maanantai 21. marraskuuta 2016

Kaksi ajatusta





Vaikka logos on kaikille sama, elävät useimmat
kuin heillä olisi oma viisautensa.

 
 

Mihin hyvänsä ihmisen mieli on kiintynyt,

on hänen mentävä sinänsä luo.

19 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Molemmat sattumalta hyvin omakohtaisia ja koettuja. Jälkimmäinen varsinkin, mutta myös tuo eka. Sitä epäilee kun sanoo jotakin, melkein mitä tahansa, ajattelee että mikä minä olen sanomaan mistään yhtään mitään, mutta toinen vaihtoehto on kaiken ylle laskeutuva hiljaisuus.

Toinen juttu. Huomasitko kirjoittamisesi virkkeiden selkeyden, hyvällä tavalla helppouden? Mullahan nousee välillä proosassa seinä pystyyn kun luen jotakin todella "yli"kirjoitettua, sellaista viisinkertaisesti hiottua aforistista proosaa. Mutta tuollaista tekstiä on usein hyvä lukea. On asia, ja se sanotaan. Ei modernistisessa mielessä, vaan ihan olemuksellisessa mielessä, kirjallinen kieli joka muistuttaa jo puhekieltä tms. jne. Kirjallisuuden perusmateriaali on tietenkin kieli. Totta kai rikas ja vahva kieli ja myös uudenlainen kieli vie mukanaan, kikkaillakin saa jos sen todella osaa tehdä uudella tavalla, mutta kirjallisuudessa tarvitaan mielestäni myös teoksia jossa kieli luottaa itseensä puhuu niin kuin luonto puhuu meille vaikka metsässä. Sanojen varastosta ei kannata ammentaa aina ihan kaikkea eikä liikaa materiaalia. En osaa selittää mutta olen varma että ymmärrät.
jope

Vesa Haapala kirjoitti...

Jope, olen itsekin hyvin iloinen tästä selkeydestä, johon vihdoinkin pääsin.

Tuossa toki jää yhä arvoitukseksi, mikä logos - sana, alkuperä - on, ja kuka on sinä, jonka luo jokaisen pitää palata.

Ekasta lausumasta menee ansiot pitkälti Herakleitokselle, jonka ajatelmaa modasin ja selkeytin muistinvaraisesti. Toisen keksin itse.

Olen usein ajatellut, että maailma on niin kuin se on, mutta meidän ihmisten tietoisuus tekee siitä enemmän tai vähemmän omia tarkoitusperiämme palvelevia tulkintoja ja jopa vääntää sen asentoon, jossa se ei ole.

Relativismi tai lievemmin monet näkökulmat kuuluvat ihmisolemiseen. Silti ajattelen, että on jokin logos, järjestys ja sana, jota emme voi paeta - edes suhteessa toisiimme.


Anonyymi kirjoitti...

" Silti ajattelen, että on jokin logos, järjestys ja sana, jota emme voi paeta - edes suhteessa toisiimme. "

On. Ja vain siellähän se alkuperäisin lepo on. Ja juuri sehän tässä saa luottamaan että oman ja muiden mielettömyydenkin takana on muuta, parempaa.
Silti relativismillahan me päivitämme mieletöntä näkökulmien virtaa jonka keskelle aina joudumme halusimme tai emme ja yritämme asioita suhteuttaa sen avulla, muutenhan päämme eivät kestäisi. Mutta kuten JS:n sivuillakin on juteltu, sitten viime kädessä kun päivä on ohi ja se virikeryöppy on hiljentynyt, niin silloin tarvitaan enemmänkin relativismin relativismia, itse asiassa juuri sitä logosta.
jope

Vesa Haapala kirjoitti...

Totta turiset, Jope.

