sunnuntai 10. huhtikuuta 2016

Karhunkiven uusimmat seikkailut

Ihan uusin lukukokemus esitellään Annelin kirjoissa. Annelin luennassa oli minusta erittäin myönteistä se, että lukija oli monin paikoin todella tarkka mutta uskalsi myös sanoa, kun putosi kärryiltä. Minusta Anneli oli silti oivaltanut hyvän matkaa kirjan kahta viimeistä sivua, vaikka sanoikin juuri niiden pudottaneen. Kirjan loppu on kirjoitettu monitulkintaiseksi, ja tämän asiaintilojen epävarmuuden kirjoittaja oli hyvin rekisteröinyt.

Uusimmasta päästä oleva kritiikki on Sanni Purhosen arvio Tukilinja-lehdessä (2/2016). Purhonen nostaa esiin vammaisasiat ja sen, ettei perhedynamiikkaa ole juurikaan kuvattu tällaisesta näkökulmasta suomalaisessa kirjallisuudessa.

Pekka Jaatisen erittäin myönteinen arvio ilmestyi Kalevassa 11.4. Jaatisen kritiikissä on vahvasti esillä romaanissa korostuva miesnäkökulma sekä teos yhteiskuntakriittisenä ajankuvana - hyvä niin.

Tuomas Juntusen kritiikki uudessa Parnassossa (2/2016) oli osuva ja mukavasti asian ytimessä: pikku hiljaa alkavat lukijat löytää romaanista tulkinnallisia kerroksia. Samaa voi sanoa Juhani Branderin arviosta Turun Sanomissa; jälleen uusia tulkintaelementtejä. Näissä kritiikeissä mennään siis vahvasti sisältö edellä, vaikka etenkään lyhyessä lehtijutussa ei paljon ehdi sanoa.

Kokoava ja ilahduttavan myönteinenkin arvio on Kirjakaapin kummituksessa, tsekatkaa!

Lisäksi teoksen ovat arvioineet Ilkka, Pohjalainen ja Maaseudun tulevaisuus. Huomasin tänään, että Ilkan ja Pohjalaisen kritiikit olivat Ville Hännisen käsialaa eli kierrätystä Aamulehden jutusta.

Kaksi uutta arviota Karhunkivestä löytyy osoitteista http://kaisareetta-t.blogspot.fi/ ja http://jormamelleri.vapaavuoro.uusisuomi.fi/kulttuuri/213403-isa-poika-ja-pyha-luonto: taas havaittu joitakin nyansseja kerrontatekniikassa ja "teoreetikolle" annettu synninpäästö.

Hesarissa ilmestyi tänään Hannu Marttilan monipuolinen kritiikki romaanistani. Olin enemmän kuin iloinen, että teokseni sai vakuutettua konkarikriitikon. Tuntuu aina hyvältä, kun arvioitsija on vilpittömän innostunut ja osaa asiansa.

Aiemmin tällä viikolla ilmestyi Liisun blogissa oivaltava ja eläytyvä luenta.

Ihan ensimmäisenä romaanin bongasi Aamulehden Ville Hänninen.

9 kommenttia:

Liisu kirjoitti...

Onpa kiva, että Karhunkivi on saanut ansaitsemaansa huomiota!

Tuolla minun blogissanikin se sai (toivon mukaan) uusia kirjan lukijoita, ainakin monet ilmoittivat mielenkiintonsa heränneen. Ja siitä tykättiin myös Facebookissa. Pahinta, mitä kirjailijalle voisi tapahtua, ettei kukaan hänen kirjaansa edes huomaisi. Tämä pätee myös kuvataiteissa ja musiikissa. Ja muissa taiteenlajeissa. Teos on synnyttyään kuin kuollut, ellei joku ulkopuolinen sitä, lukisi, katsoisi, kuuntelisi tai pääsisi siitä edes tietämään.

Nyt käyn tutkimassa antamasi linkit.

Vesa Haapala kirjoitti...

Liisu, uskon, että juttusi herättää monissa kiinnostusta. Kiva jos saat näistä linkeistä vielä jotain irti.

