perjantai 1. toukokuuta 2015

Vappu II




ja maininkien korva tuli luokseni

ja piinaketjun varmistamaton lukko

emmekö ole sotureita

emme mitään

vain haulikon musiliiniheilahdus, solukuviossa








2 kommenttia:

Liisu kirjoitti...

Vesa, olen tässä virusten ympäröimänä flunssa- ja mahataudissa virunut jo pari viikkoa. Runojasi olen silloin kun olen jaksanut lueskellut. Ne eivät ole helppoja, niitä ei voi lukea vauhdilla. Ne vaativat, jokainen niistä, oman lukemiskertansa. Välillä luistelen niissä kuitenkin sujuvasti ja pysähdyn hämmästelemään jotain oivallusta, joka antaa voimia, mutta toisaalta herättää huomaamaan, miten jälkeenjäänyt runouden ymmärtämisessä ainakin toistaiseksi olen.

Kuuntelen paljon uutta musiikkia. Sekin tuntui aluksi aivan mahdottomalta. Mutta mitä enemmän olen sitä kuunnellut, sitä enemmän olen siihen keskittynyt ja nyt olen jo siinä vaiheessa, että jos kuuntelen peräkkäin vanhaa ja uutta taidemusiikkia. Vanha, josta kyllä pidän, tuntuukin äkkiä vanhalta. Ja alan ihmetellä, miten muotoihin sidottua se on (tulee mieleen muinaisen kiinalaisen naisen sidottu jalkaterä). Nykymusiikki viekin voiton. Se porhaltaa eteenpäin omaa rataansa, puskee nurin entiset pyörittelyt ja sen seuraaminen on erittäin jännittävää. Ei tiedä mitä tulee vastaan seuraavan mutkan takana.

Ehkä sama ilmiö tapahtuu myös tämän päivän runouden kohdalla. Oireita siihen jo on.
Sinä osaat yllättää. Joskus palaat hupsahtaen vanhaan (esim. Keuhkojen kärjessä purppuraa verta) rytmiin ja ulkoiseen habitukseen, vain sisältä se on uusiutunutta. Verrattuna Eräänä lumisena aamuna- teksteihin, joissa runo muuttuu melkein proosaksi säilyttäen kuitenkin runollisen sisältönsä.
Kirjasi lukeminen on mielenkiintoista. Vähän samaa kuin kuuntelisi uutta musiikkia.

Markus Pyörälän kädenjälki elävöittäää mahtavasti tekstiä. Yhdessä grafiikka ja runous näyttävät sopivan saumattomasti yhteen. Voi puhua jo niiden yhteisestä liitosta. Ne ovat kuin aviopari, jotka tukevat toisiaan, toisen pysytellessä välillä taustalla, välillä tulevan esiin voimalla, jolloin runous jää seuraamaan sitä.

Pidin Vantaasta, mutta Kuka ampui Ötzin ampaisee voimalla sen edelle, siltä ainakin nyt tuntuu, kun olen sitä viimeksi lukenut. Luulen, että viihdyn kauan molempien kirjojen parissa. Ne ovat minulla vain lainassa, mutta alan harkita niiden hankkimista. Tällä hetkellä se ei vain oikein onnistu.

Vesa Haapala kirjoitti...

Hei Liisu,

kiitos palautteesta! Mukava kuulla, että olet lukenut ja tykännytkin. Itse teen runot aina tiettyyn teokseen, joten erot kokoelmien välillä on isoja. Ötzissä on paljon melkein proosaa, kuten ihan oikein huomautat ja sitten aivan mitallista runoutta - oikeastaan aika lailla (tanka, haiku & antiikin mitat). Yhteistyö Markuksen kanssa oli todella hauskaa ja saumatonta, hyvä että sekin välittyy. Jos tahdot noita kirjoja, niin pistä mulle viestiä osoitteeseen Vesa.Haapalaathelsinki.fi.