Jonkinlaisen tunnun tästä kaikesta saa leikkaamalla itsensä irti puheen ja mielikuvien virrasta edes hetkeksi, menemällä rauhalliseen paikkaan, katsomalla veden tai tulen liikkeitä tai kiviä ja puita ja taivasta. Tai tuntemalla sen, mitä rehellisyys on, tai mitä ovat mahdollisimman yksiselitteiset sanat... Kokemalla läsnäolo ja hiljaisuus, missä ei sanoja tarvita, tai kuuntelemalla vanhaa virttä, josta tuntee, että se on pelkkää kaipausta, rikkimenoa tai läsnäoloa, ei jälkeäkään ironiasta tai kielipeleistä.

Mutta on logos, kuten Herakleitos sanoi, on sana, joka ei ole pelkkä mythos. Toki myyttiäkin tarvitaan, aina välillä. Elämä on niin rikkinäinen ja oikullinen, että minulle kuitenkin mieluummin logos, joka on aina ja kaikille (vaikka käsittämätön) kuin kertomus siitä mitä oli ensin, sitten ja lopulta.


Vesa Haapala kirjoitti...

Tulipa, Jope, mieleen tällainen vastalause heti siihen mitä äsken sanoin. Tänään sattui silmiin YouTubesta Jukka Leppilammen ja Marzi Nyman Trion legenda kolmesta puusta. Vaikka sanat ovat perinteiset ja osin karkean veistämättömät, kappale teki minuun vaikutuksen. Piti kuunnella muutamaan kertaan. https://www.youtube.com/watch?v=5Z0JhPTwrqs Sopii hyvin näin adventin aikaan.

Anonyymi kirjoitti...

Kuule, noita Leppilammen ja Marzin uusia olen kuunnellut kuin puusta päähän lyötynä minäkin. Sitten vielä tuon hienon puu-biisin lisäksi niillä jokun jonka nimeä en muista mutta jossa jotain majataloista tms. Käsittämättömän lähelle tuleva ääni, autoradiossa varsinkin. Koska olen käännynnäinen, ei mulla ole sellaista nuorison gospel-tuntemusta juuri lainkaan. Suurin osa noista biiseistä on mulle kuin uusia. Leppilammessa on kyllä jotakin kirkkaalla tavalla mystistä, tai mystikkoa. Ethos, Pathos ja Logos, kaikki samaan aikaan samassa miehessä.

Vielä yksi asia. Kuten varmaan muistat olen aina jotenkin vastahankaan relativismia. Tosiasiassa jos joku tarkastelisi vaikka arkipuhettani duunissa ja muualla, niin huomaisi että minä relativisoin niin kuin maan tapana on. En ole yhtään sen kummempi. Olen tullut siihen tulokseen mitä tuolla yllä jo tapailin että relativistiset jutut on ikään kuin käyttöjärjestelmä päivään, siihen humuun. Relativismia tarvitaan lyhytaikaisessa käytössä jotta ylipäätään mikään yhteistyö on mahdollista tai ihmisenä oleminen muiden kanssa.
Mutta sitten itsen, ja logoksen kohtaamisessa, relativismilla en ainakaan minä selviä eteenpäin. Silloin on valittava puolensa.
Nyt lukenut Torsti Lehtisen kirjaa Eksistentialismi ja pakko myöntää että koska en ole samalla tapaa filosofian mietiskelijä ja lukijakaan kuin te Juhan kanssa niin silti aina on ilo löytää kristittyjä filosofeja, Martin H, Jaspers mm.
Kierkestäsi puhumattakaan. Totta kai olen ollut tietoinen heidän Jumalastaan jonuoresta miehesä, mutta ilahduttaa uudestaan. Mihin Jumala on sitten kadonnut nykyfilosofiasta, mietin. No, onhan se siellä nykyäänkin eräänlaisena työhypoteesinä, kun käsitellään teismiä yleisesti (ja se hylätään), mutta nuo em. mainitut nimethän oli ihan reippaasti Jumalan ja Pojan edessä ajattelijoita. Jylhää.

jope

Anonyymi kirjoitti...

