maanantai 15. toukokuuta 2017

Virtoja







Rahaliikenteen kaukainen jyly.

Käsi piirtää pöytään:

hajoa horisontin reunalla,

silmän valkohehkuinen aukko

Magalhãesin pilvessä.




Saisiosta





Kun olen lukenut Saision trilogian ja kuunnellut monia 1970-luvun loppuvuosina ideologisen vapautumisen kokeneita ihmisiä, alan ymmärtää, että juuri Saisio oli yksi niistä, joilla on historiallista perspektiiviä ja jonka oli pakko sanoa, että olisi vihdoinkin aika katsoa, mitä todella tapahtuu -- ja ennen kaikkea aika keskustella asioista eikä vain leiriytyä ja jupista liturgioita oman nuotion ääreltä.

Ymmärrän toki, että yhteisen (ja joissakin tapauksissa johtavan) mielipiteen vaaliminen on tärkeää ryhmäkoheesion (ja joissakin tapauksissa oman edun) vuoksi, mutta sillä ei välttämättä ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa. Tämä logiikka toimii niin itsekritiikittömissä poliittisissa kuin uskonnollisissa ja aatteellisissa yhteisöissä. Mikään yhteisö ei ole sille immuuni.

Olen jo pitkään katsellut lamautuneena maamme infantiilia laumaelämää, ryhmävaistoisesti hetkessä olemista, oman leirin vahvistamista, elämää jossa ei tunnuta näkevän hetkeäkään ulommas tai pidemmälle. Näitä totuuden jälkeisiä leirejä on ollut joka suunnassa.

Erilaiset uskonnolliset yhteisöt vielä ymmärrän, koska niillä on vuosisataiset tai jopa -tuhansiset traditionsa. Erilaisissa ortodoksioissa koko jutun juju on pitäytyä siinä, mikä oli (tulkinnan mukaan) alussa. Mutta mikä kummallisinta, myös oma relativistinen aikamme pystyy tuottamaan mustavalkoisia ihmisiä, jotka luopuvat näkökyvystään ja valitsevat kriittisyyden vain asioissa, jotka kuuluvat heidän vastustamiinsa asioihin ja tulevat perustelluiksi heidän omien premissiensä ulkopuolelta.

On inttäviä ja yhä kapeammin havaitsevia ihmisiä, jotka repivät kuiluja yhteiseen todellisuuteen (useimmiten suhteessa "vastustajiinsa" mutta myös "autettaviinsa" tai muihin sidoksiin), ihmisiä, jotka unohtavat, että jokaisella asialla on monta puolta ja että jokainen ihminen on (intersektionaalinen!) yksilö. On kummallista, että totuuden jälkeinen aika on useimmiten kritiikittömyyden ja totalisoinnin aikaa, jolla ei näytä olevan mitään muuta suuntaa kuin omaksi koetun ryhmän koheesion vaaliminen.

Mitkä sitten itselleni ovat tärkeimpiä asioita elämässä? Tätä mietin luettuani Saision miltei itsestäänselviä ajatuksia, jotka kuitenkin ovat joidenkin mielestä lankeamista siitä hyvästä, johon olisi parasta uskoa. Minulle niitä ovat keskustelu, pyrkimys rakastaa toisia ja sen ymmärtäminen, että me kaikki olemme kesken. Ettei oikeastaan ole olemassakaan täysin meitä eikä täysin toisia, ei täysin hyviä eikä täysin pahoja -- sitä paitsi historia osoittaa meistä jokaisen tavalla tai toisella rajoittuneeksi ja itseään vastaan todistavaksi.

Siinä, miten todellisuutta ylipäänsä voidaan skaalata ja miten siihen voidaan osallistua, on tärkeää tosiasioiden tunnustaminen eli pyrkimys rehellisyyteen. Tällöin ensi askeleisiin kuuluu myös oman ideologisen aseman läpivalaisu ja pyrkimys lukea itseään ulkopuolelta.

