torstai 30. maaliskuuta 2017

Runo yhdellä otolla*




Tämä on rakkausruno

tämä on hautausruno,

runo siitä kuinka jänikset juoksevat autojen valoissa.

Tämä on tunnustusruno,

tämä on muistutusruno,

runo siitä kuinka kastemadot kiemurtelevat asfaltilla.

Olen kävellyt suoria pölyisiä teitä

ja laskeutunut metroasemille,

olen leikannut ihmisjoukot huterin askelin

ja pimeyden tunneleissa

löytänyt uudet hautausmaat, rakkausmaat,

tarinat siitä kuinka rotat valtaavat

Aleksis Kiven patsaan ja norjalaisturistit

katsovat kuinka jyrsijälauma hyökkää

siipensä loukanneen pulun selkään:

rakkauden poissaolo on aina toista,

rakkauden poissaolo on aina samaa.




*Tällainen synkkä runo syntyy, kun istuu alas ja näpyttelee menemään.
  Se vie noin minuutin elämästä. (Sitten kävin veskissä ja luin Beckettiä:
nappasin häneltä pari säettä ja muunsin ne runon lopetukseksi.)




8 kommenttia:

Liisu kirjoitti...

Sitä olen AINA ihmetellyt, miten helposti runo voi syntyä
toisilla, ei kaikilla (minulla).
Runon raaka-aineella ei näytä olevan väliä.
Runo syntyy vaikka hilseestä tai sorasta tai mistä tahansa
runoilija haluaa runoilla.
Mitkä ovat runon alkuaineet, ne, jotka erottavat sen
tavallisesta puheesta?
Onko monityydyttämättömillä rasvahapoilla vaikutusta runon laatuun?
Entä happi, elämän mahdollistaja, voiko runo syntyä vähähappisessa tilassa?
Entä runoilija, mitkä ovat hänen alkuaineensa, jotka tekevät hänestä runoilijan?

Vesa Haapala kirjoitti...

Liisu!

Kiitos hyvästä kysymyksestä.

Tämän runon synnyssä auttoi ennen kaikkea se, että heti kun aloin kirjoittaa, sain kiinni rakenteesta. Kirjoitan tässä niin pitkälti runouden perinteisten rakenteiden pohjalta kuin olla ja voi:


eka tulee pari määritelmää (sanoilla jotka sointuvat toisiinsa ja viittaavat lyriikan kestoaiheisiin), joita täsmennetään mutta myös lavennetaan esimerkillä:


Tämä on hautausruno,

tämä on rakkausruno,

runo siitä kuinka jänikset juoksevat autojen valoissa.


Sitten toistetaan sama rakenne, mutta hiukan varioiden (silti melko analogisesti)


Tämä on tunnustusruno,

tämä on muistutusruno,

runo siitä kuinka kastemadot kiemurtelevat asfaltilla.


Sitten tuutataan mukaan toiminnallisempi jakso (mielikuvia mistä tahansa menneestä tapahtumasta vaikka nyt alkuviikolta - näihin tapahtumiin sekoitetaan runon alun tematiikkaa - ja dramatisoidaan hiukan yli todellisuuden):


Olen kävellyt suoria pölyisiä teitä

ja laskeutunut metroasemille,

olen leikannut ihmisjoukot huterin askelin

ja pimeyden tunneleissa

löytänyt uudet hautausmaat, rakkausmaat,

tarinat siitä kuinka rotat valtaavat

Aleksis Kiven patsaan ja norjalaisturistit

katsovat kuinka jyrsijälauma hyökkää

siipensä loukanneen pulun selkään:


loppuun heitetään pari syventävää viittausta kirjallisuuteen (muunnos Beckettin runosta, Runoja 1937-1939, "elles viennent...", joka päättyy näin: "jokaisen kanssa rakkauden poissaolo on toisenlaista / jokaisen kanssa rakkauden poissaolo on samanlaista, suom. Caj Westerberg)


rakkauden poissaolo on aina toista,

rakkauden poissaolo on aina samaa.


Ja kas, siinähän se runo onkin. Miksaus rakenteita (jotka tulevat oikeastaan selkäytimestä) ja melko tavalla suodattamattomia mielikuvia... Pientä tuunausta pariin kohtaan jälkikäteen.

Liisu kirjoitti...

Vessa (ulkohuone, huussi) + Beckett, loistava yhdistelmä.
Istuin eilen sohvalla miestä(ni) vastapäätä lukemassa.
Minulle oli Piiritetyn huoneen novelleja kädessä.
Se on Beckettiä.
Luin ääneen Rauhoittavaa lääkettä.
Ei. Se tapahtuikin Karkotetun jutun kohdalla
"Minulla oli silloin valitettava tapa, kun olin pissannut housuihini,
tai paskantanut, mitä teinkin säännöllisesti aikaisin aamulla,
kymmeneltä tai puoli yhdeltätoista, jatkaa mistään piittaamatta
iltaan asti aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut..."
Tapahtui jotain merkillistä: mies nauroi.
Se ei ollut ihan tavallista naurua, se oli räjähtävää, rämisevää,
välillä uikuttavaa, rähisevää. Sylki lentää suusta- naurua.
No, nauruja on niin monenlaisia, ajattelin ja jatkoin lukemista.

Vesa Haapala kirjoitti...

Liisu, kuten joskus aiemmin olen todennut, sinulle on kertojan lahjoja - kehitä niitä! Se on varmasti vähintään yhtä vaivalloinen tie kuin runojen kirjoittaminen, mutta anna mennä. Tuostakin katkelmasta irtoaisi varmasti pidempikin juttu!