kolme puuta oli löytö. en vielä osaa päättää pidinkö tulkinnasta, mutta sanat upposivat hyvin syvälle. mulla on paljon hengellistä painolastia pro fide -yhtyeen ajoilta, joten se ehkä vähän närästää taustalla...

mutta tässä sen taas näkee, mikä on tärkeää: ilmaisun vilpittömyys ja totuudenmukaisuus. arvostan hengellisissä lyriikoissa sitä, että jumalaa palvellaan tuollaisen vähäeleisen poetiikan välityksellä, nöyryyttä painottaen.

leppilammen laulutavassa on muuten vähän samaa kuin leonard cohenin resitaatiossa ja melodiankuljetuksessa. cohenilla kaikki kumpuaa suuresta sykkivästä sydämestä ja huomaan, että kolmessa puussakin tapahtuu niin.

kun tuossa lauletaan, että taivaan puutarha voi olla metsä karu, tuntuu se minusta hirveän henkilökohtaiselta - lohduttomalta mutta parantavalta.

täällä on hyvä luonnehdinta laulusta: nuoruuh.wordpress.com/tag/jukka-leppilampi/

meri

Vesa Haapala kirjoitti...

Jope ja Meri,

minua puhuttelee tässä laulussa juuri se, että Leppilampi vetää tämän niin sydämestään, samoin kuin koko orkesteri. Leppilammen laulutyyli menee minulla siinä ja siinä monen biisin kohdalla eli siis siinä että meneekö se vähän yli, tekotaiteelliseksi, mutta tässä aistin jotain sellaista, että mies on murtua laulun ja tarinan alle mutta vetää silti niin hienosti kuin ikinä osaa. Musiikki, Leppilammen ääni, koko sovituksen materiaalisuus, sopii hienosti sanoihin. Siinä, kuten Jope sanot, on jotain mystistä (se mystisyys materialisoituu tässä sovituksessa, tulee lihaksi, ja sitä arvostan: kaikki henki mikä tulee lihaksi...).

Sanat on rujot, tavallaan ennalta-arvattavat, riimeineen kaikkineen, taidelyriikka parantelisi niitä, tekisi moniselitteisemmiksi, mutta sellaista ei tarvita - sanat koskettavat. En tiedä, mitä ateisti ajattelisi tästä biisistä, mutta minua se puhuttelee, avaa muun kuin esteettisen ulottuvuuden. Kristinuskossa koskettaa juuri se, että siinä on yhtä aikaa läsnä ihme ja äärimmäinen kipu, elämän meneminen toisin kuin ajattelisi ja silti lohtu, että kaikki menee niin kuin pitää, paremmin kuin osaisi itse toivoa.

Kun Meri sanot, että "kun tuossa lauletaan, että taivaan puutarha voi olla metsä karu, tuntuu se minusta hirveän henkilökohtaiselta - lohduttomalta mutta parantavalta", en voi olla kuin samaa mieltä, minuakin juuri tuo karusta metsästä nouseva tarina kosketti, vaikka koskettaisi metsä itsessäänkin.

Leppilammella on hieno levy "Syksyn nyansseja" tms. 90-luvulta. Siinä on tämä "Tietä, sanoja ja majataloja" ja muita hienoja biisejä. Sitten miehellä on astetta enemmän hartausmeininkiä "Henki kulkee" -levyllä, pidän siinäkin monesta biisistä, sillä ne ovat kuin virsiä, "Kysytkö palvelushintaa" jne. Sellaisia ei vaan löydä pop-musiikista tai muualta.

Tuosta Leppilammen äänestä: kyllä siinä on Cohenia ja Dylania, joskus vähän maneereiksi asti mutta myös omaa. Joskus pidän, joskus haluan jotain suoraviivaisempaa. Toinen gospelmuusikko, josta pidän, on Jaakko Löytty. Hän on körtti ja yhdistää kristinuskoon köyhyyden ja kaipauksen. Youtubesta löytyy hänen hienot kokoelmalevynsä Omakuva. Olennaiset laulut. Oikeastaan pidän siitä toisesta cd:sta (2). Siellä on sellaiset hienot laulut kuin "Kahden maan kansalainen", "Helsinki-Dakar" ja "Uuden maan minä näin" ja monta muuta.

