perjantai 13. toukokuuta 2016

Muistikirja, perjantai 13. toukokuuta 2016



Tämä on muistikirja siitä kun on elämän
aika, kun peilistä löytyy dnata,
lapsen kesäsandaalien läpse, miten se onkin
joutunut pystysuoralle lasille.


Elämä ottaa meistä näytteitä, en tiedä sen
tarkoitusperiä. Tahtoisin ajatella, että vapautta
varten, mutta ei se mene niin.


Jossakin käydään keskustelu vankiloista ja vapauttamisesta,
mutta minä kannatan kuolemantuomiota. Se on ainoa tuomio,
joka kohtelee meitä yhtäläisesti. Kuolemantuomio kaikille.


Tänään on perjantai 13.5., minulla on taas ajatuksia.
Söin aamulla pähkinöitä, istun vessassa ja kirjoitan.
Taakse jää, taakse jää, laulaa tytär, mun sieluun piirtyy
jäiset huurreruusut kylmät niin, on menneet päivät nää,
uutta voimaa saan, myrsky raivotkoon.


Paljon tekemättömiä töitä, mutta
kirsikkapuu kukkii; se on ikuista.


Meillä on eettisiä velvollisuuksia, mutta käytännössä
vain erilaisia konkreettisia töitä, kuten marsujen ruokkiminen,
istutuspenkin reunakiilojen vaihto.


Ruusut lakastuvat sitä mukaa kuin imupinnat unohtuvat leikata.
Kenelläkään ei ole varsinaisia juuria, kasvatus tapahtuu toisaalla,
paikassa jota emme tiedä. Näkyvillä on pelkkiä imuputkia.


Mikään ei voi tehdä meistä huonoa tutkijaa. Vain tämä yksikkö.


Ajatus, ettei reaalinen voi olla kaikille sama = ettei reaalista
todellisuudessa ole, että se on tulkinta siitä, miten olemisen
kokonaisuus pakenee (olemassaolon salaperäinen X).


Pitäisi viedä matto vintille olohuoneen kirjahyllyn edestä.
Matto, ollut siinä käärittynä jo toista viikkoa.


Sanojen evoluutio tai nimien: mikä on joskus ollut
merisika, on nyt marsu (marsvin). Niitä on ollut
lemmikkeinä Euroopassa jo 1900-luvun alussa.
Merisika, kapybara, ensin muistin karyabi, se todella
ui, raskas ruskea turkki liimautuu sen jäseniin, kun
se nousee altaasta. Marsin viini, mantereiden välinen
sota, marsut joita perulaiset paistavat, eläimet jotka
lämmittelevät heidän savisten uuniensa pankoilla.


Rastas joka lentää aivan niityn ruohojen ja pioneiden
suuntaan, kun saavun kukkulalle ja saan uuden horisontin.


Jäljet muistikirjassa kuin olisin raaputtanut
hyväksyvästi itseäni ja maailmaa: onnen arpa.


Kaikki superteoriat ovat hyvin pieniä ja vartioivat
mustasukkaisesti tarkoin rajaamaansa tonttia
päässään mustat lasit ja kolkkahatut, joihin
niillä ei ole varaa.


En ollut nähnyt planeettaa aikoihin, sitten
luin siitä ja tajusin jo eläväni sillä.


Kuusien kyljet hapettunutta kuparia. Vaivaiset
oksat, tiheän metsän atraimet ja varjoruodit -
ei se ollut kuiviin juossutta pihkaa vaan sientä.


Vaikka tie on lohkottu, minä ylistän.
Vaikka pelisysteemimme mättää, ylistän.
Vaikka ero ensinnä kulkevaan on suuri.


Juna näyttää maiseman sellaisena kuin se on
ylipyyhittynä, kuin Rooman keisari olisi vaihtanut
vanhan jumalan kuvan paikalle omansa.
Vain laasti on tuoretta.


Meissä on paikkojen pelko ja välttely, mutta
myös paikkojen ilo. Tarkoitamme tietenkin ihmisten,
mutta ne vaihtuvat ja ovat vaihdettavissa.
Silti ne jättävät paikkaan merkin, jäljen, paikan
hengen, joka on riidoissa itsensä kanssa.


Meillä kullakin on tonttimme tämän yhteisen tontin yllä.


Rakkautta on harjoiteltava jatkuvasti,
mutta ei koskaan etukäteen.


Eilen oli Snellmanin päivä, tänään on perjantai 13. Ei vielä
yhtään mustaa kissaa. Ratapihalla postikontteja kontillaan,
jalustoilla, pyörät lytyssä. Ehkä joku yöpyi avokontissa
matkalla elämänsä avokonttoriin.


