perjantai 11. marraskuuta 2016

Jutun juoni


Tässä alku kuin tietoisuus: valtava räjähdys, joka ei seurannut mistään,
kaikki tuloillaan kuin olemassaolo.

Entä jos kaikki seuraa keskikohdasta, jota emme hahmota?

Tai väistämättömästä lopusta: alku kuin jonkin kyllin vanhan pirstoutuminen
pienimpiin, kaiken repiviin osiinsa?


 

7 kommenttia:

Liisu kirjoitti...

Olen lueskellut näitä runojasi. Ymmärrykseni kulkee niiden mukana, välillä äärirajoilla, jolloin tajuan sen merkityksen mutta en osaisi sitä selittää itselleni. Niinpä kahmaisen sen kokonaisena sisääni.

Tämä runo tässä voisi kuvata maailman syntyä tyhjästä ja sen kehityksestä, jossa jokainen vaihe on senhetkinen täyttymys, jo valmis olemassaolo, jonka kuitenkin tajuaa ja toivoo jatkuvan.
Mutta entä jos kaikki ei olisikaan niin selkeää kuin miltä tuntuu? runo pohtii. Jospa kehityksen jatkumo on alkanut paljon aikaisemmin, ennen alkuräjähdystä, mitä sitä ennen, ennen tyhjyyttä? Kaikella on alku ja loppu, niin me ajattelemme. Entä jos niin ei olekaan? Entä jos loppukin on aina uusi alku, osa vanhaa ja mennyttä, joka on alkanut pirstoutua ja jakautua aina uusiin ja uusiin kehityksen väyliin, joista jotain tällä hetkellä olemme alkaneet kulkea ja koemme ehkä olemassaolomme yhtä luontevasti kuin aiemmin.

Tämä on tulkintani, joka voi olla kaukana siitä oikeasta, johon tekijä on tähdännyt.
Noin paljon sanoja olen tarvinnut ajatusteni esiintuomiseen. Siinä on runon ja proosan ero.

Runo ja musiikki kulkevat proosan yläpuolella. Ne ilmaisevat parhaimmillaan jotain sellaista, johon proosa ei ylety. Siksi kunnioitan niitä molempia. Itse en osaa tehdä kumpaakaan. Se lisää kunnioitustani. Miten hyvä runo syntyy? Miten sävellys?
Voiko niihin olla vastausta? Tuskin.

Näistä täällä esittämistäsi runoista on minulle parhaiten avautunut tämä, joka on kirkas kuin päivä: Se avaa mysteerin, jota olen itseksesi miettinyt. Se on kaunis, valoisa ja antaa vastauksia. Mutta jos minun pitäisi selittää, mitä se minulle puhuu, tarvitsisin A- nelosen kokoisen arkin. Onneksi sitä ei tarvitse selittää (niin kuin muitakaan runoja ei tarvitsisi). Riittää, kun katsoo sitä.

"Kirkas taivas on asettunut nojalleen seinää vasten,
vetää siveltimellään tyhjään kuin rukousta.

Heti aamusta sekoitin taivaan ja tyhjän, olin kuulevinani
sanat: ”En ole tyhjä, olen avoin.”

Mutta tyhjä ei käännä kasvojaan puoleemme, kuiskaa,
itse me tahdoimme näyttäytyä sille näin."


Pitääkö runo ymmärtää? Jos runo ei avaudu, onko se vain ohitettava? Vai voiko siitä silloinkin nauttia ja ikäänkuin kuunnella sitä kuin se olisi musiikkia? Voiko runosta kysyä, mitä sillä halutaan sanoa? Onko runolle yleensä olemassa mitään selitystä?

Liisu kirjoitti...

Jaa'a. Taitaa olla liikaa kysymyksiä ja ehkä aikaa liian vähän niihin vastaamiseen. (Anteeksi, mutta runous kiinnostaa minua todella paljon ja ihmettelen, miksi on niin vaikeaa tehdä hyvää runoa. Olen monta kertaa yrittänyt, mutta niistä tulee puujaloilla liikahtelevia kummastuksia. Tai - niinkuin yhteen bloggaukseen olin laittanut mielestäni ihan sopivan runon, mutta lukija tuomitsi sen huonoksi ja että se on täynnä kliseitä - ja kun sen jälkeen luin sen minusta tuntui, että hän oli oikeassa).

Olen kuullut sanottavan ettei runoja tekijän tarvitse selittää. Mutta ainakin Risto Ahti teki poikkeuksen. Häntä haastateltiin radiossa ja haastattelija kyseli monta kertaa mitä hän tarkoitti sillä tai sillä sanalla tai lauseella. Ja Risto selitti, ihan kiltisti. Siitä oli se hyöty, että kun satuin kuuntelemaan Riston runot alkoivat aueta minullekin. Olin kimpuillut samojen kohtien kohdalla. Sen jälkeen koko se runokirja avautui minulle. Joten ei selitykset aina ole pahaksi.

