perjantai 19. elokuuta 2016

Onton harmaan ja Torson kritiikit Helmetissä


Kaikki runoudesta kiinnostuneet!

Menkäähän Helmetiin lukemaan ajatukseni Olli-Pekka Tennilän
ja Erkka Filanderin uusimmista runokokoelmista. Kovaa kamaa
molemmilta herroilta.

Varsinkin Tennilän teos on mielestäni aivan omalla tasollaan.
Yksi tämänvuotisista suosikeistani Pauliina Haasjoen Planeetan kanssa,
josta siitäkin kirjoitin samassa Runo puhuu meille -sarjassa.

Tähän mennessä olen kirjoittanut siellä Jyrki Kiiskisen, Olli Heikkosen
ja Satu Mannisen tämänvuotisista teoksista, edellisten lisäksi.

Nyt syksyllä seuraa jatkoa muiden muassa käännösrunouden ja esikois-
teosten parissa. Vielä kun saisin WSOY:n, Tammen ja ntamon runokirjat
käsiini, niin esittely olisi kattavampi.

Syksyllä teen myös pari kirjastovierailua. 6.10. olen Sellon
ja 17.11. Rikhardinkadun kirjastossa puhumassa vuoden runosadosta.
Molemmat tilaisuudet klo 18.


18 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

No, tämä ei ole kai mikään luin hauskan kirjan, lue sinäkin -piiri, mutta suosittelen hauskaa ja rentouttavaa (kyllä) Touko Kauppisen Totaalirunoilija Pellinen kirjan, ja suosittelen sitä kyllä runouden ulkokehän hengailijoille muillekin, eli niille joihin itsekin kuulun. Pellinen on kyllä uskomaton vapaa hahmo, jo näkynä kadulla.
En lue runoutta sillä intohimolla millä tiedän runouteen hukkuneiden runoutta lukevan, mutta luen runoutta ikään kuin runoudessa liikkuvan proosan kautta. Tyyppisesimerkkinä tästä myöhempi Rintala, joka on opettanut minut tuntemaan (selailemaan, tapailemaan) mm. Tsvetajevaa, Rilkeä, Celania. Viimeksi Marian rakkaudessa. Tuo aiemmin suosittelemasi Planeetta (jo kirjan nimenä) kummittelee mielessäni ja pakottaa minut varmasti nappamaan sen kirjaston hyllyltä mukaani, kun se siellä viipyy. Toistaiseksi on ollut hyvin lainassa. Filanderin näin tv-haastattelussa. Tuli mieleen voimakkaasti että tuosta pojasta tulee vielä jotakin.
Mitä se Mimi-täti sanoi nuorelle John-pojalle: Tuo on ihan kiva harrastus tuo kitaran soitto, mutta et sinä sillä tule kuule leipääsi ansaitsemaan!
No Ruotsin isoa T:tä kesällä luin. Sen Kootut voi avata mistä kohdasta tahansa ja aina on jotain.
jope

Vesa Haapala kirjoitti...

Jope,

Pellinen on yksi mun suosikeista, jota luin taas nyt kun väsäsin seuraavaa runokokoelmaani. Sen tuotannosta irtoaa aina taatusti inspiraatio, aivan uskomattoman hienoa runoutta (ja säkeitä joita lainata, muunnella). Pidän Pellisen rytmistä todella paljon, etenkin 60- ja 70-luvun kokoelmissa. Toinen on Tranströmer, mielestäni yksi kaikkein parhaista koko lyriikan historiassa. On aivan sama miten joku ruotsalainen postmodernisti / nykyrunoilija dissaili Tranströmerin kuvia, sillä niissä on sellaista maagista syvyyttä, että järki lähtee. Mutta Planeetta ja Ontto harmaa ovat tältä vuodelta ehdottomat suosikkini, Planeetta kokonaisvaltaisuudessaan ja Ontto siinä, miten hienosti, vaivattomasti ja leikkisästi se on rakennettu, kielen pienistä nyansseista saakka.