Anonyymi kirjoitti...

Aamulla töihin mennessä kuuntelen Radio Deitä ja sieltähän tuotakin musiikkia tulee. Tasoerot ovat valtavia silläkin saralla. Pakko sanoa, että musa jossa just 20-kymppinen laulaa käytellen uskovaisten "turvasanoja" kipu, kantaa, keskeneräisyys, rikki, jne. saa mut kääntämään kanavaa. Leppilampi on kuitenkin kolahtanut eniten.

Mulla on tällä hetkellä sellainen "filosofia" hengellisessä mielessä että usko on kätkeytyvää. Se voi olla missä tahansa, kenessä tahansa, ja todennäköisesti onkin. Pidän tärkeänä myös klassisisia dogmejakin, että emme haahuilisi pelkällä fiilispohjalla missä sattuu, mutta silti kuitenkin niin että Henki puhaltaa missä ja miten se tahtoo ja siitä merkkejä tulee vastaan mitä yllättävimmistä suunnista.
Kun puhumme epäilystä mun epäilys ei juuri koskaan ole onko Jumala olemassa, onko Jeesus se kuka hän sanoi olevansa, vaan se kohdistuu aina siihen olenko minä se mikä minä sanon olevani, olenko sittenkään Tiellä. Tiedän että me itse, ei edes uskomme, pelasta meitä, pelastaja on toinen, mutta silti. Jos itsestä alkaa etsiä merkkejä omasta ei-kristillisyydestään niin niitähän löytää paksun puhelinluettelon verran. Ei kannata. Juha Vähäsarja totaalievankeliumillaan Radio Deissa noin puoli kahdeksan maissa laittaa sen asian kuntoon usen päiväksi kerrallaan.

Kiitän sinua siitä että annat tälläisellekin keskustelulle tilaa Versoissa. Silloin kun kirjoitan tänne uskon näkökulmasta, tulee miltei mieleen että pilaan blogisi ilman, että mitä jos esimerkiksi opiskelijasi lukevat näitä juttuja, alkavatko he pitää yliopistomies Haapalaa vähemmän uskottavana. No, sittenhän sulla olisi Kierkegaardin tie edessäsi, hah ha....

Luin (melkein kokonaan) Eskelisen Raukoilla rajoilla. Iso pettymys. Kirjailijat muutamaa lukuunottamatta laukattiin läpi valtavalla nopeudella. Poleemisuus ei kuitenkaan ollut mielestäni mitenkään skandaalimaista. Ehkä te tutkijat olette herkempiä lukemaan rivienvälejä kun olette syvemmin asioissa sisällä. Siellä vilisi tietenkin paljon lukemiani kirjoja ja paljon kiinnostavaakin joka on mulla jäänyt aikoinaan vain selailun asteelle. Toki mm. se pitkä lainaus Harhamasta, jossa kertoja pohtii kirjallisuuden, romaanikomposition valhetta, oli tyrmäävä. Että tuo nykyinen ihan alkeisajatus oli jo noin selvää jo tuossa vaiheessa. Mun hokema että älkää nyt hitto soikoon, unohtako Pulkkista, ja lukekaa siltä muutakin kuin pakkotenttittävä Romaanihenkilön kuolema, oli arvatenkin hyvin esillä. Elämän herrat on muuten miltei leppilampelainen kirja hetkittäin, sitten maaseuturomaaniksi täysin typerästi luokiteltu Ja pesäpuu itki on myös loistava. Odotan että jokin hyvä tekijä kirjoittaisi viimein Matti Pulkkisesta kunnon kirjallisen elämäkerran. En tajua miten se ei ketään kiinnosta. Rintalasta odotan samaa. Rintalaahan Eskelinen dissasi oikein olan takaa. Juuri sen uskonnollinen estetiikka oli Eskeliselle sietämätön riepu jonka läpi se sitten se tuomitsi.
jope

Vesa Haapala kirjoitti...

