torstai 30. maaliskuuta 2017

Landet*




"Jag längtar till landet som icke är,


till landet som icke längre finns,
till landet som Doggerland…"

Vem är du, vad är ditt namn?

"Jag hör ett rop ur ett skog
det är mitt namn."

Vem är du, vad är ditt namn?

"Ett namn som var

outsägligt vild."

Vem är du, vad är ditt namn?

"I ekotemplet bor
dess genklang än;

jag längtar till landet som icke är."

Är dina ögon slutna eller öppna?

"Det finns frid bortom,
bakom, inne i..."

Ge mig ditt svar!

"Jag är en lantbrevbärare,
som går i snö och is...


och intet är mig kärare
än gå på detta vis...

Jag längtar till landet som icke är..."



* Ensimmäinen ruotsiksi "kirjoittamani" runo.



9 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Oliko ES:n maa hänelle, maa jota ei ole, vai samalla maa joka oli? Nostalgikkona jäin tätä miettimään.
Pohjameren pohjassahan on tosiaan merenpohja-maa, jota ovat sen "maisen vaelluksen" jälkeen hallinneet sillit, siitä ja saman meren kosketuspinnasta Englannin mantereeseen hienossa kirjassa Saturnuksen renkaat, Sebald. Onhan siinä muutakin.

Femmalta tuli minuun makuun minisarja Herrasmiehiä ja Gangstereita, jonka nostalgiseen viritykseen putosin kunnolla. Siitä seuraksena fanittava Klas Östergren-into ja ko. teosten ja uudemman Twistin kahlaaminen nopeasti läpi.
Niissä vahvasti tunne maasta joka oli ja jota ei koskaan ollutkaan. Kirjoissa ikään kuin epäluotettava ja horjahteleva kertoja sekä autofiktiivisyydessä että fiktiivisyydessä, mutta joka oli samalla hyvin epäluotettava myös epäluotettavuudessaan? Eli nostalgiselle siis nostalgista menoa siis...)

jope

Vesa Haapala kirjoitti...

jope, luulen että ES:lle maa jota ei ole oli olemassa samaan tapaan kuin negatiivisessa teologiassa pyhimmät asiat: niitä piti lähestyä kieltoilmaisuin. Jos lukee S:n runon niin sehän on pohjimmiltaan pikemminkin kiihkeä toive kuin kielto.

Tähän runoon kokosin säkeitä ruotsinkielisen lyriikan antologiasta, paitsi tuon Doggerlandin. Östergren on mulle lukematon juttu, pitää joskus tutustua.

Anonyymi kirjoitti...

Niin juuri, sinnehän me kaipaamme kovastikin, vähän päivästä riippuen. Tänään aamulla riittää tämä maailma, maailma joka on, muutamaman tunnin kuluttua kaipaamme "maata" jota ei ole - vaikka se samalla on.
Tämän maisen todellisuuden maita joita ei ole tai ei enää ole, on mulle sukuni Kannas, siis mun kuvitelma siitä, Edithinkin maa, ja sitten joku 60,70, 80-lukukin joka aikakautena edustaa mulle jotain mitä toivoisin olevan edelleen.

"Vieläkä toiset sata vuotta minun on odotettava, seurattava tätä Sanan ja Sydämen surullista tanssia -pikkupoikana, murrosiässä, sotilaana ja vanhana miehenä -hyjätyissä kaupungeissa - tuulessa raatitorien aukioilla - ennen kuin autius räjähtää ja Karitsa kutsuu Marian häihin, Viipuriin."
Noin päättyy Rintalan Marian rakkaus. Marian ja Boenhoefferin koskaan toteutumattomiin häihin lopussa viittaa ja kai niihin kaikkein suurimpiinkiin häihin, maahan jota ei ole.

No, Viipuri eikä Kannas ole mussa oikeasti läsnä millään tavalla muuta kuin henkisenä kangastuksena tai varastettuna identiteettinä, mutta sieltä tavoitan kuitenkin jotain juuri siitä maasta jota ei (enää) ole ja jonka myyös pitäisi olla. Ja jonka pitää olla.

jope

Vesa Haapala kirjoitti...

Karjala on suomalaisessa kirjallisuudessa kyllä myyttinen paikka, ja evakoille aivan todellisesti menetetty koti. Södergran yhdisti tuotantonsa lopussa Kannaksen luonnon ja evankeliumin: puut toimivat hänen opettajinaan ja kyselivät missä hän oli oppinut vieraita tapoja. "Landet som icke är" on jännittävä ekspressionistinen leimahdus viimeisten runojen joukossa, mutta minun tulkintani mukaan se puhuu aivan samoista lähtökohdista käsin kuin mystisen realistiset luontorunot.

