tiistai 17. lokakuuta 2017

Hämärä ei tanssi enää



Jokaisen kirjan jälkeen tarvitsen pienen irtioton. Jätin Valekuolleet oman onnensa nojaan maailmalle ja aloin kirjoittaa teosta nimeltä Hämärä ei tanssi enää. Se on runoelma ja adaptaatio Saarikosken Hämärän tansseista, joka on aina kuulunut lempikirjoihini. Saa nähdä, mitä siitä tulee, mutta kutina on hyvä. Jo nyt tiedän, ettei minua kuitenkaan enää odota Saarikosken myyttis-poliittinen kasarimeininki vaan ikioman aikamme maailmanloppujen ja ihmistsunamin  aaton kysymykset.

maanantai 16. lokakuuta 2017

Äänen merkityksestä



Kävin lääkärissä, koska kadotin ääneni viime viikolla. Dignoosina oli kurkunpääntulehdus ja määräyksenä pitää suu kiinni loppuviikon ajan. Eihän se kokonaan onnistu, mutta vähennän äänessäoloa, sen voin luvata.

Lääkäri varoitteli, että toistuvat äänenmenetykset kannattaa ottaa tosissaan, ellei tahdo edistää äänihuulten vammautumista ja siitä seuraavia operaatioita.


*

Äänen menettäminen tarkoittaa, että jouduin perumaan kolme luentoa tältä päivältä ja huomiselta, ja jo viime viikolla meni pari esiintymistä ohi. Harmittaa. Monesti oppimisen kannalta on tärkeää, että asiat saavat äänen, hahmon.

Ehkä äänenmenetys on hyvä muistutus siitä, että kannattaa ottaa huomioon omat heikot kohdat, jotka ovat usein kriittisessä yhteydessä vahvuuksiin. Näin ainakin minulla. Stressin ja virusten iskiessä äänihuulet ovat yleensä se kohta ruumistani, joka lamautuu ensimmäisenä.


*

Oikeus olla äänessä, samoin kuin oikeus ja mahdollisuus puhua ovat tärkeitä. Tässä kohden en voi olla ajattelematta: kun tilanne menee ahtaaksi, on hyvä ymmärtää, että äänensä voi jättää myös rauhaan. Joskus on hyvä olla hiljaa.


*

Pidän ääntä ja rytmiä erittäin merkityksekkäinä. Runo tai proosakappale elää rytminsä kannattelemana. En tiedä, ajattelevatko muut lukijat tai kirjoittajat näin. Ehkäpä, vaikka aina asia ei näy siinä mitä he ilmaisevat arvostavansa teksteissä.

Esimerkiksi runossa se, miten rytmi kehottaa lukijaa jatkamaan, on erittäin tärkeää.

Rytmille pitää antaa mahdollisuus, koska sen kuvio ei välttämättä ole selvillä vielä ensimmäisessä säkeessä tai ensimmäisellä rivillä. Vaaditan yleensä enemmän, jotta lukija käsittää mistä tekstissä on rytmisesti kyse.

Silti ensimmäinen säe, vaikka se yleensä vasta hakee ja alustaa rytmiä, on miltei tärkein, koska siitä lähdetään liikkeelle. Jälkikäteen aloituksesta on kyettävä havaitsemaan jäljet siitä, mikä tekstin liikkuma-alaksi asettuu ja mikä siinä on olennaista.


*

Runon rytmiikan vaikuttavuus tai siitä seuraavien päätelmien ja kokemusten ajattelu on yleensä kirjoittajalle vaikeaa. Varsinkin kirjoitushetkellä lopputulos - lukijaan nähden - on varsin epävarmasti ennakoitavissa.

Useimmiten ihmiset pitävät yksinkertaisesta ja selkeästä rytmistä, jonka voi tunnistaa intuitiivisesti tai joka ylipäätään on heille tuttu.

Kirjoittajalle yksinkertaisen rytmiikan valinta ei ole välttämättä yhtä houkuttelevaa. Usein kirjoittaja etsii tuttuihin kaavoihin omaa rytmitystään. On esimerkiksi mietittävä, mitä seurauksia on säkeen, fragmentin tai proosamuodon käytöllä. Kirjoittajan yleisö on myös tässä suhteessa usein toinen kuin aktuaalinen yleisö tai aikalaisyleisö.


*

Aivan samoin kuin äänestäjä miettii oman äänensä antamisen merkitystä, kirjoittaja joutuu miettimään rytminsä merkitystä. Onko tällä ja tuolla valinnalla merkitystä, millaisia ne ovat? Kirjoittaja ei kuitenkaan vain päätä antaa ääntään, vaan hän myös luo sen.

Äänestystuloksessa on yleisimmin merkitsevää se, kuinka paljon tietty ehdokas tai ehdotus kerää ääniä, kannatusta. Se, samoin kuin kirjoittaminen, alkaa kuitenkin aina yksilöiden valinnasta.

Kirjoittajan valinnoissa oman äänen antaminen on paljon epävarmempaa kuin äänestäjällä, ja todennäköisyys sille, että lopputulokseen eli tekstin vastaanottamiseen voi vaikuttaa, on pieni.

Varmaa kuitenkin on, että juuri ääni kannattelee merkityksiä.

Runo, jossa ääni ja tauot ja hiljaisuus soivat yhteen tai jossa muodostuu merkitseviä esteitä ja kuiluja, saattaa puhua niilläkin tasoilla, joita emme oikopäätä ymmärrä.


*


Ääni tekee merkitykset eläviksi. Ääni voi sammua. Äänen voi antaa levätä.

Ääni kulkee omia teitään ja resonoi siellä missä emme osaa ajatella.

Ääni on läsnäolon perusta. Myös kirjoitus voi olla ääntä ja läsnäoloa.










sunnuntai 15. lokakuuta 2017

Taimenet nousevat



Tänään kotimme ohi virtaavassa purossa noin kuusikymmensenttinen taimenkaunotar seuranaan puolta pienempi uros. Viime viikojen sateet ovat saaneet ojat, niin kuin täällä puroja kutsutaan, juoksemaan, ja taimenet nousevat kutemaan niille kunnostetuille soraikoille. Jos voisin päättää, määräisin Vantaanjoen viideksi vuodeksi kalastuskieltoon ja samoin määräisin Helsingin edustalle verkkokiellon niille reiteille, joita pitkin taimenet liikkuvat kohti jokea. Olisi hienoa nähdä, millaisessa tilassa joki olisi, jos yhtäkään emokalaa ei häirittäisi tai pyydystettäisi.


lauantai 14. lokakuuta 2017

Metsänpeitto




Kirjoitin Yliopisto-lehteen esseen tässä yksi päivä. Pyydettyjen kirjoitusten tekeminen on välillä hiukan hankalaa, mutta tulihan se sieltä, Metsänpeitto, olkaa hyvä!



torstai 12. lokakuuta 2017

Wild thoughts



Tässäpä annos kulttuurista omimista, josta tykkään, Rihanna!

Laulajattaren Barbados-tausta, palestiinalaissyntyinen dj Khaled, yhdysvaltalainen Bryson Tiller, hip hop -vaikutteet, latinojuttuja, napatanssia, kitarariffi sämplätty Santanan Maria Mariasta jne. Totta kai tämä on main streamia ja vetoaa myös muihin kuin musiikillisiin asioihin.

