torstai 1. joulukuuta 2016

Tyhjällä tiellä II




Kuljen ihmisten valaistujen talojen ohi ja näen,

mitä on olla niin ettei mikään odota.






Tämä aamu kuin van Gogh maalaisi

vain mustalla, harmaalla, valkealla.







Kerran, eräässä museossa, oli nahkainen pussi,

jota isä oli tehnyt tyttärelleen uroskuikan päästä.













4 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Tässä:
Silti aika, hetki hetkeltä,

uurtaa meitä yhä enemmän itsemme kaltaisiksi

Ja tässä:
Kuljen ihmisten valaistujen talojen ohi ja näen,

mitä on olla niin ettei mikään odota.

...on meikäläinen joka iltaisella kävelylläni siinä 19-20 aikoihin täällä meillä päin. Mietin kävellessäni itseäni, käyn läpi (jo nyt tässä iässä?) noin kolmea edeltänyttä aikuisvuosikymmentäni sekä maailman- että henkilöhistoriani kannalta ja aprikoin olenko ja alanko nyt olla jo se kuka ja mikä mä olen.
Samalla, visuaalisena soundtrackinä, tälle on sadat valaistut sähkövalossa palavat ikkunat jotka ohitan ja joiista joihinkin on tietty ihan pakko nopeasti vilkaista sisään. Siellä ne elävät elämäänsä, täällä me kierimme samaan aikaan samalla pallolla, kaduilla ja taloissa. Ihmiset ovat järjestäneet kotinsa kauniiksi, siellä sisällä on turvapaikka jossa kuolevaisuutta tuhlataan tai eletään ihan oikein.

En kurki ikkunoista sisälle, en tietenkään, mutta sellainen talvi-illan keltainen palava ikkuna on kuin kasvot joita kohti täytyy kääntyä ja sitten kääntyä nopeasti pois.
jope



Vesa HAapala kirjoitti...

Jope, aika tavalla samoissa henkisissä maisemissa mennään.

Joskus olen ajatellut haaveksuen tilaa, jossa ihmisen elämä olisi siinä tilanteessa, että ei tule yhtään kutsua mihinkään, ei ole yhtään aikarajaa näkyvissä, ei ole mitään mikä kiinnittää jonnekin ulos, sitä vaan on ajan kanssa ja sulaa osaksi sitä. Toisaalta en tiedä, miten itse osaisin tällaisessa olla, en varmaan mitenkään.

Sitten tulee mieleen, että jollekin elämä on jo tätä, ja se voi olla painajaismaista, tuntua että omassa elämässä ei ole mitään odotettavaa.

Minä luulen, että ihmisen elämä muotoutuu sellaiseksi millainen hän on sisältä. Jos on odottaja, on odotusta, jos ei ole annettu paukkuja, jos on irronnut pois kaikesta alkujaankin tai jossakin siinä välillä, jos on potkittu pois yhteyksistä, ei odotustakaan ole ja se voi olla piinaavaa ja katkeraa.

No joo, silloin kun elämä on liian täynnä, odottaa lepoa ja rauhaa. Tässä voisi tietenkin miettiä, miksi (ainakin minun) on tungettava elämä niin täyteen...

Tämä meni jo vähän ohi runosta, mutta menköön...

Anonyymi kirjoitti...

Elämä tosiaan muotoutuu sellaiseksi kuin sisältä olemme. Musta se on vähän epistäkin. Maallisen karman raaka laki. Me saamme täällä usein sen mukaan mitä olemme. Mutta onko sitten esim. ominaisuutemme, syntymässä tai lapsuudessa saadut, väärillä päätöksillä ja väärillä asenteilla hankitut negaatiot ja negatiivisuudet sitten lopulta se mitä me olemme? jope

Vesa HAapala kirjoitti...

No onhan se, epistä. Onneksi on monia esimerkkejä siitä, miten ihminen on voittanut vaikeat olosuhteet. Ne olosuhteet, jotka ihmisen sisällä on, eivät aina vastaa ulkoisia. Mutta kyllä hankitut ominaisuudet (niin negatiiviset kuin positiiviset) määrittävät pitkälti ihmisen suunnan. Onneksi on aina mahdollisuus tehdä toisin, joskin elämä jättää jälkensä, niin hyvässä kuin pahassa, ja monesti ihminen huijaa itsensä tilanteeseen, josta on vaikea nousta.