Niin, itse se pitää ottaa kitara / kynä käteen jos siltä tuntuu, muiden puheet on puheita vaan. Runoudella ja rahalla on tosin vain vähän suoria kytkentöjä.


Noista muista mainitsemistasi Rilke ja Celan ovat tärkeitä.

Anonyymi kirjoitti...

Ei tarvikaan olla kytköjä rahaan, maineseen tms. Mutta yhdelläkin täysin maaliin osuneella runokirjalla voi jäädä 1000 vuodeksi maisemaan. Tai no, 100 vuodeksi. Pienen joukon, ehkä vain kourallisen tuntemaksi, mutta ikuisesti kuitenkin. En kyllä tiedä sitten mitä täältä otetaan mukaan s i n n e...eli täydestä ikuisuudesta emme tiedä....
jope

(Tuo edellinen vähän hassu ajallinen ajatus on tullut mieleen siitä että näin aika usein kaudulla juuri nyt edesmenneen Einojuhani Rautavaaran. Hitaasti liikkuva sairaskin mies, kuin kuka tahansa kadulla, mutta en voinut olla ajattelematta että tuon miehen musiikkia kuunnellaan aivan varmasti 500 vuoden päästä jossain. En tiedä onko tuo aika nyt mikään itsetarkoitus taiteessa, hetkessähän kaikki on, mutta kuitenkin. Pellinen liikkui muuten samoilla kulmilla. Ihan samat ei tullu mieleen, hah ha. Mutta onhan se hieno ukko. )

juha saari kirjoitti...

Tossa arvostelussas tuo wittgenstein on oleelista. Ite viittasin blogissa siihen kans.Teoksessa Varmuudesta Wittgenstein puhuu saranalauseista joiden liitoskohdassa maailmasta ikään kuin pidetään kiinni. Tennilän kirja on outojen saranalauseiden muodostelma. Tuo uus pitää hankia jossain vaiheessa.

Vesa Haapala kirjoitti...

Erittäin hyvä huomio, Juha! Tuota ajatusta pitää kehitellä lisää jossakin yhteydessä!

juha saari kirjoitti...

Se lyhyt juttu on nimellä MANNER LIIKKUU, siitä on aikaa jo kun kirjoitin sen, mut löytyy tuolla otsikolla.

Jankkaamisen uhallakin: En vain lakkaa ihmettelemästä tennilän omalaatuisuutta. Jotenkin se on keksinyt oman elementaarilauseensa, tavallaan. Sehän oli samaan aikaan ruuneperkipalkintoehdokkaana Neuromaanin kanssa ja mulle tennilä on kestävämpi tapaus. Neuromaanin luki mutta ei kolahtanut erityisemmin. Siitäkin kirjoitin nimellä Lukemispakon äärellä.

Vesa Haapala kirjoitti...

Juha, luin juttusi. Olen samaa mieltä siitä, että Tennilä saa runoillaan jokseenkin fundamentaalisen otteen kielestä. Kyse ei ole enää satunnaisten aiheiden tai tunnelmien herättämästä sanastosta vaan käsittely- ja suhtautumistavasta. Pidän myös siitä, miten teoskokonaisuudet elävät. Neuromaani liikkuu hieman toisella tasolla. Minusta se oli ennen kaikkea valtavan hauska. Tuntuisi väärältä analysoida sitä puhki - tällä en tarkoita, etteikö siitä voisi kirjoittaa osuvasti kuin sinä teit.

juha saari kirjoitti...

