keskiviikko 25. marraskuuta 2015

Finlandia-kisan yllätys?



HS:n mukaan on yllätys, että Oksanen, Ollikainen ja Kettu jäivät romaaneineen rannalle Finlandia-kuusikosta. En ole vielä lukenut Ketun romaania, mutta Oksasen ja Ollikaisen romaanien jääminen pois kuuden parhaan joukosta ei ihmetytä. Oksanen kirjoittaa sujuvasti, ammattikirjailija kun on, mutta romaani on keskinkertainen. Ollikainen kirjoittaa hyvin, välillä jopa erinomaisesti, mutta teos jää levälleen, harjoitukseksi. Komposition hallinnassa ja henkilöhahmojen piirtämisessä Ollikainen ei yllä lähellekään Oksasta, olkoonkin, että hänen esteettiset tavoitteensa ovat kunnianhimoisempia ja hän putoaa korkeammalta kuin vain niukasti viihteellisen lukuromaanin ylittävä Oksanen. Jos näiden teosten olisi pitänyt olla voittajaehdokkaita, en tiedä, mitä Finlandialta odotetaan.
   Hotakainen on rutinoitunut kirjoittaja ja lohkaisee aiheesta kuin aiheesta ihmisläheisen ja humoristisen mittatilaustyön. Pienenä ongelmana koen, että Hotakaisen monessa romaanissa rakenteet paistavat läpi silloin kun ei pitäisi eivätkä hahmot kovin paljoa erotu kielen tasolla toisistaan. Varsinaisia yllätyksiä on vähän, jos tuntee Hotakaisen kielen. Hotakaisen vahvuus on terävä lause. Toisaalta lause on manerisoitunut siihen mittaan, että sille pitäisi tehdä jotakin: se jyrää hahmot ja saa ne kielen marioneteiksi, olivatpa nämä sitten naisia, miehiä, poliiseja tai huoria. Luulen, että Köngäksellä on hieman samantapainen kielellinen ongelma kuin Hotakaisella: Hertassa on iso aihe, mutta hahmot eivät kielellisesti erotu kylliksi toisistaan, kuten parhaimmissa historiallisissa romaaneissa, sanotaan nyt vaikka Linnalla, jolla sentään on melkoinen henkilögalleria. Veikkaan, että tämän vuoden kovin kisa käydään Harman päässä Lindstedtin Oneironin ja Hotakaisen Henkireiän välillä.





9 kommenttia:

juha saari kirjoitti...

Oneironia yritin vilpittömästi lukea alusta, keskikohdasta ja lopusta mutta jotenkin tuntui että tuo aihe, olemisen yhteisin tyhjyys, olisi voitu kertoa vähäisemmälläkin volyymillä. Ehkä yritän joskus uudelleen.

juha saari kirjoitti...

Mutta uskon että se voittaa. Vähäisinkin avantgarde nostaa jo valitsijankin profiilia. No... Nyt olin sarkastinen. Anteeksi oikeesti.

Vesa Haapala kirjoitti...

En ole lukenut Oneironia, kun en ole kaikilta kiireiltäni ehtinyt. Olen kyllä selaillut teosta sieltä täältä. Se on jakanut hyvienkin lukijoiden mielipiteitä. En osaa vielä muodostaa mielipidettäni. Hatunnosto tietenkin isosta riskiyrityksestä ja siitä, että sitä on tehty niin sanotusti maailmankirjallisuuden mittakaavassa. En nyt sano tämän enempää ennen kuin luen.

Joka tapauksessa Oneiron asettaa poikkeuksellisuudellaan Harman melkoiseen tilanteeseen, kun teos on joka tapauksessa ihan eri planeetalta kuin nuo muut.