Rihanna on näyttämön tähti. Hän on tainnut omia eroottisten liikkeidensä lisäksi
myös hieman silikonia vartaloonsa vai onko ikä tehnyt tehtävänsä?

Kulttuuriperintöä, jonka äärellä voin unohtaa jopa typerät sanat.






Ruumiin rakastamisesta



Nykyisissä pop-sanoituksissa - siis rakkauslauluissa - lauletaan yhä useammin toisen ruumiin rakastamisesta. Ei enää toisen rakastamisesta. Oletteko huomanneet?

Persoona on kadonnut, ja toinen typistyy intohimojen ja halujen fyysiseksi kohteeksi niin kuin Ed Sheeranin kappaleessa "Shape of You", jossa toistetaan "I'm in love with your body."

Millainen ihmiskuva syntyy tässä valtavien passioiden ajassa, kun rakkauden kohteena on yhä useammin toisen ruumis? Miten toisen ruumista voi ylipäänsä rakastaa (ilman että rakastettaisiin toista persoonana)?

Ymmärrän, että toisen ruumiille voi tuottaa mielihyvää, mutta rakastaa?

Entä se perinteinen "Minä rakastan sinua"?

Ehkä siihen ei enää uskalleta, vaan todetaan:

"All I wanna do, is make love to you, I'll hold you tight, treat your body right"

Tai pyydetään, rohkaistaan: "Go, give love to your body"

Tärkeää on näköjään (toisen) ruumiin hetkellinen oikeinkohtelu.

Tällaistako rakkaus on virtuaalisessa maailmassa -- kokemus ruumiista on parasta mitä edes uskaltaa ajatella?



Tässäpä pari hittiä tästä uudesta rakkauden fenomenologiasta:


Martin Jensenin "All I Wanna Do" ja ZAYN'n ft. Sia "Dusk Till Dawn"

Rajoitettu rakkauden lupaus ja kohdentaminen tuntuu falskilta.
Ehkä rakastelu on sitten nykyisen rakkausymmärryksen status quo, "tila jossa".

Ei turhia lupauksia, ei vastuuta persoonasta.

Sian ääni on rakastettava, mutta minulle tällainen pieni melankolinen rakkauslaulu kuin Of Monsters and Menin Love Love Love toimii paremmin. Se nyt ei ainakaan harhauta mihinkään.






Tee valintasi, ihminen!



Kumpi on sinun valintasi: Indian Nacho original vai Pirkka tortillachips?
Micmac vai Keiteleen Nurmi-farkut? Unisieppari vai Beddit?

Etiikka velvoittaa, ihmisyys velvoittaa, kulttuurinen monimuotoisuus ei synny
itsestään, kulttuurinen omiminen on rasistinen rikos ja se on voitava sanoa ääneen,
myös Suomessa.*


*No niin, tämä on sitten viimeinen läppä tähän suuntaan, ellei muuhun synny aihetta.




Vapise, Chicago Blackhawks!













AI-OM-ME NOS-TAA JOUK-KO-KAN-TEEN KULT-TUU-RI-SES-TA APP-ROP-RI-AA-TI-OS-TA!

VA-PI-SE, CHI-CA-GO BLACK-HAWKS!

SKAVL (Suomen Kulttuurisen Appropriaation Valistuksen Liitto)

suosittaa Minnesota Wildia - sen logo ei riistä alkuperäiskansoja.

Päivittäiset syntini



Herra, tänäänkin lankesin ja harrastin kulttuurista omimista, Herra, tänäänkin juhlistin kolonialismin perinteitä: keitin kattilallisen perunoita ja päälle kunnon kahvit. Sipaistessani voita perunan päälle ja lorauttaessani tilkan maitoa kuppiin tunsin piston sisuksissani: perulaiset, kolumbialaiset, vasikkaparat. Herra, kurkkuani kuristi vielä, kun menin levolle. Unen rajamailla päähäni painettiin sama intiaanipäähine, jonka olin lapsuuteni suruttomuudessa asetellut vuoteeni viereen syntymäpäiväni iltana; minä kavahdin kaaripyssyä, jonka nuoliin olin liimaillut linnunhöyheniä ja otenahkaa -- mutta Herra, pelastuksekseni, nousi syvyydestä kuva: tähtäsin mäntyjen lomasta valkoista  miestä ja ammuin poskeen kipeän osuman; oi, kunpa olisin puhkaissut hänen silmänsä ja päästänyt hänet näkemästä kaikkea tätä pahuutta, jota maa on täynnä, vaikka se onkin sinun luomasi maa eikä sitä kukaan usko ja se on pelkkää appropriaatiota Palestiinasta.

Kulttuurisesta omimisesta ja aikamme mentaliteetista





Kolme sitaattia, joissa riittää miettimistä ja jatkopohdintoja. Saatan lisätä myöhemmin muutaman muunkin:


jope: "Koko kulttuurisen omimisen keskustelu (vaikka ymmärrämme kaikki perusteet) kertonee vain arvojen tyhjenemisestä relativismissa ja niiden väkinäisestä takaisin arvottamisesta. Yhtäkkiä on netti täynnä kulttuuri-, rasismi- ja sukupuolipoliiseja. Tuomiovalta on nyt jokaisella, joka osaa kirjoittaa twiitin.


Umpikuja on valmis, jos vaatteita ei saa "vaihtaa". Helsinkiin muuttaneet nuoret afrikkalaiset ja Lähi-idän nuoret miehet kulkisivat tuolla logiikalla Bronxista omituissa hiphoppari-vaatteissa, tossuissa ja lippiksissä eivätkä omissaan."


Jari: "Kulttuuriset leikit ovat [- -] sallittuja.

Musta mies saa pukeutua jussipaitaan ja fiilistellä itseään seinäjokelaisena keskellä Afrikkaa. Jos siitä hänelle jotain iloa ja elämän sisällystä on. Hän saa myös opiskella Etelä-Pohjanmaan murteen - jos siitä hänelle jotain iloa on.

Mikähän siinä on kun meidän aikamme on niin erottelukyvytön ja soosaava ja sotkeva?


Kulttuurisen omimisen käsitteen tahtoisin haastaa kulttuurisen maailmanperinnön käsitteellä.

Kaikki mitä ihminen kaikkina aikoina on tehnyt muodostaa siten kulttuurisen maailmanperinnön.

Globaaleihin ihmisoikeuksiin tulee kuulua oikeus tutustua tähän maailmanperintöön. Tutustua, tutkia, pelata roolipelejä, joihin niveltyy kulttuurinen maailmanperintö.

Ja maailmanperintö ei pysähdy. Se kehittyy ja muotoutuu kaiken aikaa eikä ole sementoitunut mihinkään. 


On kysymys en sano että jokamiehenoikeuksista vaan jokahenkilönoikeuksista samalla tavoin mustikoiden poimimistakaan ei voi kieltää."