Mitä sävellyksiin tulee, viime bloggauksessani lainasin erästä toista radio-ohjelmaa, jossa säveltäjä auliisti kertoi sävellystensä synnystä. Oli kysymys uudesta musiikista lähetyksessä Ajassa soi. Sitä, uutta musaa, olen oppinut kuuntelemaan melko hyvin. Ikään kuin uin sävelvirrassa ja koen matkan mielenkiintoiseksi ja tunteita herättäviksi. Aluksi se tuntui vaikealta, ja kaikki vanhat Beethovenit ja Mozartit ylivoimaisilta siihen nähden. Mutta nyt on keikahtanut pikemminkin päinvastoin. Vanha kuulostaa joskus jopa pölyyttyneeltä ja liiankin tutulta. Uudessa on jännite päällä koko ajan. Mutta vaikka olen kuullut monta kertaa sellaisen uuden, aikamme säveltäjän teoksen, siitä aina vaan löytyy uusia vivahteita.

Voiko sinulta kysyä, jos vastaan tulee säepari, jota ei ymmärrä, mitä sillä tahdot sanoa?
Kysyn, etten sitten kyselisi, jos se ei olisi sinulle mieluista "avata silmiä" tyhmän lukijan päässä.

Vesa Haapala kirjoitti...

Liisu,

totta kai voit kysyä! Olit mielestäni oivaltanut hyvin tekstini. Pohdin siinä erilaisia vaihtoehtoja kaiken synnylle. Idean sain siitä, miten Aristoteles määrittelee draaman alun, keskikohdan ja lopun.

En minäkään ymmärrä kaikkia runoja sana sanalta, mutta pyrin ymmärtämään niiden logiikan eli miten ne voisivat toimia tekoina.

Ei kannata pohtia liikaa omaa "typeryyttään" vaan lukea niin kuin parhaaksi näkee ja miettiä myös, onko kirjoittaja miettinyt kylliksi miten sanansa on asettanut. Kyllä runo tahtoo tulla myös kuulluksi, luetuksi ja usein ymmärretyksikin.

Liisu kirjoitti...

Hyvä! Kiitos. Vastauksesi riittää minulle. Pidän, niin kuin sanottu, runoista. Erikoisesti haluaisin oppia lukemaan nykyrunoutta. Kaikki uusi on aina kiinnostavaa.

Enimmäkseen olen tähän asti lukenut mielestäni "helposti" ymmärrettäviä runoilijoita, kuten Shakespeare, Baudelaire, Pessoa, T.S. Eliot, Sylvia Plath, ym. Jonkin verran myös kotimaisia runoilijoita kuten Risto Ahti ja sinä - ette kaikkein helpompia, lisäksi esim. Paavo Haavikko, Olli Heikkonen , Erkki Filander, Edith Södergran, Aale Tynni yms. joita käsiini on sattunut, ja joita tulee nyt mieleen..

Käännösrunoissa, olen huomannut, on kääntäjällä suuri merkitys. Sama runo, eri kääntäjä, tulos aivan erilainen.

Toivottavasti en väsytä sinua näillä kommenteillani.

Vesa Haapala kirjoitti...

Liisu, et ollenkaan väsytä. Mukava kun joku käy kommentoimassa, ja sinulla on aina hyviä ajatuksia. Oletko ehtinyt lukea Pauliina Haasjoen Planeetta-kokoelmaa? Voin suositella lämpimästi. Tämänvuotisista myös Olli-Pekka Tennilän Ontto harmaa on hieno (vaatii ehkä vähän mietiskelyä mutta on myös leikkisä) ja Harri Nordellin Hajo ovat todella hienoja. Koskettava kokoelma muistisairaudesta on Tiina Lehikoisen Multa.

Käännösrunoissa pidän siitä, että on alkuperäinen rinnalla. Silloin pääsee aina tarpeen vaatiessa katsomaan, miten kääntäjä on tulkinnut alkuperäistekstiä. T.S. Eliotin Neljä kvartettia vuoden 2007 käännöksenä on mainio, kun siinä on tuo alkuperäisteksti mukana.

Liisu kirjoitti...

Kiitos, Vesa. Panenpa muistiin nuo antamasi nimet. Joudun huomenna käymään kirjastossa ja katson onko niitä saatavilla.

Vesa Haapala kirjoitti...

Liisu, mukavaa kirjastoreissua - toivottavasti joku noista hyvistä kirjoista löytyy!