torstai 9. helmikuuta 2017

Harri Nordellin Hajo




No niin, nyt on minun osaltani viimeinen teksti Runo puhuu meille -proggiksessa julkaistu.

Käsittelyssä on Harri Nordellin Hajo. Hieno teos, perustelee itsensä todella monella tasolla.

Juttu on kahdessa osassa, innostuin kirjoittamaan sen verran pitkään. Ajattelin, että vaikka

WSOY olisi julkaissut viime vuonna vain yhden runokirjan, Hajo olisi laadun puolesta

täyttänyt tilan. Tutustukaa!




15 kommenttia:

jonimatti joutsijärvi kirjoitti...

Hieno kritiikki. En vielä ole ehtinyt Hajon pariin. Mutta jäin miettimään tätä runoteosta kuvaavia käsitteitä hieno ja laadukas ja (monella tasolla) itsensä perusteleva. Mitkä ovat näiden käsitteiden mahdolliset suhteet? Onko mahdollista olla hieno tai laadukas runokirja, joka ei perustele itseään (millään tai ainakaan usealla tasolla/tavalla)? Tai hienoa mutta laadutonta (kysymys on tylsempi)? Tai epähienoa mutta perusteltua? No, pointti lienee, mikä on teoksen hienouden ja itsensä perustelevuuden suhde.

Onko teoksen itseään-perustelevuus erityisesti tiedostettua poetiikkaa vai jotain muuta(kin)?

Vesa Haapala kirjoitti...

Jonimatti, enpä suoraan sanoen miettinyt, kun kirjoitin, käytin tällaisia yleissanoja "hieno" ja "laadukas" sanoakseni, että pidin teoksesta ja sen harkitusta otteesta. Ajatus "itsensä perustelevuudesta" kylläkin kokoaa ne vähän tarkemmin.

Mitä tarkoitin itsensä perustelevuudella? Esimerkiksi, että Hajossa kieltä kehitellään / käytetään systemaattisesti siten, että tekijä pitää yhtä aikaa silmällä runon mikrotasoa ja teoksen isompia ulottuvuuksia (symmetrioita, toistoja, sanaston mahdollistamia reittejä ja merkitysulottuvuuksia, kirjoittamisen metodien rinnakkaisuutta pintatasolla erilaisilta näyttävissä jaksoissa, mitallisia kehittelyjä jne): pitää silmällä ei tarkoita kuitenkaan samaa kuin kontrolloi täydellisesti, sillä Hajo kokoaa niin monia aineksia sinänsä minimalistiseen lyyriseen ilmaisuun, että tuollaista kieltä on miltei mahdotonta kontrolloida merkitystasolla, kyse on myös intuitiivisesta toiminnasta. Mutta Nordell selvästi tietää mitä tekee, miten rajaa runojen joukkoa, miten sijoittelee tekstit, millaisia kuvia ja rytmisiä rakenteita luo jne. Hallitusti mutta ei kuitenkaan banaalisti ja itsestään selvän osoittelevasti. Jossakin kohden pastissi on hyvin lähellä ikään kuin liisn lähelle tulevaa kopiota (Celan-tapaukset, mutta kyllä sieltä löytyy myös tarvittavia eroja ettei luhistu sormiharjoitteluksi).

On varmasti mahdollista, että joku kirjoittaa runokirjan, joka toimii yhdellä tasolla niin hyvin että lukija hurmaantuu siitä. Itsensä melko selkeästi yhdellä lähtötasolla perustelevasta nykyteoksesta tulee mieleen Bökin Eunoia. Mutta siinä yhden tason perustelu on niin vahva, että toimii varmasti muutoinkin (sanailun taito, huumori).

Itselleni tämä laatu ja hienous tuntuvat liittyvän metodiin ja kielen tarkoituksenmukaiseen käyttöön; tarkoituksenmukaisuus paljastuu lukijalle käytetyn kielen ja sen elementtien järjestyneisyytenä ja hallintana. Tämä on tietenkin klassisella tavalla hienoa.

Epähienoa mutta perusteltua -kategoriaan voisi mennä moni kokeellinen, tiettyä ideaa tuottava teos, kuten Leevi Lehdon Ääninen. Ei minusta mitään kovin kummoista runoutta, mutta omalla tavallaan valittua ja perusteltua.

Hienoa mutta yllätyksetöntä (ei laaduntonta muussa kuin yllätyksettömyyden mielessä) voisivat olla esimerkiksi Panu Tuomen viimeiset kokoelmat, jossa yllätyksettömyys syntyy siitä, että tiedämme jo Tuomen tavan käyttää lukusuhteita, numerologiaa jne. - yleensä kovin samaan tapaan, kaavan vain vaihtuessa. (Tämä luennan karikatyyrina, en tahdo sinänsä mitenkään dissata Tuomen taitavuutta.)

Mutta hyviä kysymyksiä!

Vesa Haapala kirjoitti...

Eunoiassa proseduraalisuuden taso pitää tietenkin allaan useita eri säätöjä vokaalien A, E, I, O, U käytön lisäksi:


Each of the chapters must refer to the art of writing.

Each of the chapters has to describe a culinary banquet, a prurient debauch, a pastoral tableau and a nautical voyage.

All the sentences must have an accented internal rhyme through the use of syntactical parallelism.

The text must include as many words as possible. The postscript of the book says that each chapter uses at least 98% of the available words.

The text must avoid repeating words as much as possible.

The letter "Y" is unused.

Vesa Haapala kirjoitti...


Vielä selvennys: Pidän Hajoa huomattavasti parempana kuin keskivertoa hyvää teosta. Se on mietittyä, pieteetillä kirjoitettua ja viimeisteltyä runoa. Nordell on jatkanut valitsemiensa rekistereiden tutkimista ja päätynyt tällaiseen juttuun, jota on samassa suunnassa melko vaikea viedä enää paljon pidemmälle. Korostan, että teos ei ole mitenkään itsestäänselvä tapaus hallitusta kielestä huolimatta.

Aarne Toivonen kirjoitti...

Todella hieno kritiikki!

Lisäisin vielä, että oman kierteensä Hajoon antaa se, että Nordell on aina kirjoittanut myös uusiksi omaa varastoaan. Kuvastossa on runsaasti materiaalia, joka on tuttua aiemmista kokoelmista. "Hänvälähdys" on jo hyvin kaukaa, samoin yhdyssanarakentaminen noin ylipäätään. Si ja mi on aukikirjoitettuna minä ja sinä jo aiemmin (pidän tätä todennäköisenä, koska minä ja sinä on kirjoitettu auki Nordellin runoihin vain kerran ja tämä si ja mi -rakenne on mielestäni niin ilmeinen viittaus tähän). - Kankuroinnin käsite riehakkaassa Humusilo kuolleille! -runossa (kokoelman ainoa huutomerkki!) on kaikessa hauskuudessaan myös aiemman kokoelman keksintö.

Löysin Hajosta paljon valoisaa, kielen alta räjähtelevää huumoria, mikä nyt ei aina ole ollut ensimmäinen Nordellista mieleen tuleva piirre. Sinunkin siteeraamasi "pölyköli" kolisee hyvin muuten suhteellisen kaunisvokaalisessa ympäristössä. S. 38 "kivimantteli" muuntuu hauskasti s. 43 näin: "ja jäätikkö on uurtanut/mantelilla kallioon". - Oman vitsinsä löysin myös säkeessä "Poljettu syrinks ja kieliluu" (s. 15). Syrinks ja ääntä tuottavat suun ja kurkun osat assioituvat minulle sanapariksi syrinks ja larynks (kurkunpää). Mielestäni "kieliluu" liehuu taitavasti tuon assosiaation liepeillä.

Vesa Haapala kirjoitti...

Hei, Aarne! Erittäin hyviä täsmennyksiä. Juuri tuo teoksen suhde Nordellin omaan tuotantoon samoin kuin teoksen sisäiset kehitellä jäi paitsioon kritiikissäni. Tiedostin asian hyvin, mutta en kirjoittanut suhteita auki. Siinäpä jatkopohdiskelun paikka. On totta, että moni seikka Hajossa viittaa runoilijan omiin kielellisiin ratkaisuihin yhtä hyvin kuin perinteeseen. Tahdoin kririikilläni haastaa sitä usein esitettyä ajatusta, että Nordell olisi ikään kuin uudistaja, jolla ei ole selkeitä edeltäjiä, kun hän kuitenkin mielestäni on nimenomaan traditioihin kiinnittyvä kirjoittajana.

Vesa Haapala kirjoitti...

Sori muutamat kielivirheet - kännykkä syöttää sanoja miten sattuu. Huumorihavaintosi oli myös erittäin hyvä!

Aarne Toivonen kirjoitti...

Minullakin Nordellin lukeminen on niin sidoksissa erilaisiin perinteisiin ja traditioihin, että en osaa paikantaa hänen uudistajuuttaan.

Minulla oli pöydällä Hajon kanssa ihan sattumalta Mannerin Fahrenheit 121. Näillä teoksilla ei ole mitään tekemistä keskenään (miksi olisi), mutta silti hämmästyin, miten paljon samaa kuvastoa runoilijat käyttävät. Fahrenheitista löytyi hämmästyttävästi ihan sellaisenaan Hajon haikurunon "graafinen oksa", samoin nämä erikieliset poikkeamat, augmentaatiot tai miksi niitä kutsuisi ovat isossa roolissa Fahrenheitissa.

Jopa tyhjyyden käsite on vahva Fahrenheitissa, mutta toisin kuin Hajon buddhistelevassa mielen tyhjentymisessä Manner täyttää tyhjyytttä länsimaisella filosofisella tavaralla aika lörpöttelevän monisanaisesti :)

Siis en väitä että näissä olisi mitään yhteyttä keskenään, mutta hyvin paljon jo ensimmäisestä käsillä olleesta modernin runouden lapsukaisesta löytyi Hajosta tunnistettavia objekteja ja metodeja.

Vesa Haapala kirjoitti...

Itse tunnistan Hajossa vahvasti toisaalta modernistisen estetiikan, toisaalta tämän tyhjän uskonnollis-filosofisen tai metafyysisen juonteen. Jo näiden parin perusjutun kautta aktivoituu monta keskeistä taustahahmoa ja keskeistä sanastoa, jopa tematiikkaa. Hajon lukunautinto ei tietenkään tyhjene siihen, että teos tunnistetaan modernistiseksi tms. joskin jotain apua siitä voi olla lukemisessa.

Kipu ja kivet kytkivät minun lukukokemukseni Juvoseen, mutta yhtä hyvin esimerkiksi Manner nousee esiin, toki tyhjän käsittelyssä hän on astetta läntisempi ja vuolassanaisempi kuin Nordell. Kummankin taustalla japanilainen / itäinen pienoislyriikka.

Aarne Toivonen kirjoitti...

Moi vielä. Aloitin just äsken elämäni ensimmäisen blogin. Panin sinne muutaman rivin.

https://somerolaulaa.wordpress.com/2017/02/12/harri-nordellin-hajo-muutama-merkinta/

Vesa Haapala kirjoitti...

Moi, pitääpä käydä lukemassa!

jonimatti joutsijärvi kirjoitti...

Moi, kiitos Vesa seikkaperäisestä vastauksesta, jonka vasta nyt huomaan. En heti osaa lisätä paljoakaan, etenkin kun Hajo yhä lukematta.

Mannerin Fahrenheit, erityisesti "Kromaattiset tasot" siinä on mulle erityisen läheinen. Kirjoitin sille säemäärältään vastaava vastarunonkin v. 2007. Ei luennassani siinä tyhjyyttä täytetä vaan puretaan ja riisutaan kärsivällisesti tyhjyyden varaan rakennettua ja puettua.

Vesa Haapala kirjoitti...

Jonimatti, olen yrittänyt päästä Mannerin runouden makuun moneen otteeseen. Pidän ehkä eniten Kirjoitetusta kivestä, Niin vaihtuvat vuoden ajat on myös hyvä, ja vaikka tiedän hänen kirjoittavan loistavaa runoa, en vain henkilökohtaisesti saa aina oikein kiinni hänen kirjoituksestaan - monet yksittäiset runot ovat loistavia ja sitten on ikään kuin niiden toisintoja. Ilmaisun kiteytyneisyydessä esimerkiksi Helvi Juvonen on minulle tärkeämpi kuin Manner.

Missä kokoelmassa tuo sinun runosi on luettavissa?

jonimatti joutsijärvi kirjoitti...

Se runo löytyy kirjan "Tule on minun nimeni" lopusta.

Juvonen on taas mulle melkoisen vieras yhä! Pitää korjata asia.

Luin Manneria etenkin vuosina 2000-2007 paljon. Ehkä puhujan asennossa on jotain luoksepääsemättömän yksinäistä? Joka sitten joskus/jollekulle on nimenomaan lähestyttävää. En tiedä.

Vesa Haapala kirjoitti...

Moi, pitääpä lukea kirjasi uudestaan. Olen lukenut sen varmaan joskus 2009. Kyllä Mannerin puhujassa on monesti jotain niin yksityistä, että ei ihan heti virity samalle taajuudelle, joskin monet hänen teksteistään avautuvat kyllä.