maanantai 14. joulukuuta 2015

Runollisesti sanotun alku









"Runollisesti sanotulla on oma alkunsa", pohtii Heidegger, ja juuri tämä minua kiinnostaa,
runoudella oma alkunsa, ilmeni se miten hyvänsä, juuri se saa minut kirjoittamaan,
etsimään jotain, jota voi kutsua aluksi, sillä mikään ei tyrehdytä alkua, kun se kerran on auki ja jää avoimeksi. Mutta miten alku syntyy? Ei muuten kuin kirjoittamalla, mutta kirjoittaminen ei selitä alkua, ainoastaan tuottaa sen, on mukana avautumisessa.







12 kommenttia:

juha saari kirjoitti...


Eikö tällä runollani voi jtenkin kommentoida tähän?


Satunnaisinkin minussa
olisi tyhjyyden puuttumista
mutta keksiessäni kaikkea uutta
en vielä huomaa tätä.

Sillä tavoin
minulta puuttuu
tyhjyyden puuttumisen aisti.

Vesa Haapala kirjoitti...

Joo, ilman muuta voi! Jännä huomata, miten monihahmotteista toisen teksti on. Oikeastaan runouden avonaisuuden huomaa parhaiten vasta toisen kirjoittamana, siihen syntyy juuri tällaisia sulkeutumattomia alkuja.

juha saari kirjoitti...

Kiitos. Tuo sulkeutumaton alku on hyvä ilmaisu. Joo. Tuo runoni tavallaan vuotaa kummaltakin laidalta.

Runouden, taiteen ja filosofian ja joo, myös tieteen on vastustettava mielikuvitustamme. Se on mottoni. Kulostaa hullulta mutta saat varmaan kiinni ajatuksestani. (Blogissani tunnisteen mielikuvitus alla asiasta enemmän.) Mikään hokema ei niin vituta kuin että lukijan mielikuvitukselle on annettava tilaa. Laiskaa ja latteaa.

Vesa Haapala kirjoitti...


Mikäli se minusta on kiinni, olen kuin luonnostani muun kuin mielikuvituksen puolella. Lukijan harkinnalle on annettava tilaa. On kasvatettava lukijan sietokykyä. Lukijaa on lyötävä samoilla tunteilla, joilla itseään lyö (mikä on tietenkin mahdotonta). Mutta mielikuvitus, se tulee vasta kaukana jäljessä päin. Minulle kirjallisuus ei ole mielikuvitusta eikä filosofiakaan eikä taide. Tiede ei kai edes voisi olla, paitsi että välillä tietysti on, kun argumentit on alustettu ja linkitetty huonosti tutkittaviin ilmiöihin (tai ei päästä edes niihin), kuten silloin tällöin ainakin edustamassani humanistisessa tutkimuksessa (eli kirjoittelussa).

juha saari kirjoitti...

Juuri tuota tarkoitan.

Vesa Haapala kirjoitti...

Tästäkin ilmiöstä olemme samanmielisiä. Missä lie vika:)?

juha saari kirjoitti...

Transsendentin suhteen meillä onneksi taisi olla lempeä erimielisyys.

Vesa Haapala kirjoitti...

Niinpä, ja sekin vain "kokemustasolla", siis suuntautumisessa asiaan, jota sinulle ei ole ja minulle on. Mikä sellainen asia on ja miksi sellaiset asiat jakavat eläviä ihmisiä? Joskin siitäkin olemme mielestäni pystyneet kommunikoimaan, koska pystyn hyvin ymmärtämään, mitä omasta asemastasi sanot (tavallaan minäkin siis olen yhdellä osallani kiinni siinä asennossa, älyllisesti, mutta se ei merkitse minulle niin paljon, että satsaisin siihen.)

juha saari kirjoitti...

Eikös se ihmusten jakaantuminen oikeastaan tapahdu aina eettisellä tasolla? Siis sillä, mitä transsendenttiin uskomisesta seuraa, ei itse uskosta? Oikeastaan kiistat käydään siitä vallan linjasta toisiin ihmisiin ja luontoon, mihin transsendentti jonkun mielestä oikeuttaa. Voimme nähdä toistemme todellisuuskäsityksissä ristiriitoja, mutta jos ne eivät johda ihmisen alistamiseen, niillä ei ole väliä.

Vesa Haapala kirjoitti...

Olen tässä samaa mieltä. Jos transsendenttiin uskominen tarjoaa perusteen väheksyä tai alistaa toista eli nähdä oman itsensä toisia parempana, ei usko ole sellaista kuin sen pitää olla. Ei usko voi ylittää olemista millään tasolla, jos nyt puhutaan eettisesti. Tämä epäkohta eettisen ja uskon välillä ei suoranaisesti kumoa uskoa, mutta uskon pitäisi vaikuttaa hyviin tekoihin epätäydellisissä ihmisissä. Kristinusko korostaa uskon lahjaluonnetta, se ei perustu omiin tekoihin eikä ole itse ansaittua, joten se ei myöskään tarjoa kenellekään sijaa kuvitelmille omasta paremmuudesta. Vierastan meihin ja muihin jakamista tässä kysymyksessä, varsinkin sen manifestointia. Toki itsekin tulee syyllistyttyä meihin ja muihin jakamiseen, joskus se on kai realismiakin, muttei tässä asiassa. Tässä uskonkysymyksessä ei myöskään ole mitään mistä väitellä, koska asia ei ole tiedonkaltaisen todistamisen asia.

jonimatti joutsijärvi kirjoitti...

Tää näköjään osuu useaan lukijaan; mullekin huomiosi alusta on hieno ja tunnistettava. Alku annetaan, mutta mikäkuka kelle miksi, sitten matka jatkuu, ja päättyy tai tyrehtyy. Jatkuu, jos jaksaa muistaa. No, sit tulee mieleen Ahvenjärvi, joka on kai joskus sanonut, että hän pyrkii tekemään itsensä runoille houkuttelevaksi, jotta niitä tulisi.

Vesa Haapala kirjoitti...

Jonimatti, hyvä ajatus tuo "itsensä runoille houkuttelevaksi tekemisestä": vaatii ainakin itseltäni toisaalta pysähtymistä (irtoamista muusta havaintoon tai tuntemiseen), toisaalta ja melkein pysähtymistä useammin menemistä mukaan johonkin (toisen kirjoittamaan) ajatukseen tai kieleen, joka synnyttää yllättäen jonkin kosketuksen ja melkein kuin automaattisesti antaa aiheen alkuun.