perjantai 2. joulukuuta 2016

Ajattelen itseni olevaksi





I
Paha mahtava henki
oli Cartesin renki:

puhdas oletus, hypoteesi,
aivan aluksi jotenkin freesi –

ei niin syvä kuin Jumala,
ei niin hyvä kuin humala –

eikä sanonut koskaan "minä",
oli aatosten eetterinä.

Sitten alkoi glamouri karista,
henki muistutti vanhaa varista,

sitä pihalle kutsumatonta,
jota seurailee muitakin monta...



II
Niinpä oletti René:
Jos onkin pettäjä
niin mahtava ja viekas,
et’ minut lumoaa,
niin kuitenkin on minä
se jota petetään.





6 kommenttia:

juha saari kirjoitti...

Hyvin tuunattu vesa!

Descartesin demonihan on se on se vanki, sisäseen ristiriitaansa ja ilmaisemattomuuteensa kahlittu, minälleen kade. Yrittikö kaltaisensa luoda mutta loikin parempansa? Se on yksinäinen hullu yössä.

Vesa HAapala kirjoitti...

Tuo Descartesin demoni on jännä. Muutenkin kiehtoo järkeen ja ajatteluun palaavien filosofien kielelliset kokeet: millaisissa asetelmissa he testaavat ajatuksiaan.

Wittgensteinillakin on hauskoja tietoon ja uskomuksiin liittyviä asetelmia, osoittavat myös hyvää huumorintajua. Lukuisat esimerkit Varmuudesta-teoksessa siitä, mitä voidaan tietää maapallon iästä, siitä kuinka kaukana ihminen maasta on käynyt, omista käsistä, pensaista ja puista jne. Ei ne toki kaikki ole koomisia, mutta niissä on mukana myös sellaista absurdin tajua.

Tässä oli muuten hauska juttu Varmuudesta ja metaforisesta kielestä - sivuaa hiukan käymäämme keskustelua: http://www.netn.fi/sites/www.netn.fi/files/netn092-21.pdf.

Marjatta Mentula kirjoitti...

Vesa, onnittelut Runeberg-ehdokkuudesta ja onnea kisaan!

Vesa Haapala kirjoitti...

Kiitos paljon, Marjatta, palailen tässä hiljalleen bileistä... Hyvissä ajoin, kun huominen on työpäivä.

Anonyymi kirjoitti...

ihminen on oikullinen lukija. usein sitä ei viitsi hakeutua pois omilta polultaan saadakseen jonkun kirjan luettavakseen. kirja voi jäädä väliin sekin takia, jos joku ei osaa sitä erikseen kehua. tästä voidaan vetää seuraava epälooginen johtopäätös: joskus kannattaa lukea kirja vain siksi, että niin voi tehdä. esimerkiksi nyt. karhunkivi oli juuri se kirja, jota tähän syksyyn kaipasinkin.
vaikka sen aihe ei ollut lempeä tai paijaava, se ei kuitenkaan ollut luotaantyöntävä. onneksi olkoon runskin johdosta, vesa!

meri

Vesa Haapala kirjoitti...

Kiitos, Meri!

Olen huomannut, että minulle on kirjoissa nykyisin miltei aina olennaisinta jokin ristiriita tai jännite, jonka teos tuo esiin. Se nyt voi olla mitä hyvänsä, kunhan lukiessa syntyy hyvää huojuntaa sen välillä mitä on pinnassa ja mitä lurkkii siinä liepeillä (jännitteen ei tarvitse olla juonellista, enemmänkin on kai kyse jostakin jutusta kielessä ja siinä, miten kieli tekee hahmot ja heidän elämänsä läsnäoleviksi). Niin, ehkäpä tarkemmin sanottuna juuri jonkinlainen emotionaalinen läsnäolo on tärkeää, kokemuksen tuntu. Tämän syksyn kirjoista esimerkiksi Sandströmin Laudatur sisälsi tuota jännitettä (huumori, syvyys), samoin Viikilän Engelin kaupunki ja Tiina Lehikoisen Multa (runoteos muistisairaudesta etc).