Kun luin uudestastaan tuota omaa neurojuttuani, alkoi vanha mielenvaiva taas häiritä. Näköistäiteen ja nykykirjallisen diskurssin ristiriita. Koen nimittäin subjektia ja koherenssia kyseenalaistavat romaanit yhtä näköisinä, ongelmallista todellisuutta ongelmattomasti kuvailevina. (Neuromaanikin minun oli luettava pakkomielteeni läpi jotta koin sen yhtään mielekääksi kokemukseksi.) Ne tavoittelevat nykyihmisen tietousuutta, epävarmuutta ja ahdistusta mutta jotain näköisyyttä siis silti. Tämä ajatus riivaa minua. Siinä sitten onnistutaan paremmin tai huonommin. Mutta yksi ehto pitää täyttyä että hajaannuksen ja epätarkkuuden periaate totutuu: on luotava jonkinlainen maisemaan katoava subjekti, synteetinen maisema jossa minän katoavuus ilmenee elävänä. Muuten juttu jää kuvailuksi. Esimerkkejä subjektin epätoivosta, subjektista paikkana johon (mieli)kuvattava valo katoaa tai jossa subjekti tulee liian voimallisesti päin ollakseen vakauttavasti keskiössä tai muuttuu voimattomaksi:

Pynchonin Huuto 49 (subjekti säilyy mutta liian voimattomana rakaistakseen mitään), Muodonmuutos (Samsa katoaa koska hänellä ei enää ole voimaantunutta kieltä kommunikoidakseen tasa-arvoisesti; ks. juttuni tunnisteella Kafkan Muodonmuutos), Trumbon Sotiaspoika (tahaton variaatio Muodonmuutoksesta; ks. juttuni Maailma vailla mitään); Beckettin Milaista on (kun synteettinen maisema katoaa...); Knausgårdin Taisteluni (lukijan liha disseminoi tekstin, lukija lukee tekstissä maailmaa, voimattomuus ja vastuu latautuvat tekstissä).

...taidan julkaista tään jonakin versiona blogisa kun ajatus alkoi hyrräämään taas...

juha saari kirjoitti...

... ja vielä tietenkin sieppari, jossa kysymys kuka ja missä puhutaan tai että missä määrin on uskottava caulfieldin poikamaiseen tyyliin (saarikoskihan nieli sen siimaa myöten) jää vastausta vaille. Siinä romaani joka on latistettu tulkinnoillaan (enkä myöskään tiedä mitä salinger tarkoitti, vain sen miten itse luen tekstin aukkoja ja epävarmuuksia ja että nautin niistä). ( ks. esim. juttu Nietzsche, Beckett ja Sieppari ruispellossa).

Jos sinä koit NEUROMAANIN hauskana (kun taas minä salatotisena), niin minulle Siepparin lukeminen semanttista valoa nielevän ja katoavan Caulfieldin kautta tuotti sanomatonta iloa, satorin. Näin kirjoitan tuossa jutussani:

"Mutta tässä valon puutteessa ei ole mitään kaunaista, ei mitään pettymystä olemassaoloa kohtaan. Se merkitsee (mieli)kuvista vapautuneen lukemisen harjoittamista, uudistumisen loputonta iloa. Viedessään kuvilta paljastavan valon Sieppari paradoksaalisesti näyttää valon rajattomuuden ja hengittää kuin elämä. Lukemisen katoamatonta pistettä on turha edes etsiä. Se vain pilaisi lukemisen ilon... vapaan lukemisen taidon! Sieppari ruispellossa on valottomassa ilossaan nietzscheläisintä, mitä kuvitella saattaa."

Lukemisen pitää olla minulle aina jotenkin henkilökohtaista, puhdistavaa tai sitten vadtuuttavaa. Nykytodellisuuden kuvaamisella itsessään ei ole minulle mitään merkitystä. Sen saan uutisista ja ihan elämästäni todellisuudesta.

Vesa Haapala kirjoitti...

No, tuo kokemani hauskuus pitää sisällään hyvin monia huumorin tasoja. Toki niitä väijyy teoksessa myös kaamea synkkyys ja tyhjyys ja ajatus pelkästä leikittelystä. Mutta enempi kuin Neuromaanin "kokeellisuus", "ergodisuus" jne. minua miellytti juuri sen huumori.

Tennilän runoudessa pidän siitä, miten se on kokonaisuutena hyvin orgaanista ja spontaania, mutta silti jokaisessa yksityiskohdassaan kielellisesti ja käsitteellisesti pakotonta ja tarkkaa. Kieli koukuttaa monella tasolla. Tennilän parin viimeisen teoksen lukeminen on ollut nimenomaan iloa ja nautintoa, ei pakkopullaa, jonka tarkoitus on ottaa haltuun tietty kieli, jotta voi sitten keskustella siitä fiksusti.

