keskiviikko 2. joulukuuta 2015

Oneironin alku (ensimmäisiä kokemuksia)





Olen lukenut reilut viisikymmentä sivua Laura Lindstedtin Oneironia. Kieli on kaunista, tai pikemminkin teknisesti taitavaa ja mietittyä, ehdottoman toisenlaista kuin minkään viimeaikaisen suomalaisen romaanin kieli ja heti näkee, että panokset ovat huomattavan korkeat (muistuttaa hetkittäin nouveau roman -käännösten kieltä mutta ei ole yhtä intensiivistä ja "viatonta", vaan poseeraa hiukan, nostaa mukaan kaikenlaista asiaan kuuluvaa, koska on tietoinen noistakin rekistereistä), mutta en saa kieleen (tai pikemminkin kerrontaan) minkäänlaista emotionaalista kosketusta, tunnetta, että olisin lukijana mukana, vaikka alussa minua puhutellaan, niin kuin jokaista lukijaa, ja viedään muutaman vaiheen kautta valkeaan tilaan.


Johtuuko tämä samastumisen vaikeus aiheesta? Kuolema kiinnostaa minua, tragedia kiinnostaa. Miksi minua puhutellaan ja käsketään kuvittelemaan jotain muodotonta? Onko kyse siitä, että kirjoittajan itsensäkin on yhtä hankala asennoitua tilanteeseen, jota on keksimässä ja jota fantasioi ja urakkaa on valtavasti jäljellä ja jostakin urakka on kuitenkin aloitettava? Johtuuko tunteettomuuteni siitä, että negatiivinen momentti on periaatteessakin ylitetty, että sitä ei saada mukaan vääntövoimaksi, että minut on kutsuttu mukaan pelkästään herkuttelemaan kielellä, jonka alusta saakka tunnistan fantasiaksi?


Tosiasia on, että olen lukenut monin tavoin kehnompaa kieltä ja ollut enemmän tunteella mukana. Voin lukea jopa todella tökeröä kieltä ja olla mukana, jos sanomisessa on läsnäoloa, jos jotakin sanotaan. Ennen kaikkea näen kieltä 18 ensimmäistä sivua. Sellaisesta on vaikea kahlata läpi muuttumatta välinpitämättömäksi, vaikka jokainen yksityiskohta olisi puleerattu.


Pienen katkon jälkeen tekstiin syntyy hetkeksi rytmiä, sitten tulee taas konstruktioita, joita lähinnä silmäilen. Luulen, että jossakin kohdassa tämä lähtee vetämään, pakkohan tämän on, toivon, että kieleen tulee jotain, joka imee minut mukaansa.


Jatkan ja huomaan, että välitön tunnetila, jota olen lyriikan ja tietynlaisen proosan lukemisen myötä oppinut haluamaan ja odottamaan, ei vain synny, ja romaanin kielelliset asetelmat vaikuttavat minussa samaan tapaan kuin hyvin abstrakti musiikki: tajuan, että tämä on periaatteessa hienoa ja että rakenteen tasolla tässä on paljon siitä mitä pitääkin olla, mutta se mitä kirjallisuudelta odotan, hämmennys, kosketus, huuma, välittömyys, sitä ei tule.


En tahtoisi uskoa, että kyse on siitä, että olen näin sukupuolittunut lukija tai jotenkin tyhmä, pidänhän Duras'ta ja pidän monin paikoin Munrosta ja pidän naishahmoista.


Ehkä lukijalle tahdotaankin välittää kokemus ylevästä apatiasta, sekaannuksesta? En ole varma. Sen verran paukkuja Oneironiin on kuitenkin pistetty, että jatkan, ilman muuta, kunnioituksesta tätä massiivista ja uhkarohkeaa yritystä kohtaan. Mutta toivon, että kohta sanotaan asioita, joilla on emotionaalista merkitystä eikä minun tarvitse katsella taideripustusta.


Alan miettiä, onko minusta todellakin tullut näin emotionaalinen. . . Onko tämä jonkinlainen psykoanalyysi? Jos on, miksi transferenssi on tällainen? Puuttuva, katkova. Olen iloinen siitä, että toistaiseksi kyse on vain omasta kyvyttömyydestäni tuntea tämä maailma, joka minulle yksityiskohtaisesti kuvataan. . .