(Muistikirjasta perjantaina 13.5. klo 7.58-9.35)

14 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

"En ollut nähnyt planeettaa aikoihin, sitten
luin siitä ja tajusin jo eläväni sillä."

Hieno.

Jotain ihmisen, tai siis mun, havaintokyvyttömyydestä kertoo se että olin varmaan jotain jo 17 kun tajusin että kuu on nähtävissä taivaalla myös päivällä. Ensimmäisenä vuosinani (ehkä 1-10) päiväkuu jäi havaitsematta lapsen maagisen ajattelun vuoksi, kuu kuului yöhön, sitten sitä kai rajoitti ilmaantunut likinäköisyys tai en vain katsellut taivaalle kunnolla kunnes todellisuus kuusta osui herkässä iässä sitten koko voimallaan. Se on siellä, on päivä! Miksei kukaan ole tätä mulle kertonut?!Kirjoitin päiväkuusta jonkun rivinkin silloin, johonkin "biisiin."
Nykyään katselen paljonkin taivaalle päivällä ja yöllä, kuuta, pilviä, tähtiä, miksei lentokoneitakin, silmälasien läpi. Tähdet ja avaruus ja Flightradar24 on lähes aina hyvä vaihtoehto Parnassolle, hah.
Meidän planeetarinen elämämme on uskomattoman hienoa.
En bongaile tähtiä sillä silmällä että pitäisi tietää mikä kuvio tuo on jne. mutta taivaalle kannattaa otsa nostaa aina kun mahdollista.
jope

Vesa Haapala kirjoitti...

Jope,

hyvin sanottu: "otsa taivaalle aina kun mahdollista".

Luin viime viikolla Pauliina Haasjoen todella todella hienon runoteoksen Planeetta. Se inspiroi minua kovasti, ja kun sain torstaina lahjaksi muistivihkon Pasilan kirjastossa luennoituani, avasin tyhjän sivun ja aloin kirjoittaa. Ajattelin kirjoittaa sinne päivittäin ajatuksiani sitä mukaa kuin niitä päästä virtaa.

Tuo havahtuminen on tärkeää (tarkoitan kuu päivällä -juttuasi). Tänään aamulla havaitsin kotonani yksityiskohdan, yhdessä maalauksessa, juuri kun olin ajatellut, ettei kotona ole mitään sellaista mitä en olisi ajatellut ja nähnyt. No, emme ole asuneet täällä kuin vuodesta 2009.

Jatketaan. Katselen tässä Suomen peliä. Jalosen pelisysteemi on sellainen, että en usko kultaan, vaikka materiaali on hienoin moneen vuoteen. Esimerkiksi liikkeellelähtö omista on niin hidasta, että ei saada irti kavereista sitä mitä voitaisiin.

Anonyymi kirjoitti...

Älä dissaa mua nyt mutta tunnustan tässä katselevani formulaa käytännössä aina kun mahd. todella intensiivisesti. Ihan kohta aika-ajoja. Katson käytännössä kaikki kisat. Kimi Räikkönen on mulle kaikkine piikkeineen mulle ikuinen vuoden nuori runoilija. Moottoriurheilu ei kiinnosta mua pätkääkään eikä mikään pärinä mutta vuosikymmeniä kestänyt outo rakkaus tuohon lajiin on säilynyt. You tube myös on kisojen aarreaitta. Koko se maailma on upea, loputtoman spekulatiivinen. En näe autoja kiertämässä rataa yksitoikkoisesti, vaan eräänlainen matemaattisen labyrintin jossa voi tapahtua kaikkea upeaa miten ja milloin tahansa. Totta kai myös mm-lätkä kiinnostaa. En ole koskaan tajunnut urheilua halveksivia kulttuuri-ihmisiä enkä päinvastoin. Jalkapallo on kyllä kylddyyriväen suosiossa, mutta ne ei yleensä tajua kiekkoa eikä äfykköstä.
Nyt pian borgesilaiseen maailmaan...Q1 alkaa muutaman minuutin päästä.
jope

Vesa Haapala kirjoitti...

Minulla penkkiurheiluinto on kausittaista ja osuu jalkapallon em- ja mm-kisoihin, mestareiden liigan jännimpiin hetkiin. Sama jääkiekon kohdalla (liigat, mm, olympialaiset, world cup). F1 kiinnosti Häkkisen ja Kimin alkuaikoina, nyt on satunnaista katselua. Olen pitänyt penkkiurheiluni niissä rajoissa, että jaksan innostua silloin kun seuraan. Kesällä voin hyvin olla mökillä ja kuunnella vaikka radiosta futista, ei tarvitse telkkaria sen takia olla. Ymmärrän urheilun lumon & sen draaman vetovoiman, paljon paremmin kuin tiettyjen taidemuotojen.

Anonyymi kirjoitti...