Tällaisen reflektion ei tarvitse halvaannuttaa toimintaa tai tekoja yhteisen hyvän eteen. Vähemmän puheita toisia vastaan, enemmän tekoja kaikkien puolesta.


lauantai 15. huhtikuuta 2017

Uusi ääni




Pilvet, ensi kertaa tänä keväänä, ylittävät taivaan kuin kesäpilvet, mutta maa

on kylmä, ja viimevuotiset sanat kuuluvat viime vuoden kieleen, ja tulevan

vuoden sanat odottavat uutta ääntä.*



*T. S. Eliot kirjoittaa Little Giddingissään (II):
"For last year's words belong to last year's language /
And next year's words await another voice."
Juuri tältä minusta tuntuu, kun suunnittelen
romaanin kirjoittamista syksyllä ilmestyvän
runoteoksen jälkeen. En aio puhdistaa heimon
murretta, vaan keksiä sen uudelleen. Joka kirjalle
on löydettävä oma äänensä, ja tuleva haaste on
isompi kuin ehkä ymmärrän.




tiistai 11. huhtikuuta 2017

Sfinksi




Näetkö, miten hän vie huulensa lähelle naisen korvaa ja kuiskaa,
rohtunut, mullan peittämä suu, ääni joka tuskin kuuluu:
– Sfinksi.
     Olen katsonut tätä maalausta kymmenesti, sen vahamaiset kerrokset,
munamaiset kerrokset ja kehyksen rystyt, kauniimmat kuin lihan poikki
leikatut syyt ja jänteet, hampaiden tasaamat kasvot, hiki ja veri.
     Joka aamu hän ilmestyy. Joka aamu hän ilmestyy juuri tähän, tavallinen
mies suussaan tuollainen sana.



sunnuntai 9. huhtikuuta 2017

Huhtikuu





Nämä illat kun mustarastaat tulevat esiin

ja homehtuneet lehdet alkavat kahista ja solista.

Nämä aamut kun linnun silmässä yhä soi vanha säe:

"Päivä kolmannelta osaltaan valoton ja yö."





*




Meidän äänemme, ja mustarastaiden äänet.

Äänet, jotka kerättiin, ja äänet jotka vapaina jäivät soimaan.






keskiviikko 5. huhtikuuta 2017

Miete




Yhden roskaväki – toisen aarreväki.

Yksi toiset kaivuutoimissansa näki,

huusi totuutensa julki – käki,

heitti munan vieraan pesään.

Hautoivat ne sitä pitkään kesään:

yhtä kaikki  sama väki, samaa

                                 kivimunaa.





Kuva II




ja sitten

joku sanoi

saan kiinni

tästä elämästä


kuin kuvassa

kääntyvästä

lehdestä




tiistai 4. huhtikuuta 2017

Kuva






joku sanoi

tämä kolmas

rakastaa vainajien

seppeleitä



kuin kuva

yhtä aikaa irti

ja juurillaan



kuin kuva


kuvien joukossa

lehteilty heitetty

maailmaan








Selfie







Kuin mies

joka katselee

etukamerasta kasvojaan



ja suljettuaan näytön

kohta unohtaa

millainen oli.





Rotaatio




"Nyt näemme kuin kuvastimesta",

hän sanoi, "arvoituksen tapaan."

Niin kuin kivet kiertoliikkeessään,

kuin puiden harmaat oksat

ja koko planeettamme rata,

sinne tänne jyrkänteille singotut nimet.