Kommentit jatkuvat, kun lukeminen jatkuu. . .





8 kommenttia:

juha saari kirjoitti...

"En tahtoisi uskoa, että kyse on siitä, että olen näin sukupuolittunut lukija tai jotenkin tyhmä, pidänhän Duras'ta ja pidän monin paikoin Munrosta ja pidän naishahmoista."

Älä uskokaan. Ajatus että pelastat taideteoksen syyttämällä itseäsi sukupuolettumisesta ja siten "uhriuttamalla" naskirjailijan tuntuu herran puheelta orjan tuotoksesta.

Kuten sanoin, itse koin jutun keinotekoiseksi ja ylityöstetyksi siinä määrän kuin sitä jaksoin lukea. Tuntui kuin kirjoittaja olisi ajatellut joka lausetta liikaa. Korostanut itseään. Taide jotekin nousi maiseman eteen.

Sinänsä idea jonkin poissaolevan esittämisestä on hyvä, mutta sen voi esittää hirveän yksinkertaisesti (Muodonmuutos, Sotilaspoika, Millaista on, Wittgensteinin Varmuudesta, Salingerin Siepparin minä-muoto ja vielä kerran Tennilän Yksinkeltainen). Nyt tulos oli tieteisfantasiaa enemmän kuin ei-olevan ilmaisemista. Liikaa kuvittelua. Minusta tuntui että tässä kirjoitettiin useaa ideaa päällekkäin ja jotenkin pöhöttyneesti. Ikään kuin ei-olevaa yritettäisiin manata esiin lisäämällä sanoja eikä viittaamalla niiden reunaan. Tämä on aistimukseni ainakin ensimmäisellä yrittämällä.

Mutta lue sinä nyt sitä lisää. Ja anteeksipyytelemättä! Seuraan kommenttejasi.

Vesa Haapala kirjoitti...

Tuo kommentti oli sisäsyntyinen vastareaktio sille, että joku ajattelee heti näin, kun mieslukija sanoo jotain vähänkään poikkiteloista teoksesta, josta ei oleteta sellaista sanottavan.

En kiistä Oneironin monia ansioita, mutta sanon vaan (samaan tapaan kuin sinä) että kieli ja oleminen / olemattomuus, jota siinä loihditaan esiin, eivät kohtaa, vaan siihen työnnetään liikaa kaikkea aivan liian tietoista sälää.

Kun luen Gabriel García Márquezin "Mamá Granden hautajaisten" novelleja tai Alice Munron novellin "Villijoutsenet" uskon joka hetki siihen mitä kertoja sanoo eikä minun tule mieleenkään ajatella, onko tämä totta vai sepitettä tai miksi tuossa sanottiin noin, koska itse kieli on totta, sitä ei ole liimattu minkään olemisen päälle vaan tuo kieli itse on oleminen joka syntyy.

Tällainen on nk. mestariteosten ja nk. taideproosan ero.

Vesa Haapala kirjoitti...

Sanonpa vielä senkin, ettei jää epäselvyyksiä: uskon hyvin, että Oneiron oli tämänvuotisista ehdokkaista ilman muuta hyvä ja oikeutettu valinta.

juha saari kirjoitti...

"En kiistä Oneironin monia ansioita, mutta sanon vaan (samaan tapaan kuin sinä) että kieli ja oleminen / olemattomuus, jota siinä loihditaan esiin, eivät kohtaa, vaan siihen työnnetään liikaa kaikkea aivan liian tietoista sälää."

Hyvin tiivistetty.

juha saari kirjoitti...
Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
juha saari kirjoitti...

Olen tuosta Sotilaspojasta kirjoittanut jutussani Maailma vailla mitään.

Vesa Haapala kirjoitti...

Jep, käynpä lukemassa!

Vesa Haapala kirjoitti...

Täytyy myöntää, etten ole päässyt loppuun. Tuli kaikkea pakollista ja kiinnostavampaa väliin, mutta katsotaan tuonnempana, kun on enemmän aikaa.