Liisu kirjoitti...

Kiitos avusta. Luen sen kohta uudestaan. Ajatuksella.
Mutta jo tuo selitys tuli ikään kuin runoilijan huulilta.
Siinä on erilainen sävy kuin kuin "ei runoilijalla" olisi.

Vesa Haapala kirjoitti...

Juu, varmaan näin. Vähän sama, jos kysyisi säveltäjältä sitä, miten joku hänen tietty teoksensa syntyy.

No, en nyt vertaa omaa tekelettäni sävellykseen, mutta jotain siinä on, vaikka kirjoitin sen tosi nopeasti ja ikään kuin tyhjään heittäytyen. Jo sormien putoaminen näppäimille tuo mukanaan (suoja)rakenteet.

Liisu kirjoitti...

Se ON hyvä runo, totesin heti sen luettuani. Tuntuu kuin se olisi tullut valmiina sinusta ulos ja hypännyt paperille.

Kun olin lukenut sen runon syntyyn liittyvän kommenttisi (kiitos siitä, se on selkokielellä kirjoitettu ja hyvin valaiseva!) tajusin heti, mikä minulta puuttui. Vaikka olen lapsesta saakka kuullut ja lukenut ensin lapsille kirjoitettuja, sittemmin yleensä mitä tahansa runoutta, en ole huomannut tarkkailla sen lainalaisuuksia, olen vain "siemaissut" jokaisen runon sellaisenaan kuin se on. Ja se on riittänyt minulle. Joku on jättänyt itsestään hyvän, joku vähemmän hyvän jälkimaun. Ja se tietysti on ollut täysin subjektiivinen ilmiö.

(tästä alkaa sitten pohdinta, ei kannata lukea, mutta kun kirjoitin sen niin en viitsi poiskaan pyyhkäistä, vaikka joku osa minusta siihen yllyttää, olkoot. Ajatuksia ne vain on, ja niitä on monenlaisia)

Aina ei siis asiaan tutustuminen runsaassakaan muodossa auta näkemään tarvittavia lainalaisuuksia. Kohdallani se on pysähtynyt vaistonvaraiseksi määrittelemättömäksi asiaksi, joka on kyllä hyvin riittänyt runosta nauttimisen, mutta ei tekemisen tasolle.
Sen olen kyllä huomannut, miten suurin hyppäyksin runous voi ja myös on kehittynyt. Samoin kuin muutkin taiteet se kulkee ajan mukana. Tuntuisi suorastaan hullulta, jos vielä sidottaisiin runollinen ilmaisu esim. pelkästään loppusointuihin. Runous tarvitsee vapautta, mutta niin kuin kaikki muutkin asiat, vapaus on ohjattavissa ja sillä on joka tauksessa olemassa näkymättömät rajat.

Tämä, rajallisuus, näkyy ehkä vielä selvemmin myös musiikissa. Siinäkin puhutaan musiikin "vapauttamisesta", rikotaan rajoja ja tottumuksia. Mutta nämä rajat pitäisi rikkoa myös niissä ihmisissä, jotka ovat musiikin vastaanottajia. Samoin kuin runouden puolella on suuri joukko ihmisiä, jotka ovat juuttuneet loppusointuihin eliniäkseen, löytyy ihmisiä, jopa musiikin asiantuntijoita, jotka kumartavat edelleen vain Beethoveniin, Bachiin ja Mozartiin päin. Ovathan mainitut säveltäjät alallaan jumalaisia neroja, mutta tuntuisi oudolta jos koko ihmiskunta olisi pysähtynyt heidän kaltaistensa aikakauteen. Näin ei onneksi sentään ole.

Vapaus ja rajat ovat aika epämääräisiä käsitteitä. Parhaimmillaan ne joustavat ja joku voi toivoa, että ne repeäisivät kokonaan pois ihmisen elämästä. Mitä silloin seuraisi? Kaoottisuus vai mielenrauha? Uudistuksiin olisi hyvä suhtautua myönteisesti, se sisältävät mahdollisuuksia. Jokaisella aikakaudella on omat piirteensä.

No tulihan saarnan kaltaista tekstiä. Ken puheen aloittaa, sen on vaikea lopettaa...
Runous ja musiikki ovat lähellä toisiaan. Mutta kaukana eivät ole kuvataide ja kirjallisuus yleensä kaikkine muotoineen.
Elämme rikasta maailmaa! Jee! Eläköön!



Vesa Haapala kirjoitti...

Liisu,

hyviä ajatuksia, ei ollenkaan kummallisia. Se on ihan totta, että eri aikojen taiteenlajeilla on omat ihanteensa, joihin tulisi suhtautua joustavasti. Nykyajan ihmisellä (taiteilijalla) on paljon opittavaa siitä mitä aiemmin on tehty, sehän on suoranainen keinojen varasto. Myös lukijan / vastaanottajan kannattaisi ajatella taidetta sen tuottamisen avulla, koska se on lopulta jopa helpompaa kuin "pelkkä vastaanottaminen" (tällaisesta kontekstoimattomasta ja impressionistisesta vastaanottamisesta ei aina kyllä saa kovinkaan paljoa, ei edes tunne-/kokemustasolla, ellei ole tekemisissä klassisen kauneuden kanssa). Mutta ei pitäisi jumiutua liiaksi mihinkään valikoimaan, vaan yritettävä mahdollisuuksien mukaan aina jotain uutta - kaikki eivät tietenkään tätä ajatusta kannata enkä minäkään uutuutena uutuuden muodon vuoksi vaan uusien asioiden ilmaisemisen / luomisen vuoksi.