Mitä me näemme, minkä

arvoituksen nyt, kenen kuvastimesta?










sunnuntai 2. huhtikuuta 2017

Hetki





päivän loputon haamu tulee

kello kaksitoista istun yhä sinivalossa ja uskottelen: jossain on aamun reuna


mutta aika ei ole uusi yritys vaan syvyys joka kääntyy ja kummittelee

jäätikön viimeinen lintu kastaa sulkansa mereen  






lauantai 1. huhtikuuta 2017

Fragmentti







ehkä silloin joku huus          {anna sen herätä eloon, pysäyttää aika


ole sen lukija, perusta itsesi}


                                                       elää niin kuin kaikki oleva


ja jossakin täysin piilossa






torstai 30. maaliskuuta 2017

Runo yhdellä otolla*




Tämä on rakkausruno

tämä on hautausruno,

runo siitä kuinka jänikset juoksevat autojen valoissa.

Tämä on tunnustusruno,

tämä on muistutusruno,

runo siitä kuinka kastemadot kiemurtelevat asfaltilla.

Olen kävellyt suoria pölyisiä teitä

ja laskeutunut metroasemille,

olen leikannut ihmisjoukot huterin askelin

ja pimeyden tunneleissa

löytänyt uudet hautausmaat, rakkausmaat,

tarinat siitä kuinka rotat valtaavat

Aleksis Kiven patsaan ja norjalaisturistit

katsovat kuinka jyrsijälauma hyökkää

siipensä loukanneen pulun selkään:

rakkauden poissaolo on aina toista,

rakkauden poissaolo on aina samaa.




*Tällainen synkkä runo syntyy, kun istuu alas ja näpyttelee menemään.
  Se vie noin minuutin elämästä. (Sitten kävin veskissä ja luin Beckettiä:
nappasin häneltä pari säettä ja muunsin ne runon lopetukseksi.)




Mustavalkoinen






Valkoinen aamu, mustat autopaikat, valkoinen taivas, mustat rungot,

silmän valkea kehä, musta syvyys, johon verisuonet pakenevat

mustaa musiikkia valkean aksentein.




Landet*




"Jag längtar till landet som icke är,


till landet som icke längre finns,
till landet som Doggerland…"

Vem är du, vad är ditt namn?

"Jag hör ett rop ur ett skog
det är mitt namn."

Vem är du, vad är ditt namn?

"Ett namn som var

outsägligt vild."

Vem är du, vad är ditt namn?

"I ekotemplet bor
dess genklang än;

jag längtar till landet som icke är."

Är dina ögon slutna eller öppna?

"Det finns frid bortom,
bakom, inne i..."

Ge mig ditt svar!

"Jag är en lantbrevbärare,
som går i snö och is...


och intet är mig kärare
än gå på detta vis...

Jag längtar till landet som icke är..."



* Ensimmäinen ruotsiksi "kirjoittamani" runo.



Päivän merkintöjä





Jokin karhea: unohdan hengittää ja täytän tilan

vain äänillä, joita en päästä.


*



Kirjoitan pölyisessä aulassa kymmeniä metrejä maan alla.

Täällä Chopinin nocturnet ovat ainoa luonnonmaisema.



*



Muistan kun ajoimme ohi pihkaisen puupinon ja tyttäreni sanoi:

Isä, tuollaiset verhot sinä halusit, ne olisivat olleet ihan hienot.




*


Joskus on aloitettava, vaikka laulaisi aivan muiston vierestä

ulkona kylmässä, pölyisen päivän sihdillä.



*


Ehkä huhtikuu oli kuukausista julmin 1900-luvun alussa,

mutta kiitos ilmaston lämpenisen, tuo julmuus on maisemassa

pikemminkin jo maaliskuussa, ainakin näin etelässä. Odotan

vihreän ilmestymistä pihoille ja metsiin, pölylauttojen, roskien

ja koiranpaskojen vähittäistä huuhtoutumista menneen horisonttiin.

Luulen kylläkin, että T. S. Eliot tarkoitti mentaalista maisemaa

kirjoittaessaan "April is the cruellest month..." Kevätvalon sekä luonnon

äkillisen kasvuun puhkeamisen myötä hyökkää monen itsensä elottomaksi

tuntevan kimppuun masennus, mutta minuun kevätkuukaudet lataavat

vielä toistaiseksi odotusta: kohta on kesä, pistän koneet kiinni ja alan elää

kuin ihminen "mixing memory and desire".




torstai 9. helmikuuta 2017

Harri Nordellin Hajo




No niin, nyt on minun osaltani viimeinen teksti Runo puhuu meille -proggiksessa julkaistu.