Marjatta: "Se, että kirjailija ei saisi kirjoittaa mistään muusta kuin itsestään ja omanlaisistaan (kova selvittäminen ensin, ketä ne on!) on silkkaa sensuuria. Minusta fiktion kirjoittaja saa kirjoittaa minämuodossa vaikka kivenä tai kilpikonnana. Itse asiassa hänen pitää tehdä niin."




tiistai 10. lokakuuta 2017

Sulkahatusta sutina




En ota kantaa, mutta tähän on tultu: "Oli tarkoitus pilkata tätä onnetonta valintaa, joka päähineen käytössä tehtiin. Kulttuurista appropriaatiota pidetään kuitenkin yleisesti ihan rasismina, ja sellaista toimintaa halusin siinä pilkata", Hannula sanoo.

toimittajan typeryys? provokatiivisuus? rasistinen asenne? -> onneton päähineen valinta joka laukaisi reaktion ja tuomion -> kulttuurinen appropriaatio -> kannanoton paikka (twiitti x 6) -> yleisesti ihan rasismi -> tarkoitus pilkata -> erityisesti ihan rasismin pilkka -> yhteydenotot työnantajaan -> erottamisuskomukset -> yleisesti ihan viserryksen paikka -> kohu twitterissä -> kohu somessa -> kohu mediassa -> julkisesti välitetty empatia ja sympatia  -> sydämenkuvat -> vihakirveet -> sota- ja huoltojoukot -> leiriytyminen -> hs raportoi -> kohti seuraavia uhreja, kohti seuraavia "kohuja", kohti seuraavaa "keskustelua"

Otan sittenkin kantaa: Voihan vitulla päähän mitä porukkaa (aikuisia ihmisiä).

Mietitäänpä vaikka näin. Kuinka paljon sähköä kului tässä hässäkässä ja miljoonassa muussa vastaavassa? Kiittikö pikkuinen oksallaan visertävä lintu? Iloitsiko ilmakehä tästäkin aivopierusta? Paljonko maailma parani? Ja mitä ne inkkarit tästä hyötyivät, pelastettiinko heidät lopulta, kutistuiko aavikko?







maanantai 9. lokakuuta 2017

Kesän riipeitä





pointillistinen

lehtimatto

vaihtuu rannan raitoihin ja saarniin

jotka yhä

jatkavat





Kaksi ajatusta kritiikistä



"Om kritiken skall uppfylla sitt ändamål, bör kritikern uttryckligen, så att intet rum för tvivel lämnas, säga ut vad en bok är."

"En verklig konstkritiker vore en person i stånd att fatta de olika konstarternas, konstkaraktärernas inre lagenlighet."

Nämä pari aforismikatkelmaa Edith Södergranin kokoelmasta Brokiga iakttagelser (1919) ovat olleet itselleni erityisen tärkeitä ohjenuoria kritiikkejä kirjoittaessani.

Kriitikon tärkeimpiä tehtäviä ovat siis - hiukan mutkia oikoen - selventää, mistä kirjassa on kyse, sekä oppia ymmärtämään teoksen sisäiset lainalaisuudet ja tekijän sanomisen luonne.

Oikeastaan vasta näiden kahden ehdon täyttyessä kriitikko voi lausua jotain hedelmällistä. On jo paljon, jos kriitikko ylipäätään yltää näihin kahteen.

Jos joku haluaa lukea malliesimerkin tiiviistä mutta asiallisesta kritiikistä, niin katsokoon Keski-Suomalaisesta Vesa Rantaman arvion Eino Santasen uudesta kokoelmasta Yleisö. Kylmän viileä ja raikas analyysi, jossa kaikki palikat kohdallaan.


Aallot




Kuumuus, jossa rauta alkaa juosta,

ajatus, joka sekoittaa ilman

ja räjäyttää sen ---

on epäilyä, joka onnistuu vain kielipeleissä,

ei ole vallassani hyväksyä aaltoja,

jotka osuvat rintaani aamu aamun perään.





lauantai 7. lokakuuta 2017

Aleksis Kivi ja Kanervala



Aleksis Kiven ja suomalaisen kirjallisuuden päivä on ensi tiistaina 10.10.
Huomaan, että ihmiset ovat käyneet blogissani lukemassa vanhaa esitelmääni
Kiven Kanervalasta.

Jos joku tahtoo lukea esitelmän pohjalta kirjoitetun artikkelin, joka on huomattavasti
parempi, ohjaan hänet lukemaan omani ja monen muun kirjallisuudentutkijan hienot
jutut viime vuoden lopussa ilmestyneestä kirjasta Kanervakankaalla.

Tämän sähköisen julkaisun myötä Kiven runoteos avautuu aivan uudella tavalla,
olkaa hyvät!

Kiiltomadossa ilmestyi Merja Leppälahden kritiikki teoksesta 11.10. Lukekaapa sekin!


Kokoelmani ovat kokonaisuuksia



Olin iloinen tänään, kun Hesari julkaisi Jukka Koskelaisen arvostelun uudesta runokokoelmastani Valekuolleet. Iloinen siksi, että runouden saama tila* ei ole mitenkään itsestään selvää. Toki tällainen onni on pinnallista huomatuksi tulemisen onnea, koska arvostelusta ei taatusti selvinnyt mistä kokoelmassani on kyse, mutta olkoon, tulipahan runokirja pintaan - ehkä joku lukija saattaa joka tapauksessa tavoittaa jotain, mitä ei olisi muutoin havainnut.

Päivälehtien impressionistisissa kritiikeissä jää usein huomiotta, että kokoelmani ovat kokonaisuuksia. Ne muodostavat harkitun sommitelman, jossa erilaisilla tyyleillä ja äänillä on paikkansa ja tehtävänsä. Henkilökohtaisesti muunnan ääntäni kokoelma kokoelmalta, mutta tämä tapahtuu aina jossakin kehyksessä. Juuri tämä on ääneni. Yhtä olennaista on se, millaisen kaikupohjan avulla ääntä kaiutan. Yksittäiset intertekstuaaliset viitteet sinne ja tänne eivät ole olennaisia, vaikka toki niitäkin on hyvä nostaa esiin.

Uusimmassa kokoelmassa minä on etäännytetty, koska minä ei ole tärkeä vaan maailma. Runoilla ei ole nimiä, ne liukuvat toisiinsa, osaksi samaa prosessia. Hyvin pienet typografiset seikat ja osastorajat ohjaavat tilannetta. Tunsin tämän minimalismin pakoksi paitsi aiheen myös aiempien kokoelmieni visuaalisen runsauden jälkeen.

Runoissa puhuvat kysymykset, joiden eteen jokaisen ihmisen on jossakin vaiheessa tultava tai palattava, alkaen nyt ilmastonmuutoksesta ja pienen, hetken kestävän elämämme suunnasta. Kaikupohjaa antavat naiset, ennen kaikkea Juliana Norwichlainen ja pieni Vilja Eerika Tarkki, jokapäiväinen kärsimys ja mystiikan traditio, jonka lävitse katson kaikkea sitä, minkä maailma heittää silmille.

Eli minäkin on mukana, mutta osana jotain suurempaa, siinä miten kysymykset ja koko asetelma muotoillaan.

Alun aikahorisontti on kiteytynyt ja jäädytetty. Se kertoo veden alle jääneestä maailmasta ja sieltä paenneista.