Jope, lyhyesti vaan: ilman muuta täällä voi puhua ihan mistä hyvänsä, myös uskosta, vaikka se usein onkin tabu tai yksityisasia tai parodian kohde. Usko on ihmisen yksi olemisen tapa, josta on hyvä opetella puhumaan (puhutaanhan täällä joka paikassa seksuaali-identiteetistä ja etnisestäkin). Itselle on ollut tärkeä asia nähdä, että vaikka usko voi antaa voimia, ei se lopeta ihmisyyttä tai tee kenestäkään toisia parempaa. Niin kuin Löytyn Muukalainen-biisissä todetaan: Ei se tee musta hurskasta miestä / vaikka laulankin ristin tiestä.

Vesa Haapala kirjoitti...

Minusta Eskelisen kirja on pääpiirteissään hyvä. Niissä kohdin kun se innostuu erityisen kriittiseksi, kritiikki olisi voinut olla skarpimpia, ei vain henkilöön käyvää tölvimistä. Toki siellä on hyviäkin keskustelun avauksia, mutta akateemisen keskustelun kannalta tekstin argumentointi on hankalaa: pikemminkin retorista kuin sellaista jonka kanssa voisi vaihtaa ajatuksia todella. Ei siksi että Eskelinen olisi skandaalimainen vaan siksi että käsitteellisesti Eskelinen ei hyödynnä tutkimusta ja käy samaa keskustelua. Se miten hän käsittelee akateemisia lähteitä on lähinnä retorista tai sitten torjuvaa. Akateeminen tutkimus on dialogista, siinä uusi tieto rakentuu vanhan päälle ja varaan, Eskelinen on monologinen siinä mielessä, että ei näe tutkimusperinteellä juuri dialogista arvoa. Perinne on lähinnä kiistämistä varten, varsinkin kotimaisen kirjallisuuden tutkimus. Se on ollut Eskeliseen saakka lähinnä oppimatonta puuhastelua. Eskelinen lyttää mennen tullen ihmiset, mutta hänen oma bloginsa on elävä todistus herkkänahkaisuudesta. Hän ei ole kyennyt omaa kirjaansa varten lukemaan tutkimusta, mutta pystyy blogissaan saivartelemaan sivutolkulka joitain lehtikritiikkejä. Hän myös suosittelee kriitikoille tekstejä, joita nämä ovat opettaneet vuosikaudet ja joita hän itse ei ole historiassaan kunnolla hyödyntänyt. Eskelinen on skarppi tyyppi, mutta etenkin tuo toisten jatkuva mollaaminen tekee hänestä hieman vastenmielisen oloisen. Kenellä aikuisella ihmisellä on tuollaiseen aikaa? Hoitaisi vaan oman tonttinsa asiaisesti eikä jälkikäteen loisi itsestään väärin ymmärretyn tutkijan kuvaa.

Anonyymi kirjoitti...

vesa. leppilammen tulkinnoista tulee vähän sellainen oletusasetuksilla operoimisen olo. mutta varmaankin ennakkoasenteet ovat mulla nyt kuuntelun tiellä.

parhaissa hengellisisssä lyriikoissa on kivaa koruttomuutta. sellaista ilmeeltään melankolista ja tempoltaan monin paikoin pidättyväisyyteen saakka hidasta. oivaltava sanoitus tajuaa kuinka yliarvostettua runsas puhe on.

pidän aika kankeasta sävelasteikosta; yleensä teologiset lyriikat ovat siinä määrin täynnä inhimillistä ahdistusta ja agnostiasta kumpuavaa tuskaa, että tekstien hilpeämpi musiikillinen pukeminen olisikin pahanlaatuinen tyylirikko.