Mutta en ole ihan varma siitä, onko tämän kerran Finlandia-ehdokkaissa mukana sellaista pakotonta tekemistä, ei-kirjallisuuden näköistä kirjallisuutta, joka oikeuttaisi itsensä omalla suvereenisuudellaan. Sellaisia teoksia näkee melko harvoin. Taidan olla tällä hetkellä pikemminkin luonnonvoimien ja orgaanisten muotojen kuin rakenteiden ystävä ja kummallista kyllä, nimenomaan romaanin suhteen; kielen ja aiheen kytkös pitäisi olla pakoton.

Anonyymi kirjoitti...

Mulla on Hotakaisesta vähän sama ajatus, se on sellainen hyvä jätkä, älyn ja huumorin mörökölli ja verbaalimestari, jonka jokainen tai joka toinen lause on jotenkin jonkinlainen aforismi. Siihen saattaa hengästyä. Hotakaista lukiessa alkaakin kaivata hyvällä tavalla alikirjoitettua tms. vapaampana virtaavaa tekstiä. Mutta eikös tuo sama tyyli ole aika monella muullakin tekijällä maneerina, Meren ja Haavikon diggailun jatkettako? Tajuan toki että tämä mun vähemmän koko ajan ilmaisevan kirjoittamisen kaipuu suomalaista viritettyä nykyproosaa lukiessa on vain mun oma henkilökohtainen makumieltymys. Mutta se suomalaisen romaanitaiteen niukkuuden arvostus, puolet pois, ja sitten vielä puolet, tuottaa aikaa hallittua tekstiä, ylihallittua jopa. Itsekin ihailen Haavikon tyyliä mutta toiv. te kirjailijat uskallatte myös kirjoittaa toisestakin esteettisestä ihanteesta käsin, vaikka vanhat Meren liiton miehet tuntuvatkin varmaan kovimmilta jätkiltä.
Esim. sanavyöryttäjät Handke ja Bernhard eivät ole sanatulvasta huolimatta lainkaan rönsyilijöitä ainakaan mun silmissä. Mutta toisaalta, kyllähän maailmaan tyylejä mahtuu. (Ennustan että Hec valitsee juuri tuon Lindstedtin)
jope

Vesa Haapala kirjoitti...

Hotakaisen kirjoista olen pitänyt eniten Klassikosta. Vaikka nyt olen esittänyt joitakin moitteita, on hän silti kova tekijä suomisarjassa. Mutta tosiasia on, että oikeastaan kaikki jotka jotenkin diggailevat Merta tämän omalla alueella (Hotakainen, Raittila jne.) eivät pysty samaan, eivät vaan pysty. Handkella ja Bernhardilla on ihan eri retoriikka, toimii kyllä. Petri Tammisen Meriromaani oli niukkuudessaan ja samalla syvyydessään mestariteos. Mielestäni menee ohi mennen tullen suurimmasta osasta viime vuosien kotimaisista proosateoksista (vaikka en ole kaikista Tammisista mitenkään älyttömästi innostunut).

juha saari kirjoitti...
Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
juha saari kirjoitti...

Kun haluan unohtua pakottomuuden virtaan, luen Bukowskin Naisia. (Se on aina mukanani kuin maallinen rukouskirja.) Siinä kertominen tuntuu toimivalta työkalulta, ei enemmältä eikä vähemmältä. Mulle Bukowski on askeesia ilman kieltäymystä.

Anonyymi kirjoitti...

Buko toimii kyllä juuri noin. Asiat todetaan, teksti kulkee, kerrotaan se mikä kerrotaan, todella kirjoittamista parhaimmillaan ja lähestyy just sitä mitä tarkoitan hyvällä "alikijroittamisella."

Ja niin siinä sitten kävi että veikkasin voittajan oikein. Se oli helppoa jos vähänkin on kuullut Harman tekstejä sen omilta levyiltä, kuolema on sille iso aihe ollut aina.

jope

Vesa Haapala kirjoitti...

joo, kaikki veikkasivat oikein! ei nyt sitten muuta kuin lukemaan. buko on kova myös, kertaan hänetkin tässä lomien aikaan.