Sieppari teki minuun aikoinaan vaikutuksen. Sen lukemisesta on kuitenkin varmasti reilut parikymmentä vuotta.

juha saari kirjoitti...

Tennilän kanssa juuri samat fiilikset. Siepparin suhteen olen onnekas että heräsin siihen vasta uuden käännöksen myötä. Ja että aikuisiässä ja että en ostanut sen kollektiivista tulkintaa nuoren miehen tarinana. Sen velmu epätoden tunnelma ja caulfieldin "autistinen epävakaus" teki vaikutuksen minuun. Se on myös huikean dynaamisesti kirjoitettu romaani. Ja hauskaa on löytää siitä twainilainen klangi. Se on minusta ihan selvää että sitä on mahdollista tulkita huck finnin valossa (jonka myös luin vasta muutama vuosi sitten ja hyvä niin). Caulfiel on kirjoittajana meitä ovelampi. Hänhän huijaa opettajiaankin kirjoittamalla muiden aineita eli hyppimällä tyylistä toiseen, niin miksi ei siis myös meitä? Oikeastaan en tiedä kuka hän on enkä edes yritä arvata. Juuri tämä pohjattomuus tekee romaanista kosmisesti kohisevan. Mutta jutuissani tästä enemmän.

Vesa Haapala kirjoitti...

Pitää ottaa Sieppari uudestaan lukuun, omat kokemukseni ovat Saarikosken käännöksestä. Ehkä saan kirjasta ideoita yhteen itseäni vaivaavaan kerronnan pulmaan.

Anonyymi kirjoitti...

"Ne tavoittelevat nykyihmisen tietousuutta, epävarmuutta ja ahdistusta mutta jotain näköisyyttä siis silti."

Osuma.

Hajanainen, sirpaleinen, moninäkökulmainen (tai sen illuusion tuottava) jne. jne. ovat näköispatsastaidetta nekin. Ne kuvaat(nyky)ihmisen ominaisuuksia eivätkä sillä tavalla sinänsä "riko" mitään olemassaolevia konventioita, koska kuvaavat sen jo on jo.
Neuromaania yritin minäkin, mutta en päässyt yhtään mukaan. Harmitti. Kokeellisuudesta se ei johtunut, luen huoletta ja helppoina surkeitakin beckettejä.

Runoissa pidän siitä että ettei kirjaa tarvitse käännellä ympäri kovin paljon käsissä kun sitä lukee, hah. Tuo ykköslaji on jotenkin täysin hallitsemattomissa mulle lukijana. Jokin sanoilla tehty maailma toimii väistämättömästi, jokin ei yhtään.
Sillä ei ole mitään tekemistä runon "vaikeusasteen" kanssa tms. Jokin ehkä juuri kielen olemuksellisuudessa viestii välittömästi onko teksti juuri mulle totta vai ei. Duunariperheeen poikana mulla on se imaisin, johon Vesa viittasit, "kenelle-mä-tätä-nyt-oikein-muka-luen" todella vahva. Se ilmaisin ottaa sisälleni Tranströmerin mutta jättää Leinon, se ottaa Haavikon (yleensä), mutta jättää Saarikosken (näillä suuruksilla asian ilmaistakseni). jope

Anonyymi kirjoitti...

"kuvaavat sen jo on jo." = kuvaavat sen joka jo on.

Vesa Haapala kirjoitti...

Jope, suoraan sanoen Leino avautui mulle ekaa kertaa kunnolla Loirin kautta: mitä tämä kertoo minusta? En tiedä, mutta se Loirin rehellinen tai ainakin sellaiseksi kokemani tulkinta avasi paljon myös Leinon maailmasta (pessimismi, traagisuus, elämän ohimenevyys ja silti yritys napata kiinni jostakin kauniista). Ehkä joku kokee Leinon uudelleen nyt kun kuuntelee Cheekin Jumalten keinua, vaikka hieman epäilen... Räppäreiden egotrippailu ei minua nappaa, varsinkaan jos siinä ei ole mitään säröä.

