maanantai 20. lokakuuta 2014

Lohtu




Kun sanon mielessäni lohtu tarkoittaa se jotakin niin rituaalinomaista,

henkilökohtaista, fyysistä, metafyysistä, diskursiivista ja kamppailevaa,

niin luovuttamatonta ja säilyttävää, että pidän suuni kiinni.



10 kommenttia:

Liisu kirjoitti...

Enpä ole tullut ajatelleeksi miten pajon merkityksiä mahtuu yhteen ainoaan sanaan: lohtu.

Lohtu, miten hyvä sana. Jo pelkkänä sanana se lohduttaa.

Lohtu.

Annoit minulle lohtua. Kiitos!

Vesa Haapala kirjoitti...

Ole hyvä, lohtu ei ole todellakaan niin laihaa kuin äkkiseltään tässä maailmassa voisi ajatella, ehkä siitä joskus voisi jotain kirjoittaakin (esseemuodossa).

Pauli Hautala kirjoitti...

Niin, lohtu on jotain hyvin henkilökohtaista. Suhteessa siihen verbi "lohduttaa" on toisinaan ehkä vähän paradoksaalinen. Minä kyllä sinut vielä lohdutan! Liisun käyttämä "annoit minulle lohtua" kuulostaakin väkipakon sävyiseen lohduttamiseen verrattuna enemmän siltä, että kyseessä todella on se luovuttamaton ja säilyttävä lohtu.

Vesa Haapala kirjoitti...

Joo, lohtua voi antaa, ei ehkä koskaan sanoa "minä sinut lohdutan", koska mikään ulkopuolelta tuleva ei anna koko lohtua (lohduta kokonaan), siihen on sitten ihan eri sanat.

juha saari kirjoitti...

Tuntuu teeskentelyltä sanoa että taide on valmistautumista kuolemaan. Olette varmasti tämän joskus kuulleet jonkun sanovan. Kuoleminen on aina jotain muuta, enemmän tai vähemmän. Mutta ehkä taide lohtuna on silti totta. Eräänlaisena yrityksenä valmistautua tyhjyyteen tai lopulliseen elämykseen. Toivoo ettei elämyksen jälkeen enää tulisi mitään koska se mitä taas tulee arkistoi elämyksen nollahetken taas arkipäiväisyyden arkistoihin. Joo, sillä tavoin taide on ontologialtaan totuttelemista kuolemaan, johonkin todella lopulliseen (jos ei usko tuonpuoleiseen). Mutta tietenkin se samasta syystä on yhtälailla todellisuuspakoa ja halua metafysiikkaan. Olen joskus ajatellut että lohduttaessaan taide ei lörpöttele (Heidegger) vaan on tosinta mihin se pystyy. En ole siitä ihan varma. Ainakin taide joskus tuntuu koskettavan lempeästi jotain reaalisinta...

juha saari kirjoitti...

P.S. Carverin runo Mitä lääkäri sanoi kokoaa tämän aiheen hyvin sekä kirjoittajan että lukijan näkökulmasta.

Vesa Haapala kirjoitti...

On totta että taide on tällainen lohduttaja. Joskus huomaan olevani pikemminkin schopenhauerilainen (musiikki) kuin heideggerilainen (runous, ajattelu) tämän kysymyksen äärellä.

Vesa Haapala kirjoitti...

Jos ihminen uskoo Jumalaan, kuten itse uskon, hänellä on kokemus lohdutuksesta, jonka Jumalan henki antaa. Minulle se tarkoittaa ajatusta olemassaolon merkityksestä, jopa silloin kun kaikki on mieletöntä tai sietämätöntä. Tätä kokemusta on vaikea sanoittaa. Silti se on hyvin monissa täysin maallisissakin ajoissa läsnä juuri niiden olemisessa. Joku voi palauttaa nämä "uskonnolliset" tunteet evoluution psykologiaan ja kaikin mokomin niin, ei se minua häiritse, koska tuskin minulla sen parempaa ei-uskonnollista selitystä ole.

juha saari kirjoitti...

Woody Allen oli kateellinen uskoville juuri tuosta syystä. Kai minäkin.

juha saari kirjoitti...

Postasin muuten blogiini (juhasaari.blogspot.fi) tämän keskustelun inspiroimana pari tekstiä.muuten Tämä runo on toinen:


Vielä nyt, tätä kirjoittaessa, voin tuntea itseni etuoikeutetuksi
tässä epäoikeudenmukaisessa ja äkkinäisen julmassa maailmassa. Vielä nyt taiteen ja kaiken muun on mahdollista lohduttaa minua.