Käsittelyssä on Harri Nordellin Hajo. Hieno teos, perustelee itsensä todella monella tasolla.

Juttu on kahdessa osassa, innostuin kirjoittamaan sen verran pitkään. Ajattelin, että vaikka

WSOY olisi julkaissut viime vuonna vain yhden runokirjan, Hajo olisi laadun puolesta

täyttänyt tilan. Tutustukaa!




tiistai 31. tammikuuta 2017

Runo puhuu meille: Nippukritiikki





Toiseksi viimeinen kritiikkini on pikakelaus kymmenestä vuonna 2016 ilmestyneestä runoteoksesta. Lisäksi listasin kymmenen muuta, joita en ehtinyt tarkemmin arvioida. Tällä viikolla tulee vielä juttu Nordellin Hajosta. Paketti alkaa olla melko lailla valmis. Vuoden aikana hankkeessa tuli arvioitua tavalla tai toisella yhteensä 32 runoteosta ja sitten pienemmät vinkit päälle. Ei hullummin. Onpahan ainakin puhuttu ja pidetty runoutta esillä.




maanantai 16. tammikuuta 2017

Runo puhuu meille: Tiina Lehikoisen Multa



No niin, luentani Tiina Lehikoisen hienosta runoteoksesta Multa löytyy nyt Runo puhuu meille -sivuilta.

Ensi viikoksi yritän saada sinne arvion Harri Nordellin Hajosta.

Lisäksi tulee nippukritiikki tai ainakin lukulista vuoden 2016 niistä keskeisistä runokokoelmista, joista emme ehtineet kirjoittaa isompaa juttua.

Jossakin kuulin puhetta, että viime vuosi ei olisi ollut runon osalta kovin kummoinen, mutta kun vuonna 2016 julkaistiin esimerkiksi sellaiset teokset kuin HajoMulta, Ontto harmaa ja Planeetta, niin kyllä se oli hyvä vuosi.

Jos joku projektissa jäi harmittamaan, niin ehkä se, että ntamon ja Tammen kirjat jäivät arvioimatta. Niitä en saanut pyynnöistä huolimatta. Toinen juttu: olisi ollut mukava saada vähän keskustelua sivuille. No, vielä sinne ehtii kommentoida, jutut jäävät näkyviin.

Kohta mennäänkin sitten vuoden 2017 asioihin, kun projekti jatkuu ja alamme käsitellä aforismia, autofiktiota, esseetä, fragmenttia, novelleja ja runon ja proosan rajailmiöitä.

Mukana touhussa: Antti Arnkil, Kristian Blomberg, Päivi Koivisto, Tiina Lehikoinen, Juhani Sipilä ja mä. Tästä myöhemmin lisää.


maanantai 9. tammikuuta 2017

Runo puhuu meille -projektissa uusia tekstejä



Käykäähän tutustumassa uusiin Runo puhuu meille -teksteihin.

Oheisessa linkissä juttu Sirpa Kyyrösen Ilmajuurista.

Siellä on myös mm. Penjami Lehdon juttu Koleran kirjoista

ja Anna Tomin juttu Sanasadon viime syksystä.

Lisää tulossa tällä viikolla, ainakin Teemu Mannisen kirjoitus vuoden

neljästä kirjasta (Äänen murros, Torso, Ontto harmaa, Ilmajuuret)

ja mun arvio Tiina Lehikoisen Mullasta. Proggis jatkuu siis tämän

kuun ajan ja vaihtaa sitten hieman muotoa. Siitä enemmän myöhemmin.





Takapihalaulu




Tällaiseen tammikuun päivään sopii Of Monsters And Men ja

BACKYARD.