Planeetta, planetaarisuus, se jäi nyt päälle. Se että elämme tätä avaruudessa kierivällä pallolla, meripallolla, maapallolla. Itse olen aika maantieteellinen ihminen. Jo Suomessa kulkiessani metsästän junan tai auton ikkunasta joko hemiboreaalinen vyöhyke alkaa, loppuu ja muita vastaavia asioita. Kirjallisuudessa kiinnityn helposti jollakin tavalla kaiken muun ohella maantieteellisiksi kokemiini kirjailijoihin. En siis tarkoita mitään ympäristökuvausta, vaan ns. paikkojen tuntua. Olli Jalosella oli kirja jossa oli järvi jossa oli saari jossa oli keskellä lampi, järvi. Kuin silmä. Ja vastaavia. Sebald on maantieteellisyydessään lumoava. Karttakirjat ovat muuten mahtava kirjallisuuden laji. Olen matkustellut suhteellisen vähän, mutta karttakirjojen kanssa olen kolonnut monet kolkat. Karhunkivessäkin oli paikkojen, kolojen tuntua kuten taisinkin täällä jo kirjoittaa. En ota syyllisyyttä siitä että nimenomaan Euroopan maantiede on musta lumoavin. Repaleinen maanosa täynnä tarinoita jotka ovat sekä lähellä että riittävän kaukana. Historia ja maantiede limittyvät mulla tiukasti yhteen. Kun parehdyn kirjailijaan jonka olen löytänyt, etsin aina tietoa maantieteellisesta henkilöhistoriasta. Käyn jopa katsomassa karttoja, sateellittikuvia alueilta. Hassu fiksaatio.

Telkussa meni uusinta kolmeosainen Sodan sukupolvi. Ei mikään älykköjen HBO-sarja mutta olin toisellakin kerran hyvin vaikuttunut vaikka käsikirjoitus oli täynnä epäuskottavia sattumakohtaamisia. Pakko sanoa että rakastin niitä hahmoja siinä. "Pakotan" elämänkumppani katsomaan sarjan, hah, kerroin sen hänelle tänään ja perustelin sillä että tätä kautta pääset sisään Saksaan ohi toinen maailmansota-perususkomusten. Silti juttu kertasi periaatteessa kaikille meille tutun eikä yrittänyt radikaalisti mitään uutta näkökulmaa. Sarjan koin kaiken muun ohella maantieteelliseksi. Siitä reistä mä hurahdan helposti sisään, jos hurahdan. Olin sarjassa niin älyvapaalla tunteella mukana että vieläkin huohotan eilisillan jälkeen.
Thomas Berhardin vastasuomennettu Häiriö muuten on myös hyvin maantieteellinen myös, topografinen. Ruhtinas Saurau vuorellaan... Käsittämättömän hienoa planetaarisuutta. Itävallassa on ns. Berhard-talo. Näyttää kuvahaussa hyvältä. Unelmoin tietysti siellä käymisestä.
jope

Vesa Haapala kirjoitti...

Jalosen kirjat ovat todella paikkaorientoituneita! Hän on yksi niistä kirjailijoista, joista pidin eniten kun lukiolaisena aloin enemmän lukea kaunokirjallisuutta. Pidän vieläkin. Tuo 14 solmua Greenwichiin, johon viittaat, on uskomattoman hieno kirja. Sinä vuonna (2008) tosin Sofi Oksanen putsasi kaikki pöydät ikään kuin Jalosta ei olisi ollutkaan. Täytyy vähän ihmetellä.

Lue muuten se Haasjoen Planeetta, jos aiot lukea runoutta tänä keväänä. Suosittelen. Minuun se upposi. Juuri nyt on aika ihmetellä olemista, kevät on sellaista aikaa, ainakin minulle. Myös vanhat virret, kuten "Taas kukkasilla kukkulat", uppoavat tätä ihmettä katsellessa, tajuaa mitä kevään alku on merkinnyt ihmisille silloin, kun kaikki oli kiinni luonnosta - niin kuin on tietenkin nytkin. Kaikki voisi olla ja varmasti joskus onkin toisin.

Vesa Haapala kirjoitti...

En ole nähnyt Sodan sukupolvea. Pitääpä katsoa. Tulee katsottua liian vähän telkkaria!

Anonyymi kirjoitti...

Joo, juuri tuo maapallon ympäri nollapituuspiiriä pitkin, se oli monella tasolla upea kirja, hyllyssäni odottaa uutta lukemista, on eniten mua innostanut Jalonen. Haasjoki luetaan taatusti jo kokoelman nimen perusteella.