        Aika sanoo:
        te näette kaiken nälkää vasten –

        mikään ei täyty,
        kukaan ei käsitä, eivät kuolleet koskaan,

        vesi paisuu joka hetki, leikkii pitkin pallon pintaa
        ja hiekkamaalaus pyyhkäistään

        hetkessä pois,
        ei väliä yhdellä tyhjällä,

        joka saartaa meitä
        kaikkialla elonkehässä.


Loppu, nykyhetki ja tuleva, aaltoilee meren tavoin, mutta jotain on vielä pinnalla, ratkaistavissa.


       Ääretön sisätila. On jotakin, joka äkkiä puuttuu väliltämme.

       Kuinka lähelle uskallat päästää vihollisesi?
       Niinkö lähelle, ettet tunne enää minkään vihamielisen läsnäoloa?

       Kuinka lähelle uskallat mennä vihollistasi?
       Niinkö lähelle, ettei sinua tarvitse enää pelätä?



*Aiemmin Valekuolleista on kirjoittanut Rauno Seppänen Etelä-Saimaassa. Myös Virpi Alasen ja Saila Keskiahon henkilöjutut Parnassossa ja Kotimaassa sivuavat Valekuolleiden ruumiillisuuden, kärsimyksen ja maailman merkityksen kysymyksiä. Pidän jo tätä hyvänä saldona, sillä moni hienokin runokokoelma kerää käytännössä vain muutaman hajanaisen arvion.




torstai 5. lokakuuta 2017

Aamumusaa




Pariisin kevät toimii tällaisina hämärinä lokakuun aamuina, esimerkiksi Matkalla etelään, Mielikuvituksen tuotetta, Painovoimaa ja miksei tämä Eppu-cover Pimeyden tango. Pidän kovasti sanoituksista ja musiikista. Musavideot on hienoja ja ennen kaikkea Arto Tuunelan ääni. Eli jos taas etsitään sitä runoutta Saska Saarikosken tapaan, niin tässä sitä olisi.

Vielä tämä Pyhimyksen & Mediumin Nyt, jossa Arto fiittaamassa. Vedän tässä näköjään runoraatia kappaleista, jotka tulevat lähelle.


Kube



Tällaista perheen nuoriso kuuntelee, esim. Kubee siis (näytteeksi Finessaan ja Kolme Michelin tähtee). Autotunea on, joo, ja ääni on kannabiksen pehmentämä, mutta onhan tämä ihan eri tasolla kuin nämä jvgt ja cheekit ja sannit, sanoituksista lähtien. Siis jos pitää puhua siitä lyriikasta, mistä esim. Saarikosken Saska, niin Vantaalta sitä tulee!



keskiviikko 4. lokakuuta 2017

Ratkaisu





harmaita juuria joissa kysymys kasvaa

olen kääntänyt yön ja sen mitä he kutsuvat punaiseksi koiraksi

jossakin reunalla käsialani irtoaa, maanpakolainen



Kaikki mitä turistin tarvitsee tietää





No niin, on tässä, riisinjyvässä.




Pahan konjuktuuri






Kun reikä kielessä ja reikä otsonikerroksessa asettuvat kohdikkain.





tiistai 3. lokakuuta 2017

Kolmoishaiku




Aamupuuskissa
ojat lähteneet synkkään
amok-juoksuunsa.

Kuohujen alla
kasvot: silmissä tyhjä,
syvä ikuisuus.

Pimeyden ja
noen peittämät hahmot
ilmestyvät taas.




perjantai 29. syyskuuta 2017

Prosaisti kohtaa runoilijan



Olen kuullut lähimmän kuukauden aikana kaksi erillistä kertomusta tilanteesta, jossa kummassakin suomalainen prosaisti kohtaa runoilijan.

Tapaus yksi. Julkkismiesprosaisti kustantamon juhlien jatkoilla naisrunoilijalle: "Mene pois, sinä et ole mitään."

Tapaus kaksi. Esseeprosaisti yhteisen kaverin synttäreillä miesrunoilijalle: "Sinua ei ole olemassa minun todellisuudessani. Suksi vittuun!"

Pelottava ajatus: prosaisteilla - ainakin tietyntyyppisillä - on joukkotajunta, joka aktivoituu, kun he kohtaavat runoilijan.



Psykoanalyysi median aikakaudella




Median aikakaudella psykoanalyysi käy mahdottomaksi.

Syvyydet kääntyvät itseään luuppaaviksi pinnoiksi.





torstai 28. syyskuuta 2017

Siispä



Pysähdyin kuuntelemaan ajatuksiani, mutta en kuullut mitään.

Jatkoin kirjoittamista.






keskiviikko 27. syyskuuta 2017

Syyskuussakin






Hiekan ja tuhkan myrsky punareunaisen atollin yllä.

Kilometrien korkeudessa linnut tuntevat maan säteilyn.

Kirjoitan kuin täällä vallitsisivat meriolosuhteet ja kuu.

Käsialaan, syyskuussakin, jättää aurinko jälkensä.





Eilinen syntymäpäiväni




Yhä uudelleen avaan samat vanhat kirjat, katson samat elokuvat.

Ei, en tahdo palata näkemään sitä minkä jo tiedän.

Tahdon tavata uudelleen oman nuoren itseni ja ihmetellä mihin olen joutunut.




lauantai 23. syyskuuta 2017

Populismi pikavippeinä





Jos populismista ja populistipuolueista puhuminen on vaikeaa vanhoilla käsitteillä, niin puhutaan sitten poliittisista pikavipeistä ja pikavippifirmoista (korkotiedot pienellä präntillä).







perjantai 22. syyskuuta 2017

Pojat



Youtubessa tuli vastaan vanha muisto tai oikeastaan kaksi versiota siitä.

Sabrinan Boys ja Sansan runollinen folkversio tuosta kasarihitistä.

Mieltymykseni kallistuu jälkimmäiseen: naisen laulama viettelevä runo

vetoaa tissien vilauttelua paremmin. Tissit ovat toki ikuisesti kiinnostava

mutta nykyisessä musabisneksessä kulunut juttu. (Tosin nykyinen

nänniennäyttämiskielto ja sillä leikittely voitaisiin molemmat kuitata

sillä, että Sabrina näytti kaiken jo kolmekymmentä vuotta sitten.)

Joka tapauksessa hienoa, että tytöt laulavat pojista -- ja pojille,

sekin on hienoa ja ihanan, niin, vanhanaikaista, vai? On myös video

näiden kahden naisen kohtaamisesta (Sansa matkaa Sabrinan konserttiin

Pohjanmaalle ja esittää versionsa kesäajan rakkaudesta Sabrinalle).



torstai 21. syyskuuta 2017

Luonto ja nykyaika



"Sillä kun vaikenet juhlallisessa hiljaisuudessa, joka luonnossa vallitsee, ei huomista päivää olekaan. Ja kun olet kuuliainen luomakunnan tavoin, ei huomista päivää ole - tuota viheliäistä päivää, jonka lörpöttely ja tottelemattomuus keksivät.

Mitä on ilo tai iloisena oleminen? Se on olemista todella itsenään läsnä. Ilo on nykyaika kaikkein painavimmassa merkityksessään: nykyaika."

