keskiviikko 7. tammikuuta 2015

Finlandia Grishamille?



Luin joululomalla Jussi Valtosen Finlandia-palkitun romaanin He eivät tiedä mitä tekevät. Lukijoiden mielipiteet ovat jakautuneet kahtaalle, vähintäänkin, ja niin minunkin mielipiteeni.


On esitetty, että teoksen kieli olisi huonon käännöskirjallisuuden kaltaista, ainakin osin. No onhan se, varsinkin aluksi, reilun sadan sivun verran suunnilleen. Sitten paranee laatukäännökseksi tai ihan hyvin kirjoitetuksi proosaksi, valtaosaltaan. En ainakaan usko, että lukukokemuksessani olisi kyse pelkästään siitä, että olisin turtunut välittämään kielellisistä pikkujutuista ja antanut teemojen viedä.

Joka tapauksessa alku on hieman kömpelön kielen vuoksi kiusallista luettavaa. Kieli herätti minussa muuallakin (mm. Tommi Melenderin blogissa) esiin nousseet kysymykset: Jäljitelläänkö tässä yhdysvaltalaisen päähenkilön ajattelua, puhetta ja tapaa hahmottaa maailmaa ja onko valittu rekisteri onnistunut? Vai onko kyse yksinkertaisesti siitä, että tietyt tekstinosat ovat jääneet editoimatta, että jokin käsikirjoituksen vanhempi kerros on mukana sellaisenaan, koska toimii temaattisena ekspositiona kyllin kelvollisesti? Erityisen hankaavan alusta teki se, että ensimmäiset luvut jäsentelevät juuri kielen, kulttuurierojen ja maailman hahmottamisen kysymyksiä (suomalaisen ja yhdysvaltalaisen tiedekulttuurin ja elämänmuodon kohtaaminen, paikoin hyvin tarkkanäköinenkin kuvaus ja analyysi).

Romaanin teemat olivat painavia ja ajankohtaisia eli sellaisia, että varmasti koskettavat potentiaalisesti jokaista ajattelevaa lukijaa (tekniikka, ekologia, neurotieteet, perhesuhteet, tieto). Kyllä ne minuunkin osuivat monilta osin. Joissakin kritiikeissä esiin nostettuun scifiin en nähnyt varsinaisia yhtymäkohtia, ellei sellaiseksi lasketa dystooppista kuvausta siitä, mihin tekniikan hyödyntäminen kaupallistamispyrkimysten, kritiikittömyyden, ahneuden ja manipulaation halun kanssa ihmistä vie. Mutta kun ne yhdistetään jännärijuoneen?

Luulen, että Valtonen on käyttänyt juonirakenteen hiomiseen runsaasti aikaa, ja se on vienyt huomion monista muista, romaanin kielelliseen luonteeseen osuvista seikoista. Toki tällainen jännäripalapeli on kätevä keino sitoa lukija liki kuusisataasivuiseen romaaniin (en odottanut mitään Joycea, vaikkei sekään huono rinnastuskohta olisi Finlandian arvoiselle romaanille, toki epärealistinen, myönnän), mutta juuri teemojen "painavuuden" ja rakenteen arvattavuuden epäsuhta ärsytti minua suunnattomasti. Ja se, että tällainen ennalta-arvattavuus on niin ajankohtaista eli helppoa ja taatusti sellaista, ettei lukijalta odoteta muuta kuin sivujen kääntämistä ja sen unohtamista, että kieli on kaikkialla muuallakin maailmassa juuri tällaista kyllin hyvää käytännön TV-kieltä, jolla kaikki joka kanavalta tulevat dekkarit kirjoitetaan ja joka voidaan kääntää sellaisenaan milloin tahansa ja johon ei siksi tarvitse kiinnittää mitään huomiota.

On esitetty, että henkilökuvaus olisi pinnallista. Minusta se toimii melko hyvin, mutta kun se yhdistyy juonirakenteeseen, jossa henkilöt pakotetaan jo kaukaa lopputulemaltaan arvattavaan kuvioon, ei tehoja saada irti kuin paikoin. En tiedä vaadinko liikoja, mutta kun romaani tuntuu tällä tavoin laskelmoidulta, alkaa tekstiä tihrustaa erityisen kriittisesti. On tosin sanottava, että monessa kohtaa teos pelasti aluksi heppoisilta näyttäneet ratkaisut tai ainakin tarjosi niihin hetkeksi yllättäviä kulmia (osin juonenkäänteiden tai tapahtumien yllättävien paisumisten vuoksi), mutta kaiken kaikkiaan minua jäi vaivaamaan kysymys: Ollaanko jo Finlandiassakin tultu tähän?

Finlandia on toki myynninedistämispalkinto ja suunta on suuria yleisöjä kalastaviin kyllin laadukkaisiin teoksiin, mutta silti. En mahda mitään sille, että mielestäni palkinto ei tee oikeutta Valtosen romaanille, eikä romaani palkinnolle. Luultavasti kyse on vanhanaikaisuudestani ja lukemisen kriteereistä: jokin Valtosen teoksessa häiritsee mielikuvaani siitä, mitä käsitetään Finlandialla palkittavalla romaanilla, jossa jokaisen osan tulisi olla laadukas ja tasapainossa.

Ei romaani ollut huono, ei ollenkaan. Monin osin se oli sujuva, syvällinen, teemojaan osuvasti käsittelevä teos. Silti minusta tuntui kuin Finlandia olisi annettu John Grishamille. Nykyään sellainenkin on ilmeisesti mahdollista.




Ei kommentteja: