perjantai 19. helmikuuta 2016

Valekuollut








En tiedä kumpaan mieltyisin enemmän,
äänen vai merkityksen muutokseen.


Jos minä, valekuollut, puhun
tästä tyhjyyden arkusta, miten onkaan elämän laita?


Jos se odottaa metrin tai kolmenkymmenen
vuoden päässä.


Olkoon siis oleminen tapailun loppu,
äänen valtias ja merkityksen aaltoilu.


18 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Nyt lukenut eilen hankkimaani ensimmäistä romaaniasi noin puoleen väliin. Vahvasti tieto että olen lukemassa hyvin tärkeää kirjaa enkä tarkoita vain sitä että kuvaamasi isä-poika -kehitys on tärkeä (mitä se tietysti on)vaan myös yleisemmin. Kuvaat niin monia asioita päällekkäin. Mahtavaa lukea kun mikään ei ole vielä lukittunut että ahaa, tämä on tätä. En tiedä vielä mistä on kysymys, vaikka pää sommittelee jo kaikenlaista. Mulla aina tärkeän kirjan merkki se että alan lukea hitaammin, loppua säästellen, kirjasi on nyt juuri siinä vaiheessa, ei oikein raaski. Luomasi ympäristö on reaalitodellisuudestani osittain hyvinkin tuttu. Nyt jatkan myöhemmin tänään sen parissa mitä kirjan henkilöille tapahtuu. Toivon heille kaikille jo hyvää niinkuin pitäis tovoa kai kaikille muillekin tänne heitetyille. Aina ei kuiteskaan jaksa muille kuin omilleen. jope

Vesa Haapala kirjoitti...

Kiitos, Jope! Jatka vaan rohkeasti loppuun asti!

Anonyymi kirjoitti...


No niin. Kyllä siinä niin kävi mitä ensimmäiset kappaleet mussa ennakoivat jo, että sellainen rinnan korkeudelle syntyvä "paikantunne" mistä tietää lukeneensa/nähneensä/kokeneensa jotakin tärkeää ja itselle merkittävää syntyi kun sujautin kirjan luettuna hyllyyni. Se syntyi tietenkin ihan väistämättä kirjasi aihepiireistä, mutta myös taiteellisista ratkaisuista.
Realismin ja runollisuuden (Versoja-sivuilta tutun) sekoittaminen niin ettei aina heti tiennyt missä mennään piti kiinnostuksen yllä sillä tavalla että kun Laurin tilanne oli samalla tavalla arvaamaton liikkeissään, luin romaania välillä kuin jännitysromaanina. Realismin tasolla oltiin samaan aikaan kuitenkin kuin myös ihmisten keittiöissä: hitto, tuollaista se on ihmiselämä, pakko silti yrittää jaksaa, kullakin omat taakkansa. Runollisimmissa kohdissa sama juttu mutta eri rekisterissä. Ehkä (jo) täällä todella pelastutaan "kuin tulen läpi." Tai niinhän mä juuri uskon. Lassen matka tulen läpi oli sekä fysiikkaa että metafysiikkaa.
Joka tapauksessa kirja yllätti tuolla hybridisyydellään koko ajan, koko matkan, se ei ollut keittiörealismia sen enempää kuin kokeilevaa vaan enemmän kuin niiden summa ja vielä jotakin muuta mulle avoimeksi jäävää.
Aihe sitten, ja se Laurin ja Lassen tarina, toivon että romaani saa lukijoita, luulisi monia vanhempia, opettajia jne. kiinnostavan. En usko että sen lievä "vaikeusaste" on este, sillä vaikka kertovuus menee upeasti palasiksi siellä sun täällä, tulee se tarina sieltä läpi koko ajan kuitenkin.

jope

Vesa Haapala kirjoitti...

Jope, kiitos tarkasta lukemisesta ja mukavista sanoista.

Tekstissä näkyy aiheiden tasolla tosiaan realismin perinteet ja vantaalainen todellisuus, mutta kirjoittamalla pyrin tekemään siitä juuri niin moniulotteisen kuin elämä on (runollisuuskin on tässä mielessä realismia).

Yritin tehdä jutun niin, että siinä skaalautuu yhteen monta eri rekisteriä ja viitekehystä. Niinpä eri lukijat saavat tekstistä tietyn jutun irti jo ensi lukemalla, mutta jos jaksaa vähän miettiä eri tasoja ja viitekehyksiä, niin huomaa, miten asiat luistavat yhdeltä (esim. "realistiselta") tasolta toiselle (esim. poliittiselle, metafyysiselle jne). Tämä puoli on sitä, mitä olen runoilijana oppinut. Samoin kerrontaan ujutettu puhuttelutapa eli sinä-muoto (Lasse - Lauri -suhde) on tuttua runoudesta.

En yrittänyt tehdä tästä mitenkään älyttömän vaikeaa lukea, mutta paneutuminen saa esiin melko moniulotteisiakin juttuja. Yritin tehdä hieman saman omin neuvoineni kuin mitä Cormac McCarthy tekee romaaneissaan, ihan tuota lopetusta myöten. En nyt tietenkään itse ole oikea ihminen arvioimaan, miten se onnistui, mutta juuri realistisen ja lyyrisen yhdistäminen on tätä, samoin nopeat leikkaukset (esim. loppu).

Toisaalta voisi sanoa, että tämä on päivitettyä Antti Hyryä - vain tietty filtteri on poistettu kertovan äänen tajunnasta. Suunnilleen tällaisista (ja muutamista muista) spekseistä lähdin tekemään.

Vesa Haapala kirjoitti...

Piti vielä sanoa, Jope, että arvostan kovasti, että kirjoja luetaan paneutuneesti ja pystytään näkemään / kokemaan jotain niistä ilmeisemmän juonen ja muiden asetelmien takaa - niin kuin nyt pystyit. Ei ole tärkeintä, että kaikki tykkäävät siitä, mitä teen, vaan että kirjoituksella on ollut joku kokonaisempi merkitys, joku juttu joka jää mietityttämään / vaivaamaan / tai että tulee "paikantunne" kuten sanoit. Että saan kaapattua lukijan emotionaalisesti mukaan. Silloin ainakin jotkut palaset ovat menneet kohdilleen, asia ei ole jäänyt pelkäksi kieleksi tai muodoksi, joka on jo ennalta tunnistettu.

Anonyymi kirjoitti...

On vielä lisättävä se, että kirjan viimeisessä kappaleessa putosin kunnolla kelkasta, en ymmärtänyt konvetionaalisesti ainakaan mistä viimeisillä sivuilla oli kysymys, mutta sitten kirjan viimeinen lause, se repliikki, palautti minut yhdellä iskulla takaisin ja koko kirjaan. En vieläkään "ymmärtänyt" viimeistä kappaletta mutta päädyin ikään kuin sinne joelle mistä alussa lähdettiin. Siellähän muodonmuutos oli jo kuin tapahtunut. Tuo alitajunnallisuus oli mulle ikään kuin romaanin kolmas taso, runollisen, kielellisen tason ja koskettavan realistisen tason lisäksi. Emotionaalisesti kirja todella mukaansa otti, se oli jopa raskas sillä tasolla sillä sieltä tuli koko ajan vastaan juttuja, joita emme pääse karkuun. Silti se "pinta"taso, arki, realismi, oli minusta aivan välttämätöntä olla mukana ja myös noin isossa roolissa, ilman sitä unilla, kielellä, sillä alitajunnan tasolla ei olisi ollut mistä nousta esiin noin vahvasti. Olen varma että tämä romaani huomataan tänä keväänä.

(Kun mainitsit Cormacin, niin, totta tosiaan, Tiellähän Lauri ja Lassekin olivat. Monessa mielessä ja tuhkaisella hekin. Tiedän McCarthyn kulttimaineen, mutta ollakseni rehellinen ne "westernit" eivät kielestään huolimatta purreet minuun, mutta Tiehän on mulle kuin viides evankeliumi.)

jope

juha saari kirjoitti...

"Tiedän McCarthyn kulttimaineen, mutta ollakseni rehellinen ne "westernit" eivät kielestään huolimatta purreet minuun, mutta Tiehän on mulle kuin viides evankeliumi."

juha allekirjoittaa tämän myös

(vesan kirjaan en ole vielä tutustunut)

Vesa Haapala kirjoitti...

Tie on monella tapaa koskettava. Suomennos on paikoin kömpelö. Veren ääriin / Blood Meridian kolahti minuun ja siksi ne muut eivät tunnu paljon miltään, vaikka arvostan kovasti kieltä ja tiettyä metafyysistä pohjavirtaa, joka nousee pintaan siellä täällä ja valaisee westernit ihan omalla kajollaan.

Omassa kirjassani on upotuksia niin BD:stä kuin Tiestä (Tien lopussa toivoa kuvastavat tainenet on siirretty Vantaan sivujokiin).

Vesa Haapala kirjoitti...

Siis Vantaan sivupuroihin.

Anonyymi kirjoitti...

En yleensä tekijöiltä kysele selityksiä tai vihjeitä teoksistaan, mutta jos tämä olisi poikkeus joka vahvistaa säännön. Mistähän syntyi efekti että koin vahvasti ensimmäisen kappaleen kalastus- ja jokikuvauksen aika seesteisen fiiliksen aikatasoltaan kirjan loppuun, vaikka otsikoinnissa niinhän ei ollut? Ikään kuin siinä alussa olisi jo menty (maanpäällisen) tulen läpi ja pahin olisi ollut ohi ja myöhempi olisi ollut takaumaa. Jos jokin pala vain omasta oivalluksestani puuttuu, älä kuitenkaan kerro, sillä tulen kirjan lukemaan uudelleen.
Joo, ne taimenet siellä muta- ja jätevedessä pyristelemässä. Itse tuli mieleen tietyt Keravanjoen maisemat ennen kun se yhtyy Vantaanjokeen. Kuvana se oli tietty vahva.

(Juha, voin todella suositella sulle tätä Karhunkiveä mistä meikäkäinen hyvissä jälkifiiliksissä hörisee, ei muuta kuin Seinäjoelle ja kirjakauppaan. Mulla on ollut viime aikoina vaikeuksia löytää uutta suomiluettavaa, ronkeli mies kun olen. Rintalaa olen lukenut mutta uutta. Tämä kirja kuitenkin auttoi. Pääsin Handken Sloveniasta ja Serbian Morava-joelta kotipurojen ääreen takaisin ehkä nyt.)

jope

Vesa Haapala kirjoitti...

Jope, se alun jokikuvaus oli tosiaan idylli, johon tuli vain takaumista pieniä säröjä. Jos katsot kirjan vesikuvia, niin loppua kohden ne synkkenevät. Esim. alun jokikuvaus vs. Vantaanjoen kuvaus loppusyksyllä 2012 tai kun esim. keväällä 2013 puhutaan jäiseen veteen vajoamisesta, pyörteestä jne. Toki aikatasojen limittyessä myös tässä kehityksessä voi nähdä huojuntaa. Mutta minun mielessäni jokikuvauksessa ei ollut sinänsä lohdullista tulkinnallista kuviota, jota ehdotit, paitsi toki lohtua / toivoa väläytettiin muutamassa muussa suhteessa.

Anonyymi kirjoitti...

Ok, vesi tosiaan virtasi monessa kohtaa, samoin oli metsä, puut. Niiden aseiden rooli nousi esiin myäös pitkin matkaa. Saa nähdä mitä toinen lukukerta tuottaa. (Luen merkittäviksi kokemani jutut lähes usein uudestaan noin vuoden sisällä)
Tämä ei kuulu suoraan tähän mutta yksi kirjan virkistävä poikkeus oli sekin että kaupungeissa vain käväistiin, muuten oltiin maaseudulla, metsässä, kotioloissa, tiellä tai keskustojen lievealueilla, kehillä. Ei käyty muistaakseni kertaakaan ravintolassa eikä bileissä, hah hah! Bravo. Tämä on tyhmä yleistys mutta monissa "nyky"kirjoissa setvitään parisuhdetta kaupunkikeskustoissa erilaisissa sosiaalisissa tilanteissa ja asennoissa. Karhunkivessäkin oli parisuhde mutta se ei ollut nyt keskiössä. Miehellä ja vaimolla ei ollut toista tms. Sellainenkin asetelma oli virkistävä. Että on avioliitto.

Yhdelle reaalitasoista takaisin sen verran, että yksi aiheista, riittävän tuen-kysymys on käsittääkseni edennyt kunnasta riippuen. Opettajakunnalle yleisopetus lähikoulussa myydään oppilaan etuna, taitavasti. Myös vanhemmille. Olen sivusta seurannut. Ja sitähän se kai joskus onkin, en ole asiantuntija, mutta ei aina. Kun lehtijuttuja lukuu niin päivän asia näyttää olevan koulujen digitalisoiminen, eli penskojen kytkeminen globaaleihin tietoverkkoihin elektroniikkasälän käyttäjiksi =kuluttajiksi. Sormeilemalla ruutua syntyy ihminen joka "oppii kyseenalaistamaan ja etsimään itse tietonsa." Paskat oppii. Tietoa ei voi olla kuin yhdessä paikassa, ihmisaivoissa. Koneella se on vain teoreettisesti. Itse ajattelen että tietoa kyllä siirtyy, silpputietoa ja miljoonia kuvia, mutta johtaako se mihinkään muuhun kuin ahdistukseen ja tuskaan, ei tiedon määrästä, vaan siitä että sillä tiedolla ei ole kosketusta ruumiiseemme, sieluumme, biologiaamme ja kyllä me sen vaistoamme. Tässä mielessä se Lassen mökkitontti-investointi oli hyvä valinta. Vaikka karhuja pelkäsikin, hah ha, kuten kaikki luovat ihmiset.
jope

Vesa Haapala kirjoitti...

