lauantai 12. syyskuuta 2015

Paavo Haavikko, isä




Heikki Haavikon Paavo Haavikko, isä luettu miltei loppuun. Nyt on yhä helpompi ymmärtää, miksi Mauno Saaren Haavikko-niminen mies tuntui niin ristiriitaiselta, jopa väärältä. Ei toki pikareskiromaanina, jonka sankariksi Mauno Saari itsensä vähitellen nostaa mestarin alkaessa hiipua, vaan elämäkertana. Haavikko-niminen mies on sepite siinä ikävässä merkityksessä, joka syntyy, kun tekijällä on liian vähän tietoa käsittelemästään aiheesta ja liikaa intoa tehdä itsestään sankari. Muistan millaista myötähäpeää tunsin lukiessani teosta. Kohtaamiset - ja Haavikon ja Saaren välinen "ystävyys" - oli rakennettu juuri sellaisten kliseiden ympärille, jotka inhottavat kirjailijoiden elämän käsittelyssä. In vino veritas, nerokultti, mielistely ja ylenmääräinen sekaantuminen toisen asioihin.
Heikki Haavikon teos on toki sekin asianosaisen todistus, mutta minusta siitä loistaa poissaolollaan se valheellinen tunteellisuus ja halu olla jotakin, hössötys ja kulttuuri-ihmisen ja ymmärtäjän näyttely, joka värittää Saaren teosta ja vääristää hänen todistustaan Haavikosta. Paavo Haavikko, isä on pojan kertomus isästään, ei niinkään taideteos kuin muistelma ja vastakirjoitus, joka on täytynyt kirjoittaa. Kuva, joka teoksessa Mauno Saaren ja etenkin Pirkko Turpeinen-Saaren toimista muodostuu, on kuvottava mutta uskottava. Kuva Haavikosta täydentyy. Hän on huomattavan käytännöllinen ja inhimillinen henkilö, kaukana siitä jumalasta, jonka Saari ihailussaan hänestä luo. Haavikon runoudesta emme opi mitään uutta, paitsi ehkä työskentelyolosuhteiden kuvaus täsmentyy.

5 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Prospero ja Vuosien aurinkoiset varjot, Haavikko Haavikon kertomana lienee myös yhtä luotettava kuin epäluotettava. Onko mikään itse asiassa kovin luotettavaa - siihen voimme luottaa, hah. Itselleni Prospero on hieno kirja ja on ihan sama mistä se kertoo, oikeastaan sama mikä sen kohde on. Ihminen kertoo elämästään sen minkä haluaa. Se on parhaimmillaan lukemisen arvoista.

Luin Saarenkin kirjan ja valehtelisin jos sanon etten pitänyt siitä. Suomessa niin vähän mystifoidaan ketään ettei se haittaa, jos joskus lukee sellaistakin. Haavikon tekstejähän ei muuksi muuta. Niihin loppuvaiheisiin en ota kantaa mutta luen Heikki Haavikon kirjan ilman muuta, sieltä selvinnee. Itse asiassa Saaren (ilmeisesti) maalaama kuva Bulevardille viinin ja menneen kirjoituksen keskelle yksinäisyyteen vajoavasta "prosperosta" oli komea. Ok, jopa romanttinen. Jos se kuva oli väärä niin Heikki Haavikon kirja sen kumonnee.

Haavikko jätti jälkeensä kuitenkin niin suuren tyhjän tilan (nyt sis mystifoin minäkin) ettei sitä ole kukaan kyennyt täyttämään ja tuskin on yrittänytkään. Mielelläni näkisin kirjallisuuden kentällä jotain yhtä voimakasta omaa tahtoa. Oksaskaa kai siihen rooliin tyrkytetään mutta on niin poliittisesti oikeaoppinen (oikeat viholliset) ettei siitä siihen ole, ja hyvä kai hänelle niin. Palstatila on positiivisempi niin kuin aina kenen tahansa Putinia haukkuessa (aihetta varmasti onkin). Kirjallisuuden asemakaan ei ole enää lähelläkään sama kuin esim. 60-ja 70-luvuilla. Sekin saattaa tehdä kirjallisuudelle, estetiikalle hyvää, mutta niin se toisaalta pysyy tiukasti lokerossaan viihteenä ja taiteena paremmin, mikä on samalla myös vähän vahinko.


jope

Vesa Haapala kirjoitti...

