elämänkuvat voivat elää rinnakkain. Minussa ainakin. Saman päivän aikana voi liikkua merkitystyhjyydestä suureenkiin toivoon ja takaisin sen olematta mitään hoidettavaa maniisdepressiivisyyttä.

Hyvä anal. noihin zombie-juttuihin. Ei tos. henk.koht. liikuta mitään. Koko tuo alitajunnan madametussaudinmonster-galleria. Olen rajoittunut, se on mulle vaan so pooring. Tosin kiinnostavaa on, miksi nuoret kokevat toisin.

jope

Vesa Haapala kirjoitti...

Kiitos kommenteista, Pirjo ja Jope!

Tuli mieleen noista zombeista: eivät kiinnostaneet minua vuosiin, eivätkä kiinnosta vieläkään oikeastaan muina kuin katalysaattoreina ja osatekijöinä. Niistä ei saa edes kunnon allegoriaa, vain käännöksiä samoihin banaaleihin juttuihin kuin mistä hyvänsä.

MUTTA: zombit, joiden "elämä" palautuu aivorungon vallanneeseen virukseen tms. joka on samalla kaikissa elävissä, on mielestäni jo jotakin näinä aivotutkimuksen aikoina, kun aivot ovat syrjäyttäneet sydämen ihmisen tunteiden / etiikan jne. keskuksena.

Esim. The Walking Deadissa minua kiinnostaa tietty apokalypsin "arkinen" ja "banaali" maisema sekä jumalaton kiire selvitä hengissä (siitä löydän jonkin analogian omaan elämääni). Siellä on paljon hienoja hetkiä, jotka liittyvät tuhoutuneisiin tiloihin, esineistöön jne. Hahmot ovat melko epäkiinnostavia, vaikka sarjaa rakennetaan heidän ympärilleen puolitökeröllä kerrontatekniikalla. Mutta miljöö on jotenkin kohottava, pidän kovasti siitä.