Jope, opetuksen digitalisoituminen on todellakin asia, jossa on hyvin monta puolta, eivätkä kaikki puolet ole niin arvoisia kuin kuvitellaan. Medialukutaito on tärkeää, ehkä jopa koodaaminenkin, mutta mielestäni yhä tärkeintä on, että lapset oppivat lukemaan ja kirjoittamaan ja laskemaan. Mielestäni koulu voi olla kiinni ajassa ilman että se menee kaikkeen digitalisointi johtotähtenään. Joskus toivoisin, että koulu olisi saareke, jossa oltaisiin sosiaalisessa vuorovaikutuksessa ja tehtäisiin asioita mahdollisimman paljon ilman älypuhelimia, tabletteja ja tietokoneita. Ihan jo siksi, että lasten aivot saisivat rauhallisen saarekkeen, jossa oppia ilman digihärpäkkeitä, joista heitä ei tahdo muutoin saada edes irti ja jotka ovat suoraan sanoen melkoinen riesa hyvin monella tapaa - jotka jopa kaventavat olemista ja sosiaalisia keinoja saadessaan ylivallan.

Tiedän, että olen tässä suhteessa vanhanaikainen, mutta ainakaan omille lapsilleni digitodellisuus ja vempaimet eivät ole opettaneet paljoakaan tiedonmuodostumisesta ja ne eivät ole auttaneet lähtemään ulos, liikkumaan ja olemaan livenä toisten kanssa. Suurimmaksi osaksi kyse on viihdearvosta, joka opettaa ikävästi elämään jatkuvassa ärsyketulvassa ja lyhentää keskittymiskykyä. Toki digitalisaatiosta on hyötyäkin, sitä en kiellä, mutta jotta hyötyä olisi pitäisi olla paljon sellaisia taitoja, joilla ei sinänsä ole mitään tekemistä digijuttujen kanssa. Mikään ohjelma, alusta tai tietokanta ei todellakaan sinänsä tee mitään, ellei ole ihmistä joka osaa arvioida sen hyödyntämistä. Nyt typerintä mitä keksiä voi on ajatus siitä, että digi on nykyaikaa ja siksi jotain hyvää ja edistyksellistä ja että siihen on panostettava koulussakin hyvinvointia ja terveellistä ympäristöä ensisijaisemmin.

Nemo kirjoitti...

Olet onnistunut kirjoittamaan kauniin romaanin. Enpä muista vähään aikaan lukeneeni noin koskettavaa kuvausta epätoivosta, vihasta, häpeästä, (väkivallan) pelosta ja rakkaudesta. Sekä Lauri että Lasse alkoivat elää. Minusta juonella ei ollut väliä. Luin teosta siinä mielessä runona, että siinä vain virtaili tajunnantiloja, mahdollisia maailmoja.

Kansikin oli hyvä. Onnea! Ja kiitos.

Anonyymi kirjoitti...

(Vesalle vielä viimeinen kuitti: tuota mitä sanoit koulusta rauhan ja hitaan kasvun ja tärkeiden perusasioiden oppimisen saarekkeena, olen toitottanut maltilla ja välillä kun muutosmiesten/naisten yli-into ottanut päähän, vähän pienemmällä maltilla vuosikausia. Mutta se on ollut turhaa, todella moni haluaa leikkiä leikkiä nimeltä "Kato-se-on-tätä-päivää." )
jope

Nemo, noin minäkin koin!

Vesa Haapala kirjoitti...

Kiitos, Nemo! Lämmittävät tällaiset kommentit.

Jope, malttia pitäisi olla ja kriittistä ajattelua, myös tässä. Ihminen on myös fyysinen olento, ja varsinkin nuorten kehittyvät aivot tarvitsevat lepoa ja myös heidän koko kokemuksensa olemisesta tulisi olla muutakin kuin digin filtteroimaa. Pitäisi olla kyllästymistä, aitoa väsymistä, kykyä sietää tyhjää tilaa ja turhautumista, arkea, kaikkea ja myös fyysisesti.

Marjatta Mentula kirjoitti...

Tämän keskustelun jälkeen odotan kirjalta paljon. Nemon mainitsema kauneus ja kaikki mitä Jope sanoo, on juuri sellaista, mitä arvostan kirjassa.

Vesa Haapala kirjoitti...

Mukava kuulla, Marjatta! Ei muuta kuin lukemaan.