En nyt mitenkään pyri komppaamaan komppaamisen ilon vuoksi mutta juuri noissa joissakin virsissä on käsittämätön energia, joo, nimenomaan energia. Virsikirjan suvivirret, suoraan keskelle otsaa osuvat kuolemavirret ja ne Jumalan kunniaa duurissa jylisevät virret, käsittämättömän ravistelevaa tavaraa. Kaikki on energiaa, oliko se Blake? Taisi olla. Touko-kesäkuu on minusta myös kristillisintä mahdollista aikaa. Luomiskertomus.
Viitaten siellä toisessa blogissa käytyyn keskusteluun, miten lattean maailman me olemmekaan uudelleen miksaamassa kun täältä kuohitaan pois klassinen ja itseään sensuroimaton kristinusko sellaisena kuin se on täällä ollut 1000-2000 vuotta kuolevaisia kohtaamassa.
jope

Vesa Haapala kirjoitti...

Näin on, latteaksi menee, kun ei ole enää kokemusta synnistä eikä armosta ja anteeksisaamisesta ja ihmeestä. Ollaan vaan iloisia pikku eläimiä, joiden pippeli jöpöttää aikansa, ollaan eettisiä ihmisiä jne. vaikka toki kaikki tämäkin on nastaa!

Vesa Haapala kirjoitti...

Minuun ovat kolisseet monet vanhat (ja uudemmatkin) virret Edelmannin esittäminä (kevätaiheisista "Taas kukkasilla kukkulat" ja "Soi kunniaksi Luojan" ja sitten armonäkökulmasta "Vain sinä tunnet minut Vapahtaja" ja "Sinä Jeesus ymmärrät parhaiten"). Näihin on tiivistetty ihan käsittämätön määrä viisautta ja tunteita, joita voisi kutsua nimenomaan uskonnollisiksi tunteiksi, jos sellaisia erikseen on oletettava. Kaikki eivät ehkä Samulista pidä, mutta hän pääsee kokemuksellisesti todella hienosti sisään noihin sanoituksiin, toki sovituksetkin ovat pääosin hienoja.

Liisu kirjoitti...

Luin tätä keskusteluanne ihan vaan mielenkiinnosta muiden ihmisten ajatteluun. Olen aina ollut kiinnostunut ihmisistä, mutta aina vaan siitä mitä he kantavat sisällään. En nyt tarkoita tietenkään mitään suolenmutkia, pernoja tai munuaisia, tarkoitan sitä puolta ihmisestä, joka on näkymätöntä ja jossain leijuvassa muodossa, sitä joka voi muuttua sanoiksi, hätähuudoiksi, mylvinnäksi, miksi tahansa, joka kertoo tunteista tai niiden puutteesta.

Ihminen ajattelee jo ennen kun osaa puhua. Jotkut ovat kuuroja ja mykkiä, he ilmaisevat itseään ilmeillään tai pelkistä silmistä voi lukea heidän ajatuksiaan. Ajatusten ilmaisu käsillä on jo minusta sellaista taitavuutta, mitä en osaa enkä ymmärrä.

Teidän puhettanne kirjaimilla ymmärrän kyllä. Kun törmäsin siellä jossakin nimeen Thomas Bernhard hypähti mieleni ilosta. Hän on ystäväni vaikka on jo kuollut. Olen lukenut häneltä kaikki suomennetut kirjat, myös Häiriön. Ja minulla on tunne, niin kuin hän olisi käynyt tässä blogissa jo aiemmin. Tai sitten se oli joku muu blogi. Jokin Bernhardin ajatuksista täsmää kuvittelemaani maailmankuvaan. En tiedä mikä, mutta uskon aina sitä, joka puhuu minulle jotain, uskon siis ihmisen hyvyyteen ja rehellisyyteen, vaikka olen sentakia joutunut monta kertaa pettymään.

Vesa Haapala kirjoitti...

Mukavaa, Liisu, kun käyt täällä. Yritetään pysyä sellaisella taajuudella, että tapaat ihmisiä, rehellisiä ja hyviäkin, tai ainakin sellaiseen pyrkiviä.

juha saari kirjoitti...

Tervehdys taas.

Minä nautin vanhojen virsien ankaruudesta. Niiden lukeminen 1800-luvun tylynmustien kansien välistä on puhdistavaa. Isoäitini toooosi vanha virsikirja on tullut pelastettua omaan hyllyyn.

Vesa Haapala kirjoitti...

Sama juttu: ajattelen oloja, joissa ne on kirjoitettu. Ihmiset olivat nykypäivää ankarammin luonnon ja sen lainalaisuuksien armoilla, he osasivat iloita ja kiittää, elämä näyttäytyi ankarampana, niukempana ja siksi täyteläisempänä juuri sillä hetkellä jota elettiin, mutta ehkä tämä on pelkkää nostalgiaa täältä informaatioähkyä ja sähköisyyden maailmasta.