kuuntelen paljon sellaisia sanoituksia, joissa kipuillaan epäuskon kanssa. me kaikki uskoon jollakin tavalla nojaavat tiedämme, että se usko voi kadota mystisesti kuin toinen sukka pyykin jälkeen.

agnostikkona mulla on aina ollut soft spot hengellisille lauluille. hengellisellä tarkoitan aika laajaa skaalaa, sillä hengellisyys voi minusta ottaa mitä tahansa muotoja. ei ole mitään syytä pysähtyä, nimetä tai määrittää, mitä sen lopulta täytyisi olla.

kuuntelen niitä lauluja mieluiten autossa kun ajan yksin jotakin pitkää taivalta. viimeksi cd:llä soi verdin nabucco. sehän tunnetaan va pensiorosta, joka on taivaallisen isolla pensselillä maalattua draamaa israelin kansan vapaudenkaipuusta. nabuccon jälkeen on aina hirveän katarttinen olo. sen jälkeen on jotenkin lohduttavampaa jatkaa elämäänsä täällä vihaisen ja kylmän pohjolan perukoilla.

meri

Vesa Haapala kirjoitti...

Tulee vähän noita kirjoitusvirheitä kun kännykkä näpyttelee,

Vesa Haapala kirjoitti...

ehkä juuri tuo mitä sanot "oletusasetuksista" leppilammella: minulle tulee sellainen olo väliin tosiaan, että siinä toteutetaan (mielihyvää tuntien ja omasta roolista liian tietoisesti) jotain taiteellisen esiintymisen koodia, mikä on välillä vaivaannuttavaa jos se särähtää vähänkään suhteessa niihin juttuihin joita esitetään - esim. leonardcohenmainen fraseeraus ja äänenkäyttö ei sovi kaikkiin hengellisiin biiseihin joihin leppilampi niitä tunkee. tämä nyt on kyllä oma valistumaton ja moukkamainen arvioni.

"kuuntelen paljon sellaisia sanoituksia, joissa kipuillaan epäuskon kanssa. me kaikki uskoon jollakin tavalla nojaavat tiedämme, että se usko voi kadota mystisesti kuin toinen sukka pyykin jälkeen."

no, ehkä juuri tämän vuoksi minun lempivirsiäni on Kirsten Aagaard Hansenin "Vain sinä tunnet minut, Vapahtaja", jossa lauletaan: "jos luoksesi en pääse voittajana, saan tappioni tuoda kuitenkin" ja "Jos en voi suoraan Isän syliin juosta / ja uskon varmuudesta riemuita, / saan ahdistuksen yössä sinuun luottaa / ja ääneen huutaa: Herra, armahda!"

Usko on lääke, siitä ei pääse mihinkään. Terveet eivät tarvitse parantajaa. Olemassaolo on jotenkin peruuttamattomasti rikki, eikä se minua haittaa. Onhan se toki kaunistakin tämä ihmisen tietoisuus, mutta hidas, melankolinen jne. kaipaa tällaista spiritualiteettia, jossa itse saa myöntää olevansa rikkinäinen ja epätäydellinen.

Anonyymi kirjoitti...

(Terveet eivät tarvitse parantajaa, on minunkin temaattinen ydinajatukseni kristillisestä teologiasta( ja suoraan sanastakin) myös. Jos en tuntisi omaa kuolemansairauttani ja omaa tuhoavuuttaani, en tiedä mihin kristinuskoa sitten voisin käyttää. Itse asiassa joka soluni on rikki, niin henkisesti kuin ruumiillisestikin. Vaikka päälle päin käyn ihan normikansalaisesta. Hätä on silti niin suuri. Maailmassa on enemmän kuin virhe, maailmassa ja ihmisessä on perusteiltaan jotakin pahasti vinossa. Kyllä, perisynti, ihmiskunnnan ja yksityisen ihmisen kokoinen on ihan selviö. Mutta on olemassa jotakin suurempaa.

