torstai 26. marraskuuta 2015

Sieltähän se tuli






No niin, ei muuta kuin kaikkia Finlandia-ehdokkaita ostamaan ja lukemaan.


Ja onnea ennen kaikkea Laura Lindstedtille ja Oneironille voitosta!


Oneiron menee myös itselläni lukuun joulun aikaan. Silloin siitä kokemuksesta enemmän.



8 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Mä myönnän tässä oman henkilökohtaisen varjo-Finlandia -palkintoni sääntöjen vastaisesti esseekirjalle joka käsittelee kieltä ja romaanikirjallisuutta mielestäni henkisesti ja samalla poleemiseen tyyliin ilman varmistimia ja varmisteluja ( ja samalla sitä saksankielistä trioa, PH, TB, WGS) jota olen minäkin viime aikona tavannut): Rax Rinnekangas, Kadonnut kieli (Lurra editions 2016). Varsinkin esseen Kielen reservaatti soisi sieltä kaikkien kirjaystävien tai sellaisina esittäytyvien (mä?)lukevan. Raadin perustelu: Kirja on sirpaleinen ja moneen suuntaan avaava, mutta sillä on kokonaisnäkemys kirjallisuudesta ja kielestä, ja tuhoista joita uudet kirjallisuusmieltymykset tekevät kansakuntamme keskuudessa. Tältä kritiikiltä ei säästy myöskään maamme älymystö, jos meillä sellaista nyt on ja jos sellaista nyt on missään ja koskaan ollutkaan.
jope

Vesa Haapala kirjoitti...

Kaikenlaiset varjot ovat tässä suhteessa hyvästä, kaikki kiinnostava esiin. Ainoa varjopuoli mikä Finlandiassa mielestäni on liittyy siihen että huomio suuntautuu (kuten aina elämän eri alueilla) hetkeksi liiankin kanssa yhteen pisteeseen, vaikka ympärillä on valtavasti muutakin kiinnostavaa. Muutoin näen palkinnon kirjallisuuden asiaa edistävänä (olkoonkin että se on myös markkinointi- ja myynninedistämispalkinto).

juha saari kirjoitti...

Kokeilevuus ei ole sytyttänyt minua aikoihin. Neuromaani tuntui lopulta aika yhdentekevältä teokselta. Sen idea tuntui sittenkin yhden kerran koukulta. Tämä voittaja, siinä määrin kun siihen jaksoin perehtyä, teki myös hirveän ohjelmallisen ja ylityöstetyn vaikutelman.

"Meidän on vaikea kuvitella tilannetta, jossa 'ei ole mitään'. Halusin toisaalta tutkia romaanissa tilannetta, jossa fyysinen olemassaolo ei ole itsestäänselvyys."

Tämä Lindstedtin kommentti sai minut tarttumaan voittajaan mutta väsähdin siihen ehkä siksi, että tämä idea oli toteutettu yksinkertaisen nerokkaasti vahingossa, romaanin ja elokuvan sivutuotteena Trumbon Sotilaspojassa. Kafkan Muodonmuutoskin oikeastaan kuvaa myös tätä ja jollain tavalla Beckettin Millaista on. Lindstedtin romaania lukiessa minulle tuli fiilis että tässä kaupataan hirveasti kaikkea sälää tuon yksinkertaisen ja toteutettavaksi mahdottoman kirkkaan idean lisäksi. Yritän ehkä joskus uudelleen. Kannustakaa poijjaat mua jos tykkäätte siitä.

juha saari kirjoitti...

P.S.

Yksinkeltainen on kaksinkeltaista on poikkeus. Se uudistaa sitä, miten havainnoimme, katsomme sanoja. Yritän nyt varmasti tavoitella tuolla järjettömällä ilmaisulla jotain mistä ette saa yhtään kiinni. Siinä katsoo sanan reunaan. Nerokas teos.

Vesa Haapala kirjoitti...

Täytyy myöntää, että olen samaa mieltä ohjelmallisista ja ylityöstetyistä teoksista (jos ylityöstö näkyy "keinotekoisena" yrittämisenä), ei nappaa, kielen on todella tultava jostakin "ytimestä". En osaa enää nähdä metafiktiota tai keinotekoisuutta arvoina, ne on jo niin nähtyjä (toki jos "keinotekoisuus" motivoituu jotenkin, asia on toinen, mutta tekotaiteellisuutta ja kirjallista poseeraamista ilman kunnon sanottavaa en jaksa). Mielestäni Yli-Juonikas ylittää eri tavoin metafiktioläpän ja on minua kiinnostanut erittäin paljon. Vaikka Neuromaani ei ole se teos Yli-Juonikkaan tuotannossa johon palaisin toistuvasti, pidän kovasti sen huumorista kaikkine outouksineen. Kafka ja Beckett ovat kirjailijoita, jotka nujertavat kerta toisensa jälkeen penseän asenteen: riittää kun ottaa kirjan käteen ja alkaa lukea (Beckettin runoista en pidä, eivät ole kovin onnistuneita). Mutta kuten sanoin, Lindstedtin Oneiron on lukematta vielä, katsotaan.

Vesa Haapala kirjoitti...

yksinkeltainen on hieno teos, minuun kolahtivat hieman samaan tapaan blombergin valokaaria ja santasen tekniikan maailmat (jälkimmäinen ei ihan kaikin osin, mutta kovasti kuitenkin): runoudessa tietyt keinotekoisuudet on helpompi antaa anteeksi kuin proosassa, jossa ne nyppivät välittömästi koska annokset ovat yleensä sen verran suurempia. yksinkeltaisessa hieman nyppi sen istuminen poesian fragmenttigenreen, mutta toisaalta on ajateltava, että yksinkeltaisen tekijä tennilä on taatusti tämän fragmenttituotannon taustatekijöitä, joten miksei sitä hänelle itselleenkin suotaisi. nyt fragmentti on kuitenkin toistaiseksi minulle merkattu laji, joksikin aikaa, alan olla kurkkua myöten fragmenttia täynnä.

juha saari kirjoitti...

Hyvä kun minä en tiennyt tuosta Poesian fragmenttigenrestä! Sinulla on nuo ammattilaisen(?) taakat ristinäsi.

Vesa Haapala kirjoitti...

(Epä)ammattilaisen rasitusvammat, kun pitää tuommoisia muotoasioita kytätä.