Onko mikään luotettavaa, ainakin se että ihmiset kertovat eri tarkoituksissa asioita. Se mitä ja miten esimerkiksi Saari kertoo on hänelle tarkoituksenmukaista, se mitä Heikki Haavikko kertoo on hänelle tarkoituksenmukaista. Molemmat ovat asianosaisia, mutta kovin eri tavoin.

Saari iskee Haavikon kylkeen jossakin vaiheessa, varmasti osin haluten ystävystyä, osin luodakseen kuvan merkittävästä runoilijasta, osin nostaakseen itsensä. Heikki Haavikko ei ole iskenyt isänsä kylkeen jossakin vaiheessa elämäänsä, vaan on ollut lähellä aina niin kuin nyt poika on isänsä elämässä. Näissä suuntautumisissa Haavikkoon on eronsa.

Kyllä minäkin pidin tietyistä osista Saaren kirjassa, ja hän teki varmasti hyvää puheelle suomalaisesta vanhustenhoidosta, mutta miten hän sen teki oli kyllä kyseenalaista. Mutta oli kirja myös falski siltä osin kuin se käsitteli sitä, mitä runoilijan identiteetti on / voi olla.

Onneksi kenenkään ei tarvitse täyttää Haavikon tilaa. Ei se onnistu eikä ole edes tarpeellista. Sellaista tilaa ei nykyisin oikeastaan ole olemassakaan. Kenelläkään tuskin edes on tarvetta nähdä kirjailijaa tuollaisessa valossa. Oikeastaan, jos joku osaa kirjoittaa kuin Haavikko (verrattavissa määrin), hänelle ei suoda sitä tilaa, paikalla on heti teloituskomppania, ellei nyt aivan ihmeitä tapahdu.

Nykyisin riittää kun joku kirjoittaa muutaman paskan räpin ja koneisto pistää spektaakkelin pystyyn. Kaikki mikä on sen yli on aivan ihmeellistä.

Kirjallisuudessa tämä tarkoittaa esim. Oksasen tapausta. Oksanen on minusta kyllä hyvä kirjailija. Arvostan hänen romaanejaan, vaikka moni kirjoittaa vähintään yhtä hyvin.

Anonyymi kirjoitti...

Itse en tiedä enää nykyään pidänkö enemmän hyvin kirjoittamisesta (siis sellaisen lukemisesta) vai siitä mitä hyvin kirjoittamalla sanotaan. Hyvin kirjoittamista, estetiikkaa, on paljon. Sanomista vähemmän. Myös sanomisen kätkeminen on sanomista ja on joskus sama asia kuin hyvin kirjoittaminen. Näissä kaikissa Haavikko oli mestari onnistuessaan. Tosin valehtelen jos edes viittaan lukeneeni Haavikkoa kattavasti. Kyllä minä kuitenkin kehtaan sanoa että kaipaan edes puolen haavikon paikan täyttävää tekijää meidän maahan. Mutta tällä tekijällä pitäisi olla tuo kuvaamasi,kuvaamani kirjoittamisen taito ja sen lisäksi näkemys joka on jotain muuta kuin Kallion kuppiloissa tai yliopiston kahvilasta kopioitu. Tyhmästi sanottu ja vaadittu tuo mutta en osaa paremminkaan sanoa. Ei kai se muilta olisi pois jos sellainen tekijä löytyisi vaikka sellaisen löytyminen ei ole enää teoreettisestikaan mahdollista. Ehkä se löytyy vielä juuri siksi.
jope

Vesa Haapala kirjoitti...

Jope, yhdyn kyllä odotukseesi sanojasta, ilman muuta. Kyllä sellaistakin löytyy - ei tosin ehkä Haavikon puolikkaan verran yksistä nahkoista, mutta kun vähän kokoaa niin sitten... Ainakin itse olen saanut paljon monien nykykirjailijoidenkin teksteistä.

Anonyymi kirjoitti...

Vielä...olen saanut nykytekijöiden teksteistä minäkin. Totta kai. Muun väittäminen olisi katteetonta röyhkeyttä, nollaeväillä vielä. Luen ja ihmettelen miten ne osaa.
Mutta odotusta on aina ilmassa, silti. Niin pitää ollakin. Muuten ei huomenna tule kukaan. jope