Minua alkoi vähän harmittaa, että ylipäänsä listasin tänne omien tekemisteni seuraamista. Tarkoitan, että tämähän paljastaa sellaisen inhimillisen seikan, että olen seurannut mitä minusta itsestäni sanotaan. Eihän nyt kirjailija sellaista...

Paitsi että tietenkin kaikki sellaista tekevät, googlettavat omalla nimellään tai teoksensa nimellä...

Mutta tällaiset postaukset ovat vähän siinä häpeällisen rajalla. Inhoan kaikkea itsensä mainostamista, oman hännän nostamista, itsensä tekemistä näkyväksi mediassa ja muualla. Mutta perustelin itselleni tätä Karhunkiven lukulistausta sillä, että muistan itse sitten vaikkapa viiden vuoden päästä, että kirjalla on ollut lukijoita ja että se on ollut joillekin tärkeäkin. Ja nykyään ajan henki on, että kirjailijoillakin (joilla ei nyt hirveästi ole enää merkitystä nykyisessä huomioyhteiskunnassa) pitäisi olla sellainen asenne, että tunkevat itseään joka paikkaan ja mainostavat tekemisiään ja myyvät myös itse itseään.

No joo, ihan rehellisesti sanoen kyllä kiinnostaa mitä ihmiset ajattelevat siitä mitä olen tehnyt, ei kai sitä tarvitse peitellä, vaikka nololta sellainen tunnustus tuntuukin. Kunhan vaan käyvät lainaamassa, ostamassa kirjaa...

Anonyymi kirjoitti...

Tämän viikonlopun olen lueskellut innolla Hannu Mäkelän muistelmia (Otavan aika) ja siinähän se käy läpi paljon noiden aikojen kirjailijoita, kustantamiseen liittyviä juttuja ja paljon kirjojen syntyyn ja tekemiseen liittyvää henkilökohtaista materiaalia. Hieno kurkistuskirja ja enemmänkin. Esiin nousee myös kirjan arvostus noina vuosikymmeninä. En voinut olla ajattelematta teikäläistä tuossa ajassa. Kirjan saama näkyvyyskin oli tuolloinkin tärkeää mutta ei ehkä ihan samalla tavalla kuin nykyään. Mäkelä kirjoitti siitä paljon että loppujen lopuksi vain hyvällä kirjoittamisella on merkitystä. Syntyykö lukijan päässä siitä kirjan hahmo vai ei. Kuten jo tuolla aiemmin totesin, Karhunkivestä mullekin se vahvasti syntyi. Jos hyvin käy, se ei mihinkään katoakaan. Muistatko kun puhuin kirjasi kannesta? Tämä liittyy siihenkin jotenkin. Vaikka mukana oli kokeilavampaakin, se oli samalla jotenkin pysyvämpää. Itse en voi sille mitään että silti (tyhmän) automaattisesti pidän useita noita 50,60,70-lukujen tekijöitä suurimmassa arvossa eli tod.näk. yliarvostan. Se oli jotenkin kai kuningasaikaa meikäläisessä kirjallisuudessa sittenkin. Toivon kuitenkin todella että kirjoittamalla syntyy tässäkin ajassa muutakin kuin huminaa ja tv-tähtiä nopeille sähkökirjamarkkinoille.

jope

Vesa Haapala kirjoitti...

Jope,

kyllähän se niin on, että vain ja ainoastaan hyvällä kirjoittamisella on merkitystä, muunlaista ei kannata yrittää. Kunpa siihen sitten yltäisi.

Ja siitäkin olen samaa mieltä, että saa tuoda näytille nykyprosaisteista tyypit, jotka vetävät vertoja esimerkiksi Veijo Merelle, Antti Hyrylle ja Juha Mannerkorvelle silloin kun he ovat parhaimmassa vedossa.

En sano, etteikö hyviä ja jopa erinomaisia kirjoittajia olisi yhä, totta kai on, mutta silti ei varmasti monikaan tule kirjoittamaan yhtä monta hyvää romaania kuin esim. Meri... Seppälä, Yli-Juonikas jne. kyllähän näitä huippukirjoittajia on, mutta tilannetta pitäisi pystyä tarkastelemaan vuosien kuluttua uudemman kerran.


Liisu kirjoitti...

Aika kauan kirjasi siellä blogissani oli, reilun kuukauden. (Eilen laitoin uuden bloggauksen, fiktiota pätkän.)
Kävin tutkimassa linkit. Parhaiten kaikista oli minusta paneutunut kirjaasi nimim. Kirjakaapin kummitus. Ihailin hänen taitoaan saada kirjastasi esiin kaikki sen tärkeimmät ja olennaisimmat asiat, Se oli ammattitaidolla kirjoitettu, selkeä ja hyvä selostus. Positiiviseen sävyyn kirjoitettu. Hesarin juttu oli myös tasokas, eivätkä ne muutkaan olleet hullumpia. Ihan ok.

Surettaa, kun nykyään melkein kaikissa lehdissä kulttuurisivut on supistettu minimiin, joskus niitä ei ole ollenkaan. Hesarikin on huonontunut entisestään. Ennen siellä oli paljon enemmän mielenkiintoista luettavaa. Johtuuko se kulttuuritoimittajien puutteesta vai lehden linjasta, en tiedä.

Se, että olet seurannut kirjasi vaiheita sen julkaisemisen jälkeen on ihan luonnollista. Kummallista olisi, jos ne eivät sinua lainkaan kiinnostaisi. Ja se, että laitat niistä linkkejä on pelkästään hyvä asia. Kirjoitat rehellisesti kiinnostuksestasi. Se on harvinaista, sillä Suomessa on paljon käsittämättömän kummallisia tapoja jotka liittyvät eri alojen taidelajien julkiseen puintiin. Esim. se, että kriitikko lyttää jonkun teoksen, oli se kirjallisuuden, kuvataiteen tai musiikin alalta, ja tekijä joutuu alistumaan siihen tuomioon, vaikka se olisi selvästi henkilökohtaista solvausta. Kukaan ei korjaa eikä puutu asiaan. Ja joku ihmeellinen kirjoittamaton laki määrää, että tekijä ei saa siihen itse muka mitään sanoa. Minusta kaikkein parasta ja toivottua olisi, että kenen tahansa taiteesta käytäisiin debattia, ettei se oli vain yhden ihmisen mielipiteiden varassa. Ja kyllä nykyään järjestetään paljon tilaisuuksia, missä esim. kirjailija kertoo teoksestaan, ja sitä pidetään erittäin suotavana.

Tällä hetkellä seuraan sattuneesta syystä erikoisesti kuvataiteeseen ja klassiseen musiikkiin liittyvää kirjoittelua, joiden määrä on aikalailla myös vähentynyt entisestä. Nykyään jo taidekouluissa luennoidaan kaiken muun ohessa myös tavoista, joilla tekijä voi vaikuttaa omien töidensä esille tuloon. Sitä ei enää hävetä, päinvastoin neuvotaan tapoja, mitä pitää tehdä ja miten menetellä avoimesti.

Vesa Haapala kirjoitti...

Liisu, luulen, että isojen lehtien linjanvedot eivät kerro tekijöiden puutteesta: lehdet itse tuntuvat ajattelevan, että tilaajia kiinnostavat muut asiat kuin kirjallisuus, ja siksi kulttuuriosastot ovat mitä ovat. Pelkäänpä, että lehdistössä on tällä hetkellä paniikki päällä, eikä älytä, että niitä lehtiä tilaavat meidän ikäiset (40-60-vuotiaat) asioista kiinnostuneet ihmiset, joita ei kiinnosta pätkääkään pinnalliset kirjailijahaastattelut ja se, paljonko joku elokuva on kerännyt katsojia - tai toki tällaisiakin juttuja voi olla, mutta ne eivät voi olla ainoa juttutyyppi.

Lehtiinkin on sähköistymisen myötä tulossa klikkaus-logiikka, jossa "kulttuurijuttu" joka käsittelee seksuaalista häirintää tai niksejä onnistuneeseen anaaliseksiin (tästä ei ole tainnut tosin vielä olla juttua, mutta ehkä saadaan sellainenkin) saa paljon enemmän klikkauksia (ja on siis tärkeämpi) kuin joku asiallinen kirja-arvostelu tai kulttuuriuutinen. Tämä logiikka jyllää jo nyt ja voi voi, ei ehkä nähdä sitä, että ei varmasti sivistynyttä lukijaa kiinnosta lukea viittäkymmentä kertaa peräkkäin puolivillaisia ja väkisin puserrettuja kulttuuriuutisia jostakin täysin yhdentekevästä asiasta, josta kaikki muutkin lehdet (ilmaisjakelulehdet ja naistenlehdetkin) kirjoittavat.

Kriitikoista ja kritiikeistä: keskustelu olisi hyväksi. Olen itsekin saanut pari kritiikkiä, joissa oli ihan muut motiivit kuin teoksen asiallinen arviointi, Karhunkiven kohdalla näin ei ole onneksi vielä käynyt. Se Kirjakaapin kummituksen juttu oli minustakin tosi hyvä!

Kritiikin pitäisi etsiä uusia väyliä, kun lehtien palstat uhrataan yhä enenevässä määrin a) hömpälle, jonka uskotaan tyydyttävän kulttuurin eli tirkistelynnälän, b) kohdennukset ilmiöihin, joiden uskotaan olevan myyviä.






Vesa Haapala kirjoitti...

Livahti viesti matkaan hieman keskeneräisenä, mutta pointti tuli kai esiin.

juha saari kirjoitti...

Minäkin alan hitaasti kiinnostua, mutta kun on kesken kaikki kirjat joita pitäis lukia... Taisteluni vitososan hankkimista pystyin vastustamaan kunnes se city-marketissa maksoi 3 euroa. Kovakantisena. Yöpöydällä odottavat lulemattomat PAAAKSUT kirjat, joiden määrässä jo näen jäljellä olevan elämäni ehtyvän ajan.

Jotenkin nyt vasta oikein tajuan että kirjasi on samaa teemaa kun tuo mun juttuni Onnellisesta vanhemmuudesta jota paljon kommetoit... aion tarttua kirjaasi jossain vaiheessa.

Vanhemmuus on jotain, missä minusta aidosti tulee myös itsestäni itselleni tylystitoinen. Taide ja filosofia on täynnä nihilististäkin itsensä ruotimista ja piiskaamista, tematisoitua rehellisyyttä, kuten veren ja kivun performanssit esimerkiksi, mutta kun lapsi muistuttaa minua siitä, mikä meni pieleen sivistyksestäni huolimatta, näkyy se toinen, jota ei huvittaisi olla.

Lieköhän Taisteluni-romaaneissa haetaan osittain juuri tätä? Yritetään olla jotain paljastavammin huonoa kuin yleensä taiteessa, niin paljon ettei siitä ole enää paluuta? Knausia ei voi nähdä joidenkin sivujen jälkeen enää vain kirjailijana joka on puhdas ja viaton suhteessa tekstiinsä. Häneltä haluaisi kysyä meljein loukkaavia kysymyksiä. Taisteluni ei ole vain aihe, teos, joka on irti kirjoittajasta. Se on nyljetyn nahka. Näin ajattelen.

Romaanit jotka kertovat kasvatuksesta, jäävät helposti kasvatuksen teeman yleiseksi tarkasteluksi, ikään kuin aiheen yläpuolelle kohoaviksi temppeleiksi. Vaikea aihe. Tuossa kirjoutuksessanikin yritin tasapainoilla yleisen ja yksityisen, julkisen ja henkilökohtaisen rajalla. No. Ne joiden kuuluu enemmän tästä tietää, tietävät. Se riittää.

Kyse on siitä, kuinka puhua kirjallisuudesta etääntymättä sen kipeimmistä aiheista. Tavallaan taiteen kuuluu etäännyttää ja todistaa asioiden universaalisuutta. Se helpottaa. Toisaalta se voi johtaa sublimaatioon, joka valheellusesti luonnollistaa omgelmia...

Mutta joo. Luen jossain vaiheessa kirjasi.

Vesa Haapala kirjoitti...

Juha, ei paineita. Sama juttu itselläni: pöydät notkuvat kirjoista, pakollisista ja vähemmän kiireellisistä. Toi mun kirja ei ole ollenkaan Knasua vaikka yritin saada siihen saman nahkomisen ja intiimiyden tunnun. Vaikka tietyt teemat tapetilla, ei mikään tendenssiromaani, vaan kieltä, kokemista, ajattelua ja huolta pitkin tehty.