Ehkä olemme kadottaneet horisontin, jossa Kierkegaard puhuu selittäessään evankeliumia: tänään-olemisen ilon.

Meistä "hetkessä oleminen" tuntuu yhtä viheliäiseltä kuin huominen ja ylihuominen rastaalle ja horsmalle. Tai paremmin: se tuntuu humpuukipuheelta, elämäntapaoppaiden vakiohöpinältä. Emme ymmärrä mitään tästä kristillis-romanttisesta luontopuheesta. Ehkäpä edes eläimet eivät ole tuolla tavoin.

Elämme huomista ja tulemista varten. Meillä on kalenteri ja ennakoiminen, välittynyt, valittu ja allakoitu taloudellis-sosiaalinen läsnäolo, ei nykyhetken ydintä. Tämä ajatus: "Hiljaisuudessa ja kuuliaisuudessa on vain yksi päivä, ja se on tänään", on meille vieras, sillä se tuhoaa nykyisen elämäntapamme.

Jos ajattelen nykyhetkeä ja tätä päivää, vaikkapa näitä minuutteja ennen kello yhdeksää, minun on varastettava ne kalenterilta ja tulevaisuudelta. Minun on uhrattava jotakin tulevaisuudesta eli ensi viikosta tai vähintäänkin riskeerattava jonkin tulevan päivän hetki tarttuakseni ainoaan nykyaikaan, joka todella on.

Ajatus hetkessä elämisestä vaikuttaa lähinnä mielisairaalta vastuuttomuudelta (jota monet ihmiset yhtä kaikki harrastavat, eivät tosin hiljaisuudessa ja kuuliaisuudessa, vaan sosiaalisuudessa).

Että nykyaika olisi luonnossa ja läsnäolossa eikä sen seuraamisessa, mitä niin sanotun sosiaalisuuden digitaalisessa välittämisessä tapahtuu juuri nyt - miltei mahdotonta tai vähintäänkin vanhanaikaista. Elämähän on tuolla, ja minä osallistun siihen puhelimellani tai tietokoneellani, jos mielin olla olemassa...

On silti hyvin paljastavaa, miten aamukävely tai pieni evankeliumitekstin lukeminen ja mietiskely avaavat päivän aivan toisin. Miten ne palauttavat minut ruumiiseeni ja henkeen, niihin ainokaisiin asioihin, jotka minulla todella ovat ja ovat tänään ja nyt. Ne eivät tempaa minua toisaalle, vaan lähentävät luontoon, eläimiin ja runouteen.

Eräs anonymiteettiään suojeleva ihminen sanoi eilen runoudesta saman minkä Kierkegaardin jälkeen voisin sanoa nykyhetkestä:

"Minulle runous on äärimmäistä puhetta, viimeistä puhetta. Jos runoilija ilmoittaa, että seuraavaksi aion kirjoittaa seuraavan runon niin hän ei ole minulle runoilija."


*


Kun ymmärrämme luonnon emme vain materiaalivarastona ja oman egomme jatkeena myös opettajanamme, ei meidän nykyaikaa elävien kenties tee myöskään mieli kuorruttaa sitä muovilla tai kaapia sitä paljaaksi omasta rikkaudestaan (niin kuin tosin teemme ihmisellekin). Tässä mielessä puhe luonnosta edellyttää hiljaisuuden ja kuuliaisuuden hedelmänä empatiaa ja osallistumista luonnon kärsimyksiin, koska lopulta olemme yksi ja sama olento.


*


Koko tämä puhe luonnosta ja ihmisestä on kyllä helvetinmoinen soppa, kun ajattelen missä maailmassa elämme - muovia, paskaa, hormoneja, kemikaaleja ja luonnon omista aineksista jalostettua saastaa! Silti pitäisi yrittää.


*


Kainuun pikkujärvissä meriolosuhteet, ja minkä vuoksi: vitun nikkelin...






Listaa siitä mistä pidän juuri nyt



* Aamukävely (saatan tyttären kouluun, kiipeän metsään ja kallioille tai kävelen junalle)

* Sienet ja marjat (helppoja vahveroita, puolukoita ja syksymmällä karpaloita suolta)

* Kirjat, joita voi lukea katkelmina (runot, esseet, aforismit, novellit, junassa ja vessassa)

* Syystaivas (mitä kirkkaampi sitä kauniimpi, myös harmaa käy)

* Hyvin menneet hetket (yksityisten ja sosiaalisten tilanteiden onnistuminen palkitsee aina,

                                         ihmiset, jotka ilmestyvät sieltä täältä)

* Ruoka (kun saa aikaan yksinkertaisten ainesten yhdistymisen ihmeen)

* Melankolinen tuttu musiikki, josta syntyy henkilö (kuten J. Karjalaisen Stindepinde)

   tai musiikki, johon tuntee itseironiansekaista yhteyttä

                       joko oman tai lasten elämän vuoksi (kuten Teflon Brothersien Maradona

                                                                                            tai Lähiöunelmii)

* Hetket yksin (etätyöpäivä keittiön pöydän ääressä, haahuilua, kahvia, hiljaisuutta)

* Kirjoittaminen (silloin kun se sujuu)

* Satunnaisesti kuunnellut laadukkaat radio-ohjelmat (yleensä pidemmillä matkoilla)

* Renault VSOP / XO (kumpi hyvänsä käy päivän päätteeksi)

* Odotus (unen, haaveen täyttymisen, sortumisen)

* Toimiva auto (jota ei tarvitse rempata tai isommin huoltaa lähimpään vuoteen, kop kop)

* Hyvin pilkotut kuivat halot (ja tuli)

* Suoratoisto (ja sarjat jotka eivät floppaa toisella tai viimeistään kolmannella kaudella)

* Talo jossa kaikki nukkuvat (tyytyväisinä tai ainakin päivästä pelastuneina)

* Edellisten kaltaiset turvasatamat elämän menossa



Runoilija ja hiljaisuus



Hiljaisuudessa, mustarastaiden kääntäessä pudonneita lehtiä ja vuokkojen noustessa, edes siellä ei runoilija hiljenny. Miksi ei? Juuri siksi, että hän heittää asian nurin niskoin ja pitää itseään olennaisempana kuin kukkaa ja lintua. Kaikesta huolimatta hän kuvittelee itsellään olevan etuuksia siitä, että lainaa linnulle ja kukalle sanan ja puheen, vaikka tarkoitus on, että hän oppii hiljaisuutta niiden kasvusta ja lennosta.*

*Toinen runollistettu katkelma edellä mainitusta Kierkegaardin teoksesta.