Saarikosken Asiaa tai ei ja Euroopan reuna ovat minuun hyvin uppoavaa proosaa, Tiarnia-sarja taas runoa jota olen lukenut moneenkin otteeseen. Samaa väsymystä ja pettymystä ja kirjoittamisen taitoa kuin Leinolla parhaimmillaan, synkkää kyllä ja vähän säälittävääkin, mutta silti lähempänä minua kuin 60-luvun Saarikoski.

Vesa Haapala kirjoitti...

Vielä tuohon: Jos löytyy Suomesta runoilija, jonka viisi runoa ovat yhtä kovia kuin Leinon Elegia, Nocturne, Maininkeja, Se kuitenkin liikkuu (ei ihan vika säkeistö) ja vaikka Kumpi on kauniimpi, niin luen mielelläni. Nämäkin ihan hatusta, on vaikka mitä muitakin. Nimenomaan laulettuna nämä ovat minuun iskeneet.

Anonyymi kirjoitti...

Hienoa Vesa, pidän siitä todella että nykyrunoilija pitää Leinosta ja kunnolla.

Olen joitakin kertoja tuntenut suurta kateutta kun joku jossakin tilanteessa lausuu ulkoa noita mainitsemisia. Silloin tuntuu siltä kun olisi maailma jossa on valtava voima, mutta johon en pääse. Ja se on ihan siinä ihan edessä.
Luen silloin tällöin Jumalaista näytelmää. Minuun uppoaa Vaaran käännös paremmin kuin Eikan. Mistä johtuos tuo, kas en ma tiedä.

Tuo Loiri-juttu on myös kunnioitettava tunnustus.
Luulis että siellä "teillä" yliopistolla Veskun Loiri-levyt kirjallisuuden lähteinä eivät ole kova sana. Leino vs. DFW. Vai joko David on passe?
Mun tunnustus: mä pidän This is Water-jutusta.
Se olkoon mun angloamerikkalaisen kirjallisuuden Elegia. Yhtä yleinen, snobeille liian nolo.

Saarikosken proosaa minäkin luin, juurikin Asiaa tai ei. Muistan jopa päivät kun sen luin, 80-luvun alussa, 17-vuotiaana. Mietin että on se kova. Ja päiväkirjoja sitten paljon myöhemmin. Sen vetäytyminen sinne Göteborgin pohjoispuolelle kuin vanha Homeros oli hienoa. Mutta silloin kun Saarikoski alkaa muistuttaa pastissia Ultra Bra-yhteen tekstinikkarista (vaikka juuri päivastoinhan se on!) niin silloin tuntuu että ei. Sanomattakin on selvää, että en kuulu sinä-kierrät-vesilammikot- sukupolveen lainkaan. Tulee pakokauhu: nää tosissaanko leikkii nyt saarikoskia kaikki, ihan kauheeta, rikkaiden perheiden tytöt ja pojat pelaa kommununistien klangilla? (Lue se Kuohukuja)
En kuulu Saarikoskenkaan sukupolveen, tietenkään, en minä niin vanha sentään ole.
jope

Tässä oli sekä asiaa että ei.

Vesa Haapala kirjoitti...

Okei,

repertuaariin voi mahtua yhtä hyvin DFW kuin Loiri, se ei mua haittaa yhtään, muutenkaan en ole lukinnut asetuksia kirjallisuuden suhteen, vaan joukkoon mahtuu kuka hyvänsä joka kolauttaa. Huomasin, että This is Waterin voi kuunnella myös YouTubesta. Voisikin ottaa tässä joku aamu päivänavaukseksi.

Omat ekat Saarikoski-kokemukseni ovat suunnilleen samoilta ajoilta kuin sulla. Teki vaikutuksen. Saarikoski toki poseeraa, mutta tuo mukaan myös sellaisia rehellisen nolouden elementtejä, jotka taittaa sopivasti terää, ettei vaikuta täysin narsistiselta.