Mutta nyt en jatka tästä. )

Raukoilla rajoilla tosiaan oli monologinen ja tieteen näkökulmasta varmaan varsinkin. Mua häiritsi kirjan kiitolaukka eteenpäin. Kohdat joissa joku kirjailija otettiin edes vähän tarkempaan tarkasteluun oli luettavia. Natsi-sympatiat 30-lukujen kirjailijapiireissä tuotiin esiin niin kuin ne olisivat jokin uutinen. Kirja olisi ollut parempi jos siinä olisi ollut vähemmän poliittista historiaa ja enemmän yksittäisen ydinteosten analyysiä. Siis kaltaiseni peruslukijan kannalta. Sun naamalle heitetty rätti otti päähän, vaikka vain nettituttuja ollaankin. Kavereita ei tönitä nakkikioskillakaan! No, kai sieltä osansa sai kymmenet muutkin. Hassua oli kuinka röyhkeästi Eskelinen sitten painotti omaa ja Lehtolan tuotantoa tärkeinä merkkipaaluina. Kissanhännän nostoa ilman epäilyä. Olen joskus jotakin niiltä lukenut ja jos en muista väärin, en muista mitään, en aihetta enkä käsittelytapaa. Tosin niin on suurimman osan kirjoista kanssa, jos paljon lukee. Jotakin hyvää, taas peruslukijan kannalta, oli siinä, että Eskelinen jakoi joidenkin kirjailijoiden tuotantoja hahmotettaviin eri kausiin. Harrastan amatööritasolla itse samaa mielikirjailijoideni kanssa, että saan jotakin tolkkua tuotannoista, joiden tasolta kirjoja usein lähestyn enkä niinkään yksittäisinä kirjoina, hyvinä tai huonoina, sen tietäminen tai niin arvottaminen ei ole mulle tärkeää.
jope

Vesa Haapala kirjoitti...

Jope, Eskelisen kirjassa on ansionsa sitä en kiellä. En edes muista miten hän minua tölväisi, ei varmaankaan kovin pahasti, koska ei ole jäänyt mieleen.

Modernismikäsittelyssä oli ansioita, pois lukien se, että Eskelinen hirttäytyi liikaa Anhavaan. Kuva nykykirjallisuudesta oli vähän hassu, mutta tämä ei ole ainoastaan Eskelisen ongelma: kaikissa kirjoittamisissa oman ajan hahmottaminen on hankalaa ja silloin esiin puskevat erilaiset etunäkökohtaperspektiivit, tärkeimpänä kenties oma etu tai ainakin omat mieltymykset.

Arvostan kuitenkin, että Eskelinen otti tuollaisen urakan ja suoriutui siitä - kova suoritus kenelle hyvänsä, itse en edes yrittäisi. Entistä parempi tulos olisi ollut, jos Eskelinen ymmärtäisi, että muutkin ovat tajunneet jotain. Esim. nykykirjallisuudessa homma terävöityi heti, kun siteerasi akateemista tutkimusta eikä joitakin kavereittensa kirjoittamia lehtikritiikkejä. Itse kun kirjoitan akateemista tutkimusta, löydän yleensä vaikka kuinka paljon hyviä lähteitä, joskus niitä toki itsekin kritisoin, niin kuin asiaan kuuluu.

Toinen juttu. Kristinusko on toki myös siitä hyvä, että siihen kuuluu kiitos ja kiitollisuus olemassaolosta. Ei ainoastaan (tai oikeastaan lainkaan) omassa paskassa tai erinomaisuudessa pyöriminen.




jonimatti joutsijärvi kirjoitti...

ihailtavaa että on ihmisiä joilla on vielä selkeästi rajautuva ja nimettävä skene tai konteksti, perinne, johon kiintyä, kiinnittyä ja juurtua (tai miten se tapahtuukin)

ja toi eskelis-keskustelu oli myös tarkkanäköista

tämmöisiä lukee mielellään

Vesa Haapala kirjoitti...

Kiitos, Jonimatti, ja mukavia alkavan talven päiviä sulle!

jonimatti joutsijärvi kirjoitti...

Samaten!