Metsästä ja hiljaisuudesta




Metsä on hiljaa. Silloinkin kun se kuiskailee, kun lehdet putoavat poluille tai sade napsahtelee haapojen huntuihin, on se kuitenkin hiljaa. Sillä puut kasvaessaan tiheissä ryhmissä pitävät omana tietonaan sen, mitä me ihmiset niin harvoin pidämme antamistamme lupauksista huolimatta: nämä asiat jäävät meidän välillemme.*



*Kevyesti tuunattu katkelma S. Kierkegaardin teoksesta Lilien paa Marken og Fuglen under Himlen (1849) aamukävelyn jälkeen. Pohjatekstiin lisätty pari havainnollista kuvaa ja perusajatus kohdennettu selkeämmin meihin.




maanantai 18. syyskuuta 2017

Syksyn proosaa




Miksi jotkut naiset saavat orgasmeja? Miksi jotkut toiset ei? Emme keskustelleet tästä, mutisin itsekseni. Metsä nieli lapset ja lapset ihmisten huudot. Toisiin metsiin satoi lumi. Mies oli yksin, tyttö yksin, ei ollut alitajuntaa tai tasa-arvoa. Ei joka mättäässä piillyt kyy, mutta palokärjen rummutuksen kuulivat kaikki. Ennen aikaan miehet ja naiset kohtasivat maatöissä olematta orjia. Ei ollut sokeria, johon hukkua, ei toivomusluun muotoista hermoverkkoa. He etsivät onnea ilman ja veden ääriltä, ullakoilta. Roope Ankka oli saanut useita orgasmeja. Robinsonkin sai, luultavasti yhdeksän. Historialliset ajat kumuloituivat itsensä kaltaisina. Kaduilla mainostettiin klitoris-, nänni-  ja vaginapumppuja. Muistin jatke oli jokin yksityiskohta. Edistyksellisimmän ympärillä hyöri koko joukko ftalaattivapaine ongelmineen.




torstai 14. syyskuuta 2017

Hetki





Hetki, jossa haukan kynnet hipaisevat olkapäätäsi.



Politiikkaa





Yhdelläkään ihmisellä ei ole vain yhtä ääntä eikä vain yhtä varjoa, ei yhtä äärtä.





Aseistariisunta




Kun kohtaat ihmisen, joka kiehuu vihaa, kysy mitä hän rakastaa.

Kun kohtaat ylemmyydentuntoisen, kysy samaa.

Kysy kolme kertaa. Aloita itsestäsi.

Mikään ei riisu niin kuin tämä kysymys.



Valkoinen kivi




ajatusten seitti

ja se kivi

joka on valkoinen

se kivi

joka on nimen

ja se

sydän

joka täällä

risteää




Vihapuhetta



Vihapuhetta? Milloin huomaamme, että typerää puhetta on paljon enemmän kuin vihapuhetta - viha on vain typeryytemme ja lyhytnäköisyytemme mausteena.


Vihapuhe ei ole minkään yksittäisen joukon synti. Ei myöskään halveksunta tai argumenttien puute, ei niiden yksioikoisuus.


Viha maustaa kokonaisia joukkoja typeryyksiä ja lyhytnäköisyyksiä.


Viha on typeryyden ja jakojen liimaa.


Vihapuhetta on kaikkialla, vihaa paljon vähemmän. Me emme saisi ylittää rajaa, jossa todellinen viha alkaa tästä suunsoitosta.


Se, joka syyttää toista vihapuheesta, kysyköön ensin itseltään: Kuka on viholliseni?
Miksi juuri hän?

Ketä minä voisin rakastaa ja mitä olisin valmis maksamaan siitä?

"Ketä voisin rakastaa?", sulkee pois ajatuksen siitä, että on joku toinen, minua huonompi,
jota voin halveksua.

Kun vihapuhe ulkoistetaan toisille, ei itse ongelmaa ole vielä edes nähty.

Kysy aina ensin: Ketä todella vihaan, ja koskeeko puheeni häntä?
Ja: Mitä minä rakastan ja onko minusta vastaamaan siitä?



keskiviikko 6. syyskuuta 2017

Myrsky



enää keksimme sanoja / pahinta sataan / pahinta sataanviiteenkymmeneen vuoteen /
sitten loppuvat mittarit


etsimme sanoja / tavuja / jollekin maailmalle  / joka hetken aikaa oli / katto / sitten metallisade / joku rukoilee: pelasta meidät / sillä vedet ovat hukuttaneet sielumme / saaria tuskin enää on


tiistai 5. syyskuuta 2017

Peltokuviomies




hän pyytää meitä / muistamaan asioita / jotka ovat tapahtuneet / miljardeja vuosia sitten / tässä samassa suuressa nykyhetkessä / kaksimetrinen kultainen kotka / on kuljettanut hänet mukanaan / ja näyttänyt


*

nämä ilmiöt ovat mahdollisia / vain kasvavassa maailmankaikkeudessa / vain kasvavassa taloussuhdanteessa / vain kasvavassa parisuhteessa / vain kasvavassa itsetuntemuksessa


*

murran palan taikasientä  / puolen tunnin kuluttua / pidättelen turhaan naurua / huuleni irtoavat / ja muuttuvat kokonaan / purjeveneiksi


*

mikään korkeampi tietoisuus / ei tutki mieltäni


*


keskellä yötä tajuan / on laatikko / joka minun on otettava kämmenteni väliin / sen nimi on yksinkertaisempi kuin mikään muu / aamulla siitä hehkuvat vain reunat


*


torstai 24. elokuuta 2017

Valekuolleet





Huomenna saan neljännen runokokoelmani lämpimäisen Otavasta.

Ensi viikon alussa kirjoja löytyy sitten jo kaupoista ja pian myös kirjastoista.


Takakannen runo:


En tiedä kumpaan mieltyisin enemmän,
äänen vai merkityksen muutokseen.

Jos minä, valekuollut, puhun näin
tästä tyhjyyden arkusta, miten onkaan

elämän laita? Jos se odottaa metrin
tai milleniumin päässä …

Olkoon siis oleminen tapailun loppu,
äänen valtias ja merkityksen aaltoilu.


Kokoelmaani voi lukea monella tasolla: henkisenä matkana, yhteiskuntakriittisenä puheenvuorona, dystooppisena ajankuvana, teologis-filosofisina fragmentteina, mutta ennen kaikkea runoutena.

Tutustukaahan!


tiistai 22. elokuuta 2017

Hiljaisuudesta






Ei läheinen ei kaukainen

hiljaisuuden pitäminen niin että se parantaa





maanantai 15. toukokuuta 2017

Virtoja







Rauhanliikenteen kaukainen jyly.

Käsi piirtää pöytään:

hajoa horisontin reunalla,

silmän valkohehkuinen aukko

Magalhãesin pilvessä.




Saisiosta





Kun olen lukenut Saision trilogian ja kuunnellut monia 1970-luvun loppuvuosina ideologisen vapautumisen kokeneita ihmisiä, alan ymmärtää, että juuri Saisio oli yksi niistä, joilla on historiallista perspektiiviä ja jonka oli pakko sanoa, että olisi vihdoinkin aika katsoa, mitä todella tapahtuu -- ja ennen kaikkea aika keskustella asioista eikä vain leiriytyä ja jupista liturgioita oman nuotion ääreltä.

Ymmärrän toki, että yhteisen (ja joissakin tapauksissa johtavan) mielipiteen vaaliminen on tärkeää ryhmäkoheesion (ja joissakin tapauksissa oman edun) vuoksi, mutta sillä ei välttämättä ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa. Tämä logiikka toimii niin itsekritiikittömissä poliittisissa kuin uskonnollisissa ja aatteellisissa yhteisöissä. Mikään yhteisö ei ole sille immuuni.

Olen jo pitkään katsellut lamautuneena maamme infantiilia laumaelämää, ryhmävaistoisesti hetkessä olemista, oman leirin vahvistamista, elämää jossa ei tunnuta näkevän hetkeäkään ulommas tai pidemmälle. Näitä totuuden jälkeisiä leirejä on ollut joka suunnassa.

Erilaiset uskonnolliset yhteisöt vielä ymmärrän, koska niillä on vuosisataiset tai jopa -tuhansiset traditionsa. Erilaisissa ortodoksioissa koko jutun juju on pitäytyä siinä, mikä oli (tulkinnan mukaan) alussa. Mutta mikä kummallisinta, myös oma relativistinen aikamme pystyy tuottamaan mustavalkoisia ihmisiä, jotka luopuvat näkökyvystään ja valitsevat kriittisyyden vain asioissa, jotka kuuluvat heidän vastustamiinsa asioihin ja tulevat perustelluiksi heidän omien premissiensä ulkopuolelta.

On inttäviä ja yhä kapeammin havaitsevia ihmisiä, jotka repivät kuiluja yhteiseen todellisuuteen (useimmiten suhteessa "vastustajiinsa" mutta myös "autettaviinsa" tai muihin sidoksiin), ihmisiä, jotka unohtavat, että jokaisella asialla on monta puolta ja että jokainen ihminen on (intersektionaalinen!) yksilö. On kummallista, että totuuden jälkeinen aika on useimmiten kritiikittömyyden ja totalisoinnin aikaa, jolla ei näytä olevan mitään muuta suuntaa kuin omaksi koetun ryhmän koheesion vaaliminen.

Mitkä sitten itselleni ovat tärkeimpiä asioita elämässä? Tätä mietin luettuani Saision miltei itsestäänselviä ajatuksia, jotka kuitenkin ovat joidenkin mielestä lankeamista siitä hyvästä, johon olisi parasta uskoa. Minulle niitä ovat keskustelu, pyrkimys rakastaa toisia ja sen ymmärtäminen, että me kaikki olemme kesken. Ettei oikeastaan ole olemassakaan täysin meitä eikä täysin toisia, ei täysin hyviä eikä täysin pahoja -- sitä paitsi historia osoittaa meistä jokaisen tavalla tai toisella rajoittuneeksi ja itseään vastaan todistavaksi.

Siinä, miten todellisuutta ylipäänsä voidaan skaalata ja miten siihen voidaan osallistua, on tärkeää tosiasioiden tunnustaminen eli pyrkimys rehellisyyteen. Tällöin ensi askeleisiin kuuluu myös oman ideologisen aseman läpivalaisu ja pyrkimys lukea itseään ulkopuolelta.

Tällaisen reflektion ei tarvitse halvaannuttaa toimintaa tai tekoja yhteisen hyvän eteen. Vähemmän puheita toisia vastaan, enemmän tekoja kaikkien puolesta.


lauantai 15. huhtikuuta 2017

Uusi ääni




Pilvet, ensi kertaa tänä keväänä, ylittävät taivaan kuin kesäpilvet, mutta maa

on kylmä, ja viimevuotiset sanat kuuluvat viime vuoden kieleen, ja tulevan

vuoden sanat odottavat uutta ääntä.*



*T. S. Eliot kirjoittaa Little Giddingissään (II):
"For last year's words belong to last year's language /
And next year's words await another voice."
Juuri tältä minusta tuntuu, kun suunnittelen
romaanin kirjoittamista syksyllä ilmestyvän
runoteoksen jälkeen. En aio puhdistaa heimon
murretta, vaan keksiä sen uudelleen. Joka kirjalle
on löydettävä oma äänensä, ja tuleva haaste on
isompi kuin ehkä ymmärrän.




tiistai 11. huhtikuuta 2017

Sfinksi




Näetkö, miten hän vie huulensa lähelle naisen korvaa ja kuiskaa,
rohtunut, mullan peittämä suu, ääni joka tuskin kuuluu:
– Sfinksi.
     Olen katsonut tätä maalausta kymmenesti, sen vahamaiset kerrokset,
munamaiset kerrokset ja kehyksen rystyt, kauniimmat kuin lihan poikki
leikatut syyt ja jänteet, hampaiden tasaamat kasvot, hiki ja veri.
     Joka aamu hän ilmestyy. Joka aamu hän ilmestyy juuri tähän, tavallinen
mies suussaan tuollainen sana.



sunnuntai 9. huhtikuuta 2017

Huhtikuu





Nämä illat kun mustarastaat tulevat esiin

ja homehtuneet lehdet alkavat kahista ja solista.

Nämä aamut kun linnun silmässä yhä soi vanha säe:

"Päivä kolmannelta osaltaan valoton ja yö."





*




Meidän äänemme, ja mustarastaiden äänet.

Äänet, jotka kerättiin, ja äänet jotka vapaina jäivät soimaan.






keskiviikko 5. huhtikuuta 2017

Miete




Yhden roskaväki – toisen aarreväki.

Yksi toiset kaivuutoimissansa näki,

huusi totuutensa julki – käki,

heitti munan vieraan pesään.

Hautoivat ne sitä pitkään kesään:

yhtä kaikki  sama väki, samaa

                                 kivimunaa.





Kuva II




ja sitten

joku sanoi

saan kiinni

tästä elämästä


kuin kuvassa

kääntyvästä

lehdestä




tiistai 4. huhtikuuta 2017

Kuva






joku sanoi

tämä kolmas

rakastaa vainajien

seppeleitä



kuin kuva

yhtä aikaa irti

ja juurillaan



kuin kuva


kuvien joukossa

lehteilty heitetty

maailmaan








Selfie







Kuin mies

joka katselee

etukamerasta kasvojaan



ja suljettuaan näytön

kohta unohtaa

millainen oli.





Rotaatio




"Nyt näemme kuin kuvastimesta",

hän sanoi, "arvoituksen tapaan."

Niin kuin kivet kiertoliikkeessään,

kuin puiden harmaat oksat

ja koko planeettamme rata,

sinne tänne jyrkänteille singotut nimet.

Mitä me näemme, minkä

arvoituksen nyt, kenen kuvastimesta?










sunnuntai 2. huhtikuuta 2017

Hetki





päivän loputon haamu tulee

kello kaksitoista istun yhä sinivalossa ja uskottelen: jossain on aamun reuna


mutta aika ei ole uusi yritys vaan syvyys joka kääntyy ja kummittelee

jäätikön viimeinen lintu kastaa sulkansa mereen  






lauantai 1. huhtikuuta 2017

Fragmentti







ehkä silloin joku huus          {anna sen herätä eloon, pysäyttää aika


ole sen lukija, perusta itsesi}


                                                       elää niin kuin kaikki oleva


ja jossakin täysin piilossa






torstai 30. maaliskuuta 2017

Runo yhdellä otolla*




Tämä on rakkausruno

tämä on hautausruno,

runo siitä kuinka jänikset juoksevat autojen valoissa.

Tämä on tunnustusruno,

tämä on muistutusruno,

runo siitä kuinka kastemadot kiemurtelevat asfaltilla.

Olen kävellyt suoria pölyisiä teitä

ja laskeutunut metroasemille,

olen leikannut ihmisjoukot huterin askelin

ja pimeyden tunneleissa

löytänyt uudet hautausmaat, rakkausmaat,

tarinat siitä kuinka rotat valtaavat

Aleksis Kiven patsaan ja norjalaisturistit

katsovat kuinka jyrsijälauma hyökkää

siipensä loukanneen pulun selkään:

rakkauden poissaolo on aina toista,

rakkauden poissaolo on aina samaa.




*Tällainen synkkä runo syntyy, kun istuu alas ja näpyttelee menemään.
  Se vie noin minuutin elämästä. (Sitten kävin veskissä ja luin Beckettiä:
nappasin häneltä pari säettä ja muunsin ne runon lopetukseksi.)




Mustavalkoinen






Valkoinen aamu, mustat autopaikat, valkoinen taivas, mustat rungot,

silmän valkea kehä, musta syvyys, johon verisuonet pakenevat

mustaa musiikkia valkean aksentein.




Landet*




"Jag längtar till landet som icke är,


till landet som icke längre finns,
till landet som Doggerland…"

Vem är du, vad är ditt namn?

"Jag hör ett rop ur ett skog
det är mitt namn."

Vem är du, vad är ditt namn?

"Ett namn som var

outsägligt vild."

Vem är du, vad är ditt namn?

"I ekotemplet bor
dess genklang än;

jag längtar till landet som icke är."

Är dina ögon slutna eller öppna?

"Det finns frid bortom,
bakom, inne i..."

Ge mig ditt svar!

"Jag är en lantbrevbärare,
som går i snö och is...


och intet är mig kärare
än gå på detta vis...

Jag längtar till landet som icke är..."



* Ensimmäinen ruotsiksi "kirjoittamani" runo.



Päivän merkintöjä





Jokin karhea: unohdan hengittää ja täytän tilan

vain äänillä, joita en päästä.


*



Kirjoitan pölyisessä aulassa kymmeniä metrejä maan alla.

Täällä Chopinin nocturnet ovat ainoa luonnonmaisema.



*



Muistan kun ajoimme ohi pihkaisen puupinon ja tyttäreni sanoi:

Isä, tuollaiset verhot sinä halusit, ne olisivat olleet ihan hienot.




*


Joskus on aloitettava, vaikka laulaisi aivan muiston vierestä

ulkona kylmässä, pölyisen päivän sihdillä.



*


Ehkä huhtikuu oli kuukausista julmin 1900-luvun alussa,

mutta kiitos ilmaston lämpenisen, tuo julmuus on maisemassa

pikemminkin jo maaliskuussa, ainakin näin etelässä. Odotan

vihreän ilmestymistä pihoille ja metsiin, pölylauttojen, roskien

ja koiranpaskojen vähittäistä huuhtoutumista menneen horisonttiin.

Luulen kylläkin, että T. S. Eliot tarkoitti mentaalista maisemaa

kirjoittaessaan "April is the cruellest month..." Kevätvalon sekä luonnon

äkillisen kasvuun puhkeamisen myötä hyökkää monen itsensä elottomaksi

tuntevan kimppuun masennus, mutta minuun kevätkuukaudet lataavat

vielä toistaiseksi odotusta: kohta on kesä, pistän koneet kiinni ja alan elää

kuin ihminen "mixing memory and desire".




torstai 9. helmikuuta 2017

Harri Nordellin Hajo




No niin, nyt on minun osaltani viimeinen teksti Runo puhuu meille -proggiksessa julkaistu.

Käsittelyssä on Harri Nordellin Hajo. Hieno teos, perustelee itsensä todella monella tasolla.

Juttu on kahdessa osassa, innostuin kirjoittamaan sen verran pitkään. Ajattelin, että vaikka

WSOY olisi julkaissut viime vuonna vain yhden runokirjan, Hajo olisi laadun puolesta

täyttänyt tilan. Tutustukaa!




tiistai 31. tammikuuta 2017

Runo puhuu meille: Nippukritiikki





Toiseksi viimeinen kritiikkini on pikakelaus kymmenestä vuonna 2016 ilmestyneestä runoteoksesta. Lisäksi listasin kymmenen muuta, joita en ehtinyt tarkemmin arvioida. Tällä viikolla tulee vielä juttu Nordellin Hajosta. Paketti alkaa olla melko lailla valmis. Vuoden aikana hankkeessa tuli arvioitua tavalla tai toisella yhteensä 32 runoteosta ja sitten pienemmät vinkit päälle. Ei hullummin. Onpahan ainakin puhuttu ja pidetty runoutta esillä.




maanantai 16. tammikuuta 2017

Runo puhuu meille: Tiina Lehikoisen Multa



No niin, luentani Tiina Lehikoisen hienosta runoteoksesta Multa löytyy nyt Runo puhuu meille -sivuilta.

Ensi viikoksi yritän saada sinne arvion Harri Nordellin Hajosta.

Lisäksi tulee nippukritiikki tai ainakin lukulista vuoden 2016 niistä keskeisistä runokokoelmista, joista emme ehtineet kirjoittaa isompaa juttua.

Jossakin kuulin puhetta, että viime vuosi ei olisi ollut runon osalta kovin kummoinen, mutta kun vuonna 2016 julkaistiin esimerkiksi sellaiset teokset kuin HajoMulta, Ontto harmaa ja Planeetta, niin kyllä se oli hyvä vuosi.

Jos joku projektissa jäi harmittamaan, niin ehkä se, että ntamon ja Tammen kirjat jäivät arvioimatta. Niitä en saanut pyynnöistä huolimatta. Toinen juttu: olisi ollut mukava saada vähän keskustelua sivuille. No, vielä sinne ehtii kommentoida, jutut jäävät näkyviin.

Kohta mennäänkin sitten vuoden 2017 asioihin, kun projekti jatkuu ja alamme käsitellä aforismia, autofiktiota, esseetä, fragmenttia, novelleja ja runon ja proosan rajailmiöitä.

Mukana touhussa: Antti Arnkil, Kristian Blomberg, Päivi Koivisto, Tiina Lehikoinen, Juhani Sipilä ja mä. Tästä myöhemmin lisää.


maanantai 9. tammikuuta 2017

Runo puhuu meille -projektissa uusia tekstejä



Käykäähän tutustumassa uusiin Runo puhuu meille -teksteihin.

Oheisessa linkissä juttu Sirpa Kyyrösen Ilmajuurista.

Siellä on myös mm. Penjami Lehdon juttu Koleran kirjoista

ja Anna Tomin juttu Sanasadon viime syksystä.

Lisää tulossa tällä viikolla, ainakin Teemu Mannisen kirjoitus vuoden

neljästä kirjasta (Äänen murros, Torso, Ontto harmaa, Ilmajuuret)

ja mun arvio Tiina Lehikoisen Mullasta. Proggis jatkuu siis tämän

kuun ajan ja vaihtaa sitten hieman muotoa. Siitä enemmän myöhemmin.





Takapihalaulu




Tällaiseen tammikuun päivään sopii Of Monsters And Men ja

BACKYARD.