Tekisi mieli kirjoittaa vielä joskus S:n viimeisistä runoista ja aforismeista. Ei S varmaan ollut lukenut Kierkegaardia mutta Kedon kukka ja taivaan lintu tulee hakematta mieleen, paljon enemmän kuin Steinerin evankeliumitulkinnat, jotka S tunsi mutta joita hän kuvasi ruostuneeksi raudaksi.

Vaikka omat sukujuureni eivät ole Karjalassa, olisi siellä hieno käydä joskus.

Anonyymi kirjoitti...

Vesa, ei sinne voi enää mennä, on myöhäistä, koska sitä maata ei enää ole. Se on nyt juuri se maa jota ei ole. Karjala, Kannas oli tietysti ne ihmiset jotka eli siinä maisemassa, ei vain jokin maanpinnan topografinen muoto, puut, järvet, kivet ilman niitä ihmisiä. Ja koska ne (karjalaiset) ihmiset on suurelta osin kuolleet ja kohta kuolevat nekin joilla on enää hataria muistoja on Karjala nyt todellakin reaalisestikin landet som icke är. Karjalaa ei siis voi saada takaisin eikä käydä oikein katsomassakaan. Kuvaa ei enää ole lunnostakaan tavattavissa. Sama koskee muitakin vastaavasti menetettyjä paikkoja.
Tällä perusteella tuon ES:n runon moniin tulkintoihin voisi helposti lisätä profeetallisenkin tulkinnan, mutta se olisi kai vain naurettavaa.

Steineristä ja sen "ruostuneesta raudasta" sen verran, että tunsin kerran hieman ihmistä joka teki tohtorin väikkäriä steinerilaisuudesta ja sai kai muistaakseni lukea jossakin ns. Akasha-kronikkaakin. Sitä niiden salakirjaa. Kertoi mulle kokevansa fyysistä pahoinvointia sitä lukiessa. Toki oli kristitty ihminen, mutta tuon suunnan opeissa koen itsekin samaa.
Mikä on sitten ihmisen oikea ja terve luontosuhde, on loputtoman pitkän mietiskelyn aihe.
jope

Vesa Haapala kirjoitti...

Joissakin dokkareissa on käyty näissä Karjalan alueen kylissä, ja minua on kiinnostanut heti tuo elämänmuoto ja maisema, vaikkeivat ne todellakaan enää ole se kokemuksellinen Karjala, joka menetettiin. Itseäni kiinnostaa luonto ja ympäristö ylipäänsä, joka ei ole vielä niin teknologisoitunut kuin tämä meidän. En silti lähtisi millekään pyhiinvaellukselle Raivolaan tms. ei minua sellainen kiinnosta. Steiner-koulut jne on varmaan ihan ok niille, jotka niissä ovat olleet. Itse steinerilainen antroposofia ei minua kiinnosta ollenkaan, vaikka siinä risteävät monet sinänsä kiintoisat ilmiöt.

Anonyymi kirjoitti...

Oli palattava tänne lisäämään että steiner-kouluissa ei minunkaan mielestäni ole sinänsä mitään tuomittavaa, tuttuja penskoja niissä ollut ja varmaan nille ihan ok, ihan kuin muutkin.
Mutta kuten varmasti tiedätkin on steinerilaisuus myös hierarkinen salaoppi. Se ei näy noiden koulujen arkisella tasolla, mutta kun syvällä taustalla on käsityksiä ihmisten jumaluudesta ja eri plaanetoilta tänne eksymisistä niin se pistää kyllä miettimään.
Ja onhan steinerilaisuudella ja antroposofialla kytköksiä yllättäviinkiin asioihin, mm. vihreän liikkeen taustaan ja syntyyn, mutta toisaalta mikäpä liike tai ideologia olisi puhdas ihmisen fantasioinnin kyvystä, eli eipä tuolla nyt kai mitään merkittävää merkitystä enää ole.
Muistan kyllä itsekin joskus kaksikymppisenä jossakin metsän reunassa kulkeneeni ja kokeeneeni joitain panteistisia fiiliksiä. Tajusin että luonto on itsensä, ei ihmisen henkisten tuntemuksien objekti. Me olemme yhtä olemalla "eri" osaan luotuja. Jotenkin niin.
jope

Anonyymi kirjoitti...

...siis tajusin noiden panteististen varhaisten tunteiden j ä l k e e n tuon minkä kirjoitin ja panteismini haihtui pois.

Vesa Haapala kirjoitti...

Jope, minuakin epäilyttää steinerilaisuuden käsitys ihmisestä. Karkeasti sanoen se on minulle ajatusmallina humpuukia, toki ehkä jotakin viehättävää humpuukia. Asettuu ajatuksissani samalle viivalle kuin uususkonnot, jotka selittävät luonnolliset asiat jotenkin liian hullusti ja mystifioiden. Meikä on jo liian täynnä muunlaista mystiikkaa - systeemini yksinkertaisesti hylkii tuonsorttista ajattelua.