keskiviikko 27. huhtikuuta 2016

Unikuvan sitaatti



Eräs kirjailija siteerasi minua seuraavasti: Kirjailija ja kirjallisuudentutkija X sanoo haastattelussaan: ”Kirjallisuus on petosta, se on tunnustuksia asioista, joita ei ole tapahtunut.”
    Minä olen kirjoittanut nämä sanat, mutta en ole koskaan vastannut näin, kun minua on haastateltu. Sanat lausuu yksi romaanini sivuhenkilöistä, kirjallisuudentutkija, jonka olen itsekin jatkuvasti sekoittaa romaanini toiseen sivuhenkilöön, nuoreen ja lupaavaan yleisen kirjallisuustieteen luennoitsijaan, joka uhkasi hypätä yliopiston viidennen kerroksen luentosalin parvekkeelta, mutta on nykyisin TBWA\Helsinki -mainostoimiston varatoimitusjohtaja.
    Juuri näin meille käy unessa. Olemme vastuussa kaikesta minkä olemme tuottaneet, jopa siirtymistä ja unikuvista. Teoriassa voimme väittää vastaan, todistuksemme kelpaa oikeudessa, mutta todellisuus on jo tuominnut meidät sekoittamalla kaiken.
    Ja unikuvat jatkavat elämäänsä päätyen varatoimitusjohtajiksi ja entisten poliittisten henkilöiden siipoiksi. Ne eivät puhu petoksesta, vaan hehkuvat onnea iltapäivälehdissä, kunnes sammuvat olemattomiin tai ottavat toisen hahmon.


3 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Noinhan Ruotsissa kävi Knausgårdille todella isossa mittakaavassa:
http://www.dn.se/kultur-noje/kulturdebatt/karl-ove-knausgards-rasande-attack-pa-sverige/
Kuulutko nyt seuraan...

Suomessahan tämä kyklooppi-keskustelu (faktan ja fiktion vääristymä, taiteilijan erottaminen luomistaan henkilöhahmoista) joka oli iso ja laaja, ohitettiin lähes täysin. Knasun vastapuolella suomenruotsalainen kirjallisuustutkija madame Ebba ja Gardellia ja muita lempilapsia. Lieneekö se hillinnyt Husarin ja Hesarin halua käsitellä asiaa? Mua tämä häiritsi viime kesänä aika paljon. Koko Skandinavia keskusteli aiheesta, meillä hipsteröitiin tätä kirjallisuuden ihannevävyä. Meillä onkin nyt se kuva (kirjallisuutta lukevien naisten luoma?)norjalaisvillapaita-koti-isä Knasusta. Kyklooppi-esseen sanoja kuin sanookin sellaisia asioita ettei ne oo kivoja kahvilakeskusteluun.
Koko keskusteluhan Skandinavian mediassa lähti liikkeelle KOK:in ekasta romaanista, jossa käsitellyt asiat olivat Ebballe liikaa. Knasusta tehtiin hänen omasta mielestään tuosta suunnasta piilonatsi, piilohomo ja piilopedo. Ota noista ruotsalaisista tms. nyt sitten selvää. Yksisilmäinen maa, tosiaan? )

jope

Vesa Haapala kirjoitti...

Jope,

en ajatellut KOK-kukkoa kirjoittaessani tuota juttua, mutta niinpä vain tämä asetelma liittyy hänenkin tapaukseensa. Joskus ihmettelen täysin koulutettujen kirjallisuudentutkijoiden motiiveja väärinluentoihin ja piilonatsien, piilohomojen ja piilopedojen metsästykseen. En nyt sano sitä f-sanaa, ettei se pilaa kunnon naistutkijoiden kuvaa, koska heitäkin on.

Tällaisissa tapauksessa näkyy surkea poliittinen agenda ja valtapeli. Toisaalta näkyy (ikävästi) lukutaidon puute. En ole lukenut sitä KOK:in Taisteluni-teoksen päätösosaa, mutta hieman ihmettelen, miksi K käyttää niin ilmeistä Hitler-korttia. Olisi voinut jättää asian käsittelemättä ja puhua suoraan aikansa Norjasta. Natsikortti olisi sopinut paremmin jollekin yhdysvaltalaiselle kirjailijalle. Heille tuotetaan yhä uudelleen näitä natsiaiheisia juttuja (ei sillä etteikö holokausti olisi ollut hirvittävä historiallinen murhenäytelmä ja etteikö sen toistumista tule varoa ja etteikö siitä pitäisi muistuttaa), vaikka omasta ajasta ja lännestä löytyisi läheisempiäkin varokortteja, jotka moukaroisivat suoraan aikamme ihmisen omaa sielua.

juha saari kirjoitti...

Kyllä oi viiminen tulee luettua ja hitlerki kiinnotaa että mitä se siitä repii.

Knaussi vie relisminsa vaaralliselle alueelle koska tunnustaa tunteita joita muut pitävät salassa (mulla on nyt tää realismin uho pällä kuten blogini lukijoina tiedätte; ja vesan jo blogiini "omimani" hienon runonkin otin esimerkiksi elementaarisesta realismista (tuo olisi ehkä hyvä nimitys määrittelemälleni realismille) ekassa Realismin puolustuksessa kun kysyttiin mitä realismi voisi olla runoudessa). No, suluista takaisin asiaan. En siis ihmettele sinänsä leimoja joita hän saa.

Kun jokin ajatusitiö pääsee homen lailla aivoihin, sitä ei voi olla ajattelematta. Esimerkiksi Woody Allen: hänen useissa elokuvissaan on vanhalla miehellä suhde liian nuoreen naiseen. Kun nyt tiedämme allenin historian, ei voi olla ajatelematta, oliko elokuva mahdollisuus toteuttaa fantasiaa? Ajatus tulee annettuna mieleen. Knaussi on tämän aivokemian vanki. Lolitassa sama logiikka. Tai Syvässä joessa fasismin mahdollisuus.

Mutta: Knaussin